Hyppää pääsisältöön
Aihesivun Menneisyyden metsästäjät pääkuva

2. Pentu - Veera Tyhtilä

Viikinkiajan minikirves
Viikinkiajan minikirves Kuva: Yle / Antti Eskola, Lauri Kuusela, Anne Kimiläinen menneisyyden metsästäjät

Kettu kellahtaa. Pöljä kettu, pentu vasta, kuluvan kevään poikueesta. Liian pieni isoille tassuilleen ja korvilleen. Kettu leikkii, haukkaa kohti perhosta, unohtaa sen, huomaa häntänsä, näykkää häntääkin. Unohtuu taas ajatuksiinsa ja heinien huojuntaan.

Poika, ei paljon kettua kookkaampi, hengittää piilossaan. Sydän hakkaa keuhkoissa ja kämmenissä. Hiki juoksee kuumana otsalla ja niskaa pitkin paidan sisään. Pelko kuristaa rinnassa, kun hiljaisuus alkaa hajota huminan voimistuessa. Poika katsoo kettua. Miten hölmö voi olento olla. Pesä ei ole kaukana, pakenisi jo. Kettu haistelee aurinkoa. Kuuluu suhahdus ja vaimea tömäys, kun nuoli läpäisee ketunpojan pään. Kuuluu vain lyhyt ulvahdus, pennun silmissä hämmennys, kipu.

Poika vetäytyy syvemmälle piiloonsa, kaatuneen puun juurakkoon. Multaa varisee hiuksille. Piilo on huono. Juurakkosokkelon läpi hänet huomaisi, jos vain katsoisi kohti.

Savun haju tunkee nenään. Se on ison tulen savu, ei tuoksu tutulta.

Ketunpoika värisee maassa vielä vähän. Maa kumisee hiljaa, kun ensimmäinen ratsukko laukkaa ohi. Poika painaa silmänsä kiinni ja toivoo. Hevosten kaviot hakkaavat polun pintaa, ratsastajien raskas hengitys kulkee kiivaana. Komentosanat kaikuvat ilmassa. Taustajoukko kulkee hitaammin. Jalat raahaavat, sieltä täältä kuuluu valitusta ja parahduksia. Poika kuulee naisten ääniä, lasten itkua, on tunnistavinaan, ei tahdo, ravistaa äänet korviltaan, puristaa silmiä kiinni.

Kun kulkue on mennyt, poika avaa silmänsä. Polulla lojuu puista riipiytyneitä lepänlehtiä ja havuja. Ketunpoika on kavioiden potkimana kierähtänyt ojaan, hän ei katso sitä enää. Poika kerää risupinon, jonka oli pudottanut, tukee sen vasemman käsivarren taipeeseen. Oikealla kädellään hän pitelee risukirvestä, ensimmäistä omaansa, lähtiessään kävelemään pitkiä askelia kohti kylää.

Järvi kylän vierellä on tyyni. Veden pinnalla leijuu matalassa valossa ohut savuhuntu. Niemenkärki kurkottaa järvelle, vierellä kohoaa rosoinen kallio. Tie kaartelee loivana ylämäkeen, kalliorinteen laitaa ja ohi aidanportin. Poika lähestyy kylää varoen, empien, pieni kirves valmiina kourassaan. Varovaisuus on turhaa. Kotikujilla ei liiku kukaan. Kylän keskellä seisovan pitkän talon tuohikatto savuaa. Talon hirsiseinät seisovat paalujen tukemina vielä. Muut rakennukset ovat säilyneet tai nopeasti lehahtaneet ja jo sortuneet. Jostain karannut vuohi säntää säikkynä ohi talon ja takaisin tietämättä suuntaansa.

Hiljaisia miehiä makaa hengettöminä, ruhjottuina, kaikkialla pitkän talon ympärillä.

Poika astuu yli talon korkean kynnyksen. Maalattialla lojuu rikkoutuneita ruukkuja, kaatuneesta astiasta kaikkialle levinnyttä simaa, revenneitä kankaanpaloja naisten vaatteista. Mutta naisia ei näy.

Poika kävelee tulisijan luo. Pyöreän kivikehän vierellä on valmiina ruoanlaiton ainekset. Lammasta ja mantelimaitoa, salvian lehtiä ja sahramia. Äiti. Äiti oli pyytänyt sytykettä tuleen. Poika oli mennyt metsään. Nyt äitiä ei näy. Pojan leuka vavahtaa hänen hengittäessään sisään.

Lieden laidalla valmiina aterian alkeet. Poika istuu pöllin päälle, alkaa vuolla kiehistä puusta. Sytyttelee tulen taloon, kuin kymmenet kerrat ennenkin. Ihan niin kuin äiti oli käskenyt. Nostaa rautapadan tulelle. Lisää ainekset ja keittelee hiljaksiin. Mistään ei kuulu ääntä. Hiiltyneet seinät ympärillä huokailevat tuhkaista tomua.

Poika ammentaa itselleen lihapataa puukippoon. Istuu pöydän ääreen. Hän tuijottaa eteensä, eikä pysty syömään. Alahuuli vapisee. Tähän asti hän tiesi mitä tehdä, tähän asti hän osasi. Tästä eteenpäin ei mielessä ole ohjetta. Hän on pieni vielä, tietää sen liian hyvin itsekin. Kyyneleet piirtävät kirkkaat raidat tuhkan mustaamiin poskiin.

Ovelta tuleva valo katoaa, kun joku astuu sen tielle. Poika hätkähtää ja säikkyy, kompuroi tulisijalle ja haparoi risukirveen käteensä. Koittaa tarkentaa katsettaan kirkasta valoa vasten.

Hän on valmis hyökkäämään, vaikka kirves ei anna voimaa.

Ääni tulee ensin. Sanoissa on kaikki maailman kauneus. Ne lupaavat, että mitään hätää ei ole.

Poika syöksyy äidin hametta vasten ja painaa päänsä ympärille kietoutuvien käsien suojaan. Äiti kaappaa lapsen syliin, painaa sydäntään vasten ja kantaa ulos. Hän kävelee pois kylästä katsomatta niihin, jotka jäävät makaamaan, kun he kulkevat ohi. Poika katsoo äidin olan yli taakse jäävää kotia. Hän kysyy isästä ja muistakin, mutta äiti pudistaa päätään vaiti.

Äiti kävelee naapurikylän turvaan kantaen lastaan sylissään koko pitkän matkan, sillä joskus voimia tarvitaan enemmän kuin niitä on ja silloin ne lainataan tulevilta ajoilta.
Poika miettii pöljää kettua ja sen perhosta huojuvien heinien seassa. Poika miettii, miten kukin oppii vuorollaan maailman lait. Miten vaarallista on olla hetken onnellinen, sillä sen maailma huomaa ja kostaa heti.

Teksti: Veera Tyhtilä

Kirjailija Veera Tyhtilä
Veera Tyhtilä Kirjailija Veera Tyhtilä menneisyyden metsästäjät