On hiostavan kuuma keskikesän alkuilta. Kesälomani on pian loppumassa. Olen yksin kotona.
Olen jo muutaman päivän ajan järjestellyt ekaluokalle menevän lapseni huonetta koululaiselle sopivaksi. Olen purkanut kirjahyllyn ja koonnut sen uudestaan toiselle seinälle. Olen siirtänyt myös sängyn ja raivannut lelukaaosta edes vähän siedettävämmäksi.
Enää on jäljellä uuden kirjoituspöydän kokoaminen. Olen purkanut pöydän osat pahvilaatikosta ja levittänyt ne pienen huoneen lattialle. Levyjä, lautoja, ruuveja ja muttereita on joka paikassa. Minä olen polvillani niiden keskellä. On ahdasta. Sydämeni hakkaa ja hikoilen niin, että ihoni on liukas. Pöydän palojen terävät reunat painuvat jalkojeni lihaan.
Helle hautoo. Raivostun, kun osat eivät mene paikoilleen kuten tahtoisin. Kiukuttelen kirjoituspöydälle ja kyyneleet kohoavat silmiin. En kestä enää.
Olen pettynyt kesälomaani. Olen yhtä väsynyt kuin sen alkaessa, ja pian minun pitäisi taas palata aikaisten aamuherätysten arkeen vastuullisessa esimiestehtävässä.
Olen surullinen, koska pois raivaamilleni pikkulapsen leluille ei ole tulossa meille toista käyttäjää. Vuosia kestäneet hoidot lopetettiin keväällä.
Olen yksinäinen.
Tajuan, että olen itse vastuussa muutoksesta.
Painan pääni käsiini. Minun on vaikea olla ahtaassa ja kuumassa huoneessa, minun on vaikea olla edes polvillani. Olen rapakunnossa, ja kevyetkin fyysiset suoritukset alkavat olla minulle liikaa. Ylläni on ruskeat reisitaskushortsit kokoa XXL. Olen piinaavan tietoinen painostani. Se on lähes 100 kiloa. Se on aika paljon keskimittaiselle naiselle.
Pöydän kokoaminen jää kesken siltä illalta. Istun hiljaisessa asunnossa lastenhuoneen lattialla huonekalun palojen keskellä, kun vähitellen se, minkä olen jo jonkin aikaa aistinut tulevaksi, konkretisoituu mielessäni ajatuksen paloiksi.
Miksi voin näin huonosti, vaikka minulla on perhe, haluamani työ, omistusasunto ja korkeakoulututkinto? Kaikki asioita, joita olen halunnut hyvin nuoresta asti, ja ne kaikki ovat toteutuneet.
Tajuan, että olen ajanut täysillä päin seinää. Olen umpikujassa.
Tajuan, että minun elämässäni on tapahduttava muutos, tai en pysty jatkamaan eteenpäin.
Tajuan, että olen itse vastuussa muutoksesta.
Olen suorastaan vimmainen elämän nälässäni.
Reilun vuoden kuluttua tästä juoksen puolimaratonin koon M urheilutrikoissa. Aikani on 2 tuntia 21 minuuttia.
Olen vaihtanut työpaikkaa jo keväällä. Päätöstäni on kummasteltu, mutta itse olin alusta asti varma, että päätökseni oli oikea.
Minusta tuntuu kuin koko elämäni olisi vasta alkanut. Uhkun energiaa. Olen suorastaan vimmainen elämän nälässäni.
Olen edelleen tietoinen painostani. Se on 35 kiloa vähemmän kuin vuotta aiemmin.
Painollani ei ole minulle enää mitään merkitystä.
Kuuden ja puolen vuoden kuluttua kirjoituspöydän kokoamisesta en enää tiedä paljonko painan. En ole omistanut vaakaa kohta kolmeen vuoteen. Se jäi avioero-osituksessa exälle.
Tiedän kyllä, että painoni vaihtelee jonkin verran molempiin suuntiin. Huomaan sen siitä, että vaatteeni ovat toisinaan kireämmät ja toisinaan väljemmät. Ne ovat silti yhä kokoa medium. Olen ollut tällainen jo monta vuotta. En ole pieni enkä ole suuri. Olen keskikokoinen.
Mutta tärkeää on tämä: Voin hyvin. Tiedän kuka olen, mitä haluan ja mitä en halua. Elämäni tuntuu omalta ja mielekkäältä ja mukavan rennolta. Tunnen itseni kauniiksi ja seksikkääksi. Olen haluava ja haluttava. Ja kaikkein tärkeintä on, että mikään näistä asioista ei liity millään tavalla painooni. Painollani ei ole minulle enää mitään merkitystä.
Merkitystä on sillä, mitä on tapahtunut pääni sisällä. Kuuden ja puolen vuoden takaisesta, kirjoituspöytää kootessaan romahtaneesta naisesta on jäljellä enää hyvin vähän myös sisäisesti.
Olen viimein sinut itseni kanssa.
Radio Suomen juontaja Maria Jyrkäs aloitti oman vaakakapinansa lähes seitsemän vuotta sitten. Hyvää oloa etsiessä muuttui lopulta lähes koko elämä. Painon suhteen Maria on todella kapinallinen, sillä hän ei ole omistanut vaakaa enää kolmeen vuoteen. Kolumneissaan Maria käy läpi omaa onnistunutta elämänmuutostaan.
