Hyppää pääsisältöön
Aihesivun Menneisyyden metsästäjät pääkuva

1. Kuollut mies ei venettä kaipaa - Jukka Laajarinne

Merovingiajan kotkariipus
Merovingiajan kotkariipus Kuva: Yle / Antti Eskola, Lauri Kuusela, Anna Kimiläinen menneisyyden metsästäjät

Auringonsäde löytää tiensä oven rakosten välistä Pohdon suljetuille silmäluomille, ja siihen hän herää. Hän nousee tokkuraisena istumaan ja ravistelee olkia päältään. Ympäriltä kuuluva kuorsaus palauttaa mieleen, missä ollaan: kaukana mierossa, ruhtinas haavoittuneena. Päivä tuntuu heti vihulaiselta.

Pohto rusauttelee niskansa ja hartiansa notkeiksi ja poimii miekkansa kahvaan kietaisemansa kotkan. Aina kun hän näkee helyn, mieli kääntyy sudensilmäiseen Lubaan ja iltaan, jolloin tämä antoi korun hänelle.
”Sain tämän emoltani, emo omalta äidiltään. Minulla ei ole tytärtä, joten sinä saat sen nyt. Tuot sen takaisin. Se antaa suojaa. Vaikka sinun vainoojallasi olisi kolme henkeä, niin on sinullakin. Katso. Keskimmäinen pää antaa rohkeuden ja päättäväisyyden. Toinen muistaa, kuka olet. Kolmas hengittää. Jos keskimmäinen sielusi on vahva, kaksi muuta tottelevat sitä. Näetkö, miten yksimielisiä kotkan henget ovat? Ole sinä samanlainen.”
Se oli hyvä neuvo. Kotkan kaikki kolme päätä katsovat yhdessä eteenpäin, mutta Pohdon muistin koru saa vilkuilemaan taakseen. Se muistuttaa siitä, miten hänen ja Luban ruumiit olivat yhtä.

Hän pystyy yhä haistamaan naisen tuoksun sieraimissaan, vaikka siitä on jo kaksi kuunkiertoa ja tuhat virstaa.

Hän tuntee yhä Luban ihon omaansa vasten ja näkee tämän kirkkaat suden silmät. Kukaan hänen matkan varrella ottamistaan naisista ei ole katsonut häneen samalla tavalla vaan ennemminkin kuin säikyt peurat.
Ei kotka herätä Pohdossa yksimielisyyyttä vaan kiskoo häntä takaisin. Ei sellainen ole hyväksi sotimiselle, mutta silti hän ripustaa taikakalun kaulaansa roikkumaan. Hän kahmaisee rengastakin, kalvan ja saappaat kouriinsa, nousee kumaraan seisomaan ja karjaisee miehille herätyksen. Ovesta pujottautuessaan hänen pitää nöyrtyä vielä syvempään, ettei kolhisi päätään kamanaan. Vasta mökistä ulos päästyään hän mahtuu ojentautumaan suoraksi. Aamuauringossa hän vyöttää takin ylleen, kiskoo saappaat jalkoihinsa ja marssii sitten pihan poikki kohti isompaa taloa.
Pohto kumartuu sisään ja huikkaa tervehdyksensä savuiseen tupaan. Nähdessään ruhtinas Jaroslavin pöydällä makaamassa, hän pelkää tulleensa liian aikaisin, mutta ruhtinas nyökkää hänet lähemmäs, penkille istumaan.
”Pothko, Pothko!” Jaroslav sanoo. ”Sen lurjuksen seiväs osui pahasti.”
Läikähtelevässä tulen loimussakin näkee, että ruhtinas on kalpea ja kuumeinen.
”En ole ratsastuskunnossa tänään enkä huomenna. Retki pitkittyy.”
Kyllä sen arvasi jo eilen. Pohto kääntää katseensa kohti tulisijan ääressä kykkivää, kalaa kääntelevää orjaa ja miettii. Miettii Lubaa. Miettii sitä, ettei haluaisi kuhnailla täällä jäämien mailla, vaikka ei retkeä voi keskenkään jättää kaiken tämän ratsastamisen ja tappelemisen ja tarpomisen päätteeksi.
Hän esittää ruhtinaalle ajatuksensa: ”Se Girmundin perillinen ei ole enää kaukana. Jospa minä otan joukostamme puolet ja käyn kastamassa hänen väkensä kristityiksi. Lepää sinä täällä sen aikaa. Otamme sinut mukaan paluumatkalla.”
Jaroslav pohtii hetken, sitten nyökkää.
”Ota sinä enimmät, eiköhän minulle riitä kymmenen miestä.”

Niin Pohto ottaa neljäkymmentä miestä ja ratsastaa kohti luodetta, seutua josta käsin pakanat ovat tehneet raakalaismaisia ryöstöretkiään, ja jolla pahamaineisen Girmundin pojanpojan kerrotaan nykyään hallitsevan. Ohi kulkiessaan he polttavat kaksi peltoa ja mökkiä kostoksi ja tasavallan mahdista muistuttaakseen.
Kun he seuraavana aamuna näkevät niemen kärkeen sytytetyn merkkitulen, he alkavat odottaa vihollisen hyökkäystä, ja jo iltapäivällä he saavat vastaansa joukon jäämejä. Muutama istuu ratsujensa selässä, loput seisovat keihäineen kaskimaan laidassa ja katsovat tuimina novgorodilaisten osastoa. Niitä on vähemmän, voitto on taattu. Pohto nostaa kalpansa ylös ja heiluttaa sitä, viivyttää vielä hetken hyökkäyskäskyä, ja sen viivytyksen aikana yksi vihollisista karauttaa heitä kohti käsi neuvottelevaan tervehdykseen kohotettuna. Pohto ratsastaa vastaan.
”Tästä ei sovi tulla”, vihollisen neuvottelija huutaa jo matkan päästä. ”Nämä ovat Kurki-Matin maita.”

”Niinkö?” Pohto huutaa takaisin. ”Luulenpa ennemminkin, että nämä ovat tästä lähin Novgorodin veromaita!”

Jäämit arvioivat asemansa oikein ja työntävät miekat huotriinsa. He sanovat, että tulijat saavat itse neuvotella asiasta Kurjen kanssa. Kaksi heistä karauttaa viemään viestiä, loput jäävät saattamaan Pohdon miehineen käräjäpaikalle. Matka ei ole pitkä. Pellon laidassa pienellä kumpareella on muutama kivi, joiden ympäriltä maa on tallattu kovaksi, ja niiden kivien luo he jäävät odottamaan.
Kohta paikalle saapuu kaksikymmenpäinen osasto. Se pysähtyy vähän matkan päähän osoittaakseen, ettei tässä olla taistelua käynnistämässä, paitsi joukon johtaja ja pari muuta, jotka tulevat kiville käymään neuvoa. Parhaiten pukeutunut mies, arpinen ja sitkeän näköinen soturi hänkin, laskeutuu ratsailta ja marssii kiville, istuu kaikkein tasaisimmalle.
”Tules juomaan käräjäolut”, mies vaatii. Pohto noudattaa kutsua, istuu Kurki-Mattia vastapäätä, ja heille lasketaan säkistä iso kiulullinen kaljaa.
He juovat kunnolla, ja kulausten välissä arvioivat toinen toistansa. Molemmat ovat karuja ja väkeviä miehiä, mutta Pohto on kokonaisen kyynärän verran Mattia pitempi, ja hänen jykevä vartensa on pelottanut monta neuvottelijaa hiljaiseksi.
Olut on makeaa ja vahvaa, kiulu jo puolillaan ennen kuin Korelan jättiläinen sanoo asiansa.
”Tulimme kastamaan teidät Kristuksen uskoon ja asettamaan teidät tasavallan verotettavaksi.”
Normaalikokoiseen mieheen kalja käy nopeammin kuin isoon. Niinpä jäämin huulille karehtii hymyntapainen, kun hän vastaa: ”Osaan kyllä kerätä veroni itse, ja kristittyjäkin me jo olemme. Niin että taisittekin tulla itse verolle pantaviksi ja verellä kastettaviksi.”
Pohto pitää miehen röyhkeydestä, ja neuvottelu etenee hyvässä yhteisymmärryksessä.
Kumpikaan ei tahdo, että miehiä kuolee tarpeettomasti, mutta ei asia ilman taisteluakaan ratkea.

Kun aamu alkaa hämärtää, leijuu järven yllä sankka sumu. Vitsakset kitisevät ja airot loiskuvat tyyneen veteen, kun Pohto soutaa kohti Sarvun saarta. Hän ohjaa veneen kivikkoiseen rantaan ja nousee maihin, ei ehdi vielä vetää venettää maalle, kun Kurki-Matti jo astuu puiden välistä näkyville ja sanoo: ”Työnnä se menemään. Kuollut mies ei venettä kaipaa.”
Tuosta miehestä voisi tosiaan pitää, Pohto ajattelee jälleen ja tönäisee ruuhen vesille. Kurjen veneellä pääsee kyllä takaisin, kun asia on toimitettu.
Hän tallaa Kurjen jäljessä saaren keskelle, pienelle aukeamalle. Siellä löyhkää. Aukion laidassa törröttää uhripaalu, johon on kaiverrettu karkeat kasvot, ja jonka edessä kärpäset pörräävät mädäntyneiden kalojen ja lihojen ympärillä.
”Meillä on sopimus”, Kurki sanoo paaluun viitaten. ”Lupasin antaa sinut seuraavaksi.”
Sotapäälliköt vetävät miekkansa esille ja alkavat kaarrella toisiaan. Novgorodilainen tekee kaksi valehyökkäystä ja huomaa, että Kurki tanssahtelee nopeasti ja hyvin. Hän sivaltaa niin, että Kurki nostaa miekkansa helppoon torjuntaan. Mutta Pohdon isoissa kourissa kalpa on kevyt. Ranteen ja sormen liikkeillä iskuun tulee ovela käänne, ja kolme sormea putoaa Kurki-Matin kädestä kalliolle.
”Aa-ai!” Kurki huutaa ääneen, linkuttaa selkä köyryssä ja painaa vasemman kätensä verta valuvan päälle.
”Sinähän hypitkin kuin kurki”, Pohto tokaisee, ja samassa jokin kilahtaa hänen jalkojensa juuressa. Hän vilkaisee nopeasti. Kotkariipus on päässyt putoamaan. Luban kotka. Hän vetää yllättyneenä ilmaa, ja hengitys kadottaa levollisen tahtinsa. Mieleen muistuvat suden silmät, ja miten tärkeä koru on Luballe. Pienen, aivan pienen hetken Pohdon kolme henkeä ovat epäjärjestyksessä, ja juuri silloin Kurki heilauttaa säiläänsä vasemmalla kädellään. Isku tulee nopeasti ja yllättävästä suunnasta.

Teksti: Jukka Laajarinne

Kirjailija Jukka Laajarinne
Jukka Laajarinne Kirjailija Jukka Laajarinne menneisyyden metsästäjät