Saimaannorppien kuvaaja Juha Taskinen ja hyljetutkija Mervi Kunnasranta päättivät etsiä kaikki maailman makeanveden hylkeet. Pysyviä järvihyljekantoja löytyy vain viideltä järveltä: Suomen Saimaa, Venäjän Laatokka ja Baikal, Alaskan Lake Iliamna ja Kanadan Seal Lakes.
Helikopterikyydillä Kanadan tundralle
Olimme saapuneet Kanadaan Pohjois-Quebeciin muutamaa päivää aiemmin Alaskan Iliamnan hyljejärveltä. Nyt Hudsoninlahden merisumu jäi taakse ja Ungavan niemimaa järvitilkkuineen kimmelsi allamme. Lähes puuttomalla tundralla vilkkuivat tuhannet järvet, lammet ja purot. Kallioilla lyllersi mustakarhuja. Ohitimme Lac a l’Eau Claire- suurjärven ja siitä tovin kuluttua kopteri työntyi ylängölle Seal Lakesin lonkeroihin. Laskeutumispaikka oli löydettävä nopeasti, koska kone oli ollut jo kaksi tuntia ilmassa.
”Hylje, tuolla!” Mervi huudahti. Pystytimme teltat paikkaan, josta näkyi ungavanhylkeen makuukivi. Rikkomaton erämaan rauha ympäröi meidät. Kaikkialla risteili karibujen polkuja, harmaakuukkelit seurasivat kulkuamme ja puista pyrähtelivät pyyt.
Yllätyksellistä leirielämää
Jo viikon olimme tähystäneet tuntureissa ja odottaneet saarissa hylkeitä etsien. Vain kaksi kertaa olimme nähneet vilaukselta nopean sukeltajan, kun se matkauinnillaan kävi haukkaamassa ilmaa. Seal Lakes on suuri, 80km alueelle levittäytyvä järvien ja jokien rypäs. Viimeisten lentolaskentojen mukaan Ungavan hylkeitä voisi olla jäljellä enää vain noin sata yksilöä.
Karhujen karkotusnuotio oli palanut yöllä loppuun ja Mervi sytytteli tulta uuteen. Juomaveden hakureissulla liukastuin rantakivikossa ja kaaduin veteen. Jalka jäi kiven koloon ja koko kehon paino repi reisilihasta. Ryömin kohti leiriä. Mervi juoksi vastaan, antoi kolmiolääkettä ja peitteli telttaan. Onni ei tosiaankaan ollut mukanamme ja helikopteri hakisi meidät pian.
Tovin kuluttua ulkoa kuului huuto: ”Juha kamera tänne, lahdessa on kaksi hyljettä!” Annoin videokameran Merville ja pikakurssin sen käytöstä. Oppaamme Jonathan Roger ja Mervi kiiruhtivat mäkeä alas. Tuijotin hetken teltan kattoon ja raahauduin sitten ulos. Otin ylimääräisen särkylääkkeen ja nappasin melan kainalosauvaksi.
Olimme hylkeelle ehkä ensimmäiset ihmiset koskaan eikä se osannut pelätä meitä.
Maailman tuntemattomin järvihylje katseli meitä
Mailin päästä kivikkoisen lahden rannalta löysin Mervin ja Jonathanin. Kauempana pohjukan kivellä liikahteli Phoca vitulina mellonae, kirjohylkeen alalaji, maailman vähälukuisin hylje. Mervi hiipi hyljettä kohti ja valokuvasi vimmatusti. Siinä se nyt oli, tuntemattomin järvihylje. Miten ne voivat elää karujen järvien ja jokien verkostoissa tekemättä norpan tavoin talvipesää? Mihin kuutit syntyvät? Kahdeksan tuhannen vuoden eristyneisyys tundrajärveen oli värjännyt sen turkin meren kirjohylkeitä tummemmaksi.
Mervi ryömi parinkymmenen metrin päähän hylkeestä. Itse en voinut ryömiä, joten päätin kävellä Mervin viereen. Ungavanhylje katseli tuloani ja heilutteli vain uteliaasti päätään. Mervi naurahti ja tuumasi: ”Mitä ihmettä, olen tunnin verran ryöminyt kivikossa hylkeen lähelle ja sinä vain lompsit viereeni.” Olimme hylkeelle ehkä ensimmäiset ihmiset koskaan eikä se osannut pelätä meitä. Sinnikkyytemme oli palkittu.
Teksti: Juha Taskinen
Katso Areenassa: Avara luonto: Järvihylkeiden jäljellä
edit 29.4.2020: artikkelia ajankohtaistettu ja linkkejä päivitetty
