"Syksyllä 2015 päädyin Kellokoskelle. Olin ensimmäistä kertaa elämässäni tuossa legendaarisessa paikassa, jonka olin kuvitellut keskelle synkkää metsää, suljettujen muurien ja porttien takana olevaksi piparkakkutaloksi: eristetyksi ja pelottavaksi laitokseksi", kirjoittaa dokumentaristi Anu Valve.
Löysinkin Kellokosken kylän, jonka olennainen osa on keskellä kylää sijaitseva sairaala. Aidat sairaalan ympäriltä kaadettiin jo ennen sotia. Kylällä on sadan ja yhden vuoden ajan totuttu monenlaisiin kulkijoihin, siellä normaaliuden rajat ovat toiset kuin yleensä. Kukaan ei ihmettele, kukaan ei katso pitkään.
Menin Kellikselle tapaamaan minulle rakasta ihmistä, joka oli sairastunut. Jännitti mennä suljetulle osastolle. Ystäväni esitteli minulle kahden hengen huoneen, jossa asui. Hänen kämppiksensä oli riehunut tuolin kanssa ja oli nyt tehostetummassa tarkkailussa. Mietin, miltä tuntui nukkua samassa huoneessa hullun kanssa. Sitten tajusin, että sitähän ystävänikin on.
Hävettävä hulluus
Hullu. Mikä leimaava, kamala sana. Siksi nimeänkin ystäväni vain ystäväksi. Ei veli tai serkku tai tytär tai isä. Ei edes naapuri. Sillä läheisen sairastuminen leimaa myös lähipiirin, etenkin suvun ja vanhemmat. Tähän sairauteen liittyy yhä stigma, häpeäleima.
Ihminen, jolla on syöpä, ei ole syöpä. Mutta ihminen, joka sairastuu hulluuteen, on hullu? Jos olisimme tehneet dokumenttia syöpäsairaista, olisimme näyttäneet potilaiden kasvot ja kertoneet nimet. Nyt emme missään nimessä voineet altistaa psyykkisesti sairaita sille, että joku mahdollisesti vaikka 30 vuoden kuluttua älyää, että katsos, Pekka-Tiinahan se siinä, se on ollut mielisairaalassa, se on siis hullu!! Hei, tiesitkö, että Jemina-Jessen äiti-isä on ollut bimbolassa?!? Mutta hei, yhtä hyvin se olisit voinut olla sinä itse! Sillä kuten syöpään, myös hulluuteen voi sairastua ihan jokainen meistä.
Ihminen, jolla on syöpä, ei ole syöpä. Mutta ihminen, joka sairastuu hulluuteen, on hullu?
Ystäväni ja minä pelasimme korttia osaston vierailutilassa, lukittujen ovien takana. Vasta kun tarvitsimme hoitajaa päästämään meidät ulos, tajusin, että osasto oikeasti on suljettu. Eikä Kellokoskella nykyään olekaan muita kuin suljettuja osastoja. Tosin osalla potilaista on ns. vapaakävelyoikeus eli oikeus ulkoilla ilman saattajaa. Toiset pääsevät ulkoilemaan vain hoitajan tai kahden kanssa, jotkut ainoastaan suljetulle kävelypihalle.
Sairaala sairaimmille
Kävelimme sairaalan Prinsessa-puistossa, jolle on nimensä antanut kuuluisa potilas, Kellokosken Prinsessa. Myöhemmin opin, että Prinsessojen aika on mennyttä: nykyään heille on tehokkaita hoitoja, ja monet heistä voidaan hoitaa avohoidossa. Mielisairaala ei enää ole koti, vaan sairaala, jossa ovat ne kaikista sairaimmat, yleensä vain muutaman viikon ajan.
Kun palasimme kävelyltä, näimme sairaalan päärakennuksen, komean Kartanon, edessä Ylen auton. Sattumalta juuri tuona päivänä oli tehty päätös Kellokosken sairaalan toiminnan lopettamisesta.
Kellokosken kiehtova menneisyys
Tiesin heti, että sairaalan ja kylän pitkä yhteinen historia täytyy tulla kerrotuksi. Niin monta ihmiskohtaloa ja tarinaa: traagista, humoristista, onnellistakin. Niin paljon erehdyksiä ja nykykäsityksen mukaan julmuutta. Niin paljon ennakkoluulottomuutta, lempeyttä ja hullunrohkeutta. Niin paljon kysymyksiä, niin vähän vastauksia. Niin paljon toivottomuutta, niin paljon toivoa.
Ja niin paljon tietämättömyyttä, vielä tänäkin päivänä. Kuten minullakin oli (ja yhä on): mitä psykoosi on, mistä se tulee, mitä se aiheuttaa… Oli karmaisevaa kuulla, että psykoosi, etenkin toistuessaan, saattaa jättää aivoihin pysyviä muutoksia. Oli myös vaikea osata suhtautua potilaisiin, jotka olivat enemmän tai vähemmän psykoottisia ja lääkittyjä. Kuten ystävänikin oli. Se on vähintään yhtä hankalaa kuin vaikeasti syöpäsairaan kohtaaminen, sillä psykiatrisessa sairaudessa bonuksena saattaa olla pelko sairastunutta kohtaan. Ihmettelin ja ihailin henkilökunnan mutkatonta suhtautumista potilaisiin: ihan kuin ihmisiin yleensäkin!
Olen onnekas, että työparini Nina Stenros halusi ja ehti mukaan dokumentintekoon. Hänen tarkka havaintokykynsä, visuaalinen silmänsä ja musikaalinen korvansa saivat elokuvan lentoon, ja siitä tuli oikeasti hyvä. Onneksi myös tuottajamme Ari Lehikoinen innostui ja uskoi hankkeeseemme. Kiitos siitä heille ja Ylelle. Kiitos myös HUS/HYKSille, joka luotti meihin ja antoi suuren toimintavapauden.
Loppu on elokuvaa. Mutta totta.
Teksti: Anu Valve, ohjaaja
