Hyppää pääsisältöön
Aihesivun Menneisyyden metsästäjät pääkuva

6. Saarnamies - Milja Kaunisto

Viikinkiajan matkaikoni
Viikinkiajan matkaikoni Kuva: Yle / Antti Eskola, Lauri Kuusela, Anne Kimiläinen menneisyyden metsästäjät

Kirmu oli kulkenut aamunkajosta asti kohti etelää ja järvenrantaa. Hyttysten ininä korvissa kuulosti ihanaisen Annikin kimeältä lemmenhyminältä, kosteat suomättäät jalkojen alla tuntuivat pehmeiltä ja lämpöisiltä kuin karhuntalja.

Joukko miehen takana pysyi hiljaa, sillä Kirmu oli komentanut heidät hiljaisiksi. Hän halusi nauttia loistavasta aamunkoitosta, jonka Ukko oli hänelle suonut . Aikansa Ukko oli saattanut epällä Kirmun kirveen kykyä , halveksua miehen miekan mahtia. Mutta eipä epäillyt enää. Nyt taivaankansi loimotti kaikkein kirkkaimman koin Kirmun silmiin palkinnoksi Valkoisen Kiesun sanansaattajan tuhoamisesta.
Kun Kirmu oli ylittänyt hallavasuon, hän nosti nyrkkinsä ja miesjoukko hänen takanaan puhkesi lauluun. Niin Kaalannin kala on kääntynyt kuin Ilmarinen pohjanviiman kääntää! Niin Kaalannin kala on kääntynyt kuin Rahko kuun vääntää! Niin Kaalannin kala on kääntynyt kuin Kratti varkaan häätää! Niin Kaalannin kala on kääntynyt kuin Tapio viskoo näätää! Kaikkosi Kiesu ja kaikkosi Kaalimaan kalpea kala, hoo, hoo, miehet huusivat. Vino virne Kirmun partaisilla, punakoilla kasvoilla leveni hymyksi. Edessä aukeni Sakaselkä ja sen harmaalla pinnalla häämötti kaukainen, saavuttamaton Naulinkari.

Soturi huitaisi koleaa aamuilmaa nyrkillään ja miesjoukon hoilotus katkesi kuin kanilta kaula.

Kirmu pysähtyi kalliolle ja kuunteli. Vesilinnut veisasivat, Ahdin hyrskyt hyrisivät, kaukana kajahti hirvaksen huuto. Mies heristi korvaansa. Kohta se kuuluisi se kaikkein kiehtovin karjahdus.
Hiljaisuus.
Joku yskäisi.
«Ei kuulu mitään Hunnun herrasta.»
Kirmu kääntyi nopeasti kuin varstanlyömäri. Nyrkki rusahti yskäisijän poskiluuhun. Soturin silmät kapenivat.
«Kukaan ei kutsu Kaalimaan raukkamaista ruinaketta herraksi, jos haluaa nähdä huomisenkin aamunkoin.»
Kukaan ei huojahtanut, ei liikuttanut varvastakaan, että ruohikko ei kahisisi. Yskäisijä horjahti rajusti, mutta ymmärsipä pysyä vaiti. Kirmu kallistui eteenpäin ja kohotti kouransa korvalleen.
Ruman riitikaisen ruikuliperä, Kirmu manasi itsekseen. Kaalannin kalasta ei kuullut ääntäkään.
Kirmu ei kyennyt estämään väkevää puhahdusta, joka kumpusi suoraan syvästä pettymyksestä. Saarnamiehen täytyi olla hiljaiseksi pökertynyt. Kouko sentään, oliko Kiesun mies pyörtynyt? Mitään syytä siihen ei kyllä olisi pitänyt olla. Mies ei kuole nälkään vielä kolmessa päivässä, eikä Kirmun kietaisu saarnamiehen leukaluuhun olisi saanut aikaan kuin korkeintaan pirullisen hammassäryn.
Kirmu odotti aikansa. Aurinkoinen alkoi lämmittää vatsaa. Sotapäällikkö kohautti olkapäitään. Jos Kaalannin kala oli pyörtynyt, mies piti mennä virvoittamaan. Pökertyneenä ei saata pohtia tekosiaan, ei katua eikä anoa armoa.
Kirmu halusi saarnamiehen tajuissaan, janoissaan ja katuvaisena.

Hän huitaisi käsivarrellaan, ja miesjoukko alkoi laskeutua kohti rantaheinikkoa ja sinne kätkettyjä ruuhia.
Vesi oli tyyni ja airot kolisivat ruuhen kylkiä vasten. Kirmu ei vieläkään halunnut kuulla miestensä mölinää. Hän oli puinut joukolleen nyrkkiä, että malttaisivat pitää turpansa ummessa. Miehistä äänekkäimmät hän oli jättänyt Neitseennokalle vartioon. Saarnamies ei saisi kuulla heidän tulevan. Tämän tulisi pelätä pahinta viimeiseen hetkeen asti. Kirmu pöyhötti harmaanvaaleata hiuspehkoaan ja ryhdisti rintansa komealle kaarelle. Kun saarnamiehestä olisi päästy, lakkaisi Kiesun kummitus vainoamasta soturia, ja hän saisi keskittyä laajentamaan hallintoaluettaan. Matka russien maahan oli edessä. Kirmu tarvitsisi jokaisen suotuisan enteen.
Ruuhi raapaisi rantakiveen Naulikarin kallioilla. Maa oli hiljainen, metsässä ei suhissut edes kesäinen tuuli. Kirmua ärsytti. Hän oli odottanut koko yön, että pääsisi näyttämään joukoilleen Kiesuksen miehen kärsimykset. Jos hyvin kävisi ja järvilinnut olisivat nokkineet Kaalimaan miehen silmät, ja saaren itikat kalunneet tämän miehisiä elimiä, olisi saarnamies halukas luovuttamaan saarnaajansauvansa hänen jalkojensa juureen ilman sen suurempia miekansivalluksia.
Saarnaaja oli ollut kiusallisen sitkeä, se Kirmun oli myönnettävä. Vaikka hän oli kuinka ruoskinut miestä, runnellut tämän jäseniä ja sitonut honkaan kireimmillä solmuillaan, ei tästä ollut kuulunut pihahdustakaan. Mikä pahinta, mies oli laulanut avunpyyntöveisuja jumalalleen Valkoiselle Kiesulle, eikä Kirmun jumalille. Soturi loikkasi ruuhesta kalliolle ja huitaisi miehilleen, että kiirehtäisivät sitomaan ruuhen kiinni. Aikaa ei ollut hukattavana. Tänään murtuisi Kaalannin kala.
Miehet suuntasivat pieneen, tiheään metsikköön Naulikarin keskikohdassa. Sen keskellä kasvoi korkea honka, jossa saarnamies kitui. Kirmu kulki edellä. Haavat kahisivat ja napsahtelivat sotapäällikön kasvoja vasten hänen ryskätessään lehvästön halki. Lokit parkuivat. Piru ja perkema, jos he eivät pitäisi kiirettä, saarnamies heräisi lokkien ruikunaan eikä Kirmun läpsäisyyn. Kun honka alkoi näkyä pusikon keskeltä, Kirmu kääntyi näyttämään alahampaitaan joukolleen. Hiljaa. Saarnamiestä oli lähestyttävä hiljaa, ettei tämä ehtisi rukoilla Valkoista Kiesua.
Kirmu otti vauhtia, harppasi pitkillä, vahvoilla koivillaan hongan taakse ja hirmuisen rääkäisyn vauhdittamana loikkasi saarnamiehen eteen miesjoukon rymistellessä karjuen perässä.
Köydet lojuivat kosteina hongan juurella. Kirmu pidätti hengitystään ja tutkiskeli vaitonaisena köysinipun katkenneita päitä. Hän ei katsonut miehiinsä, tutkipa vain tarkkaan köysiä ja karjaisi viimein.
« Ristinmiehet, perkema! Ristinmiesten puukoilla katkaistut! »
Etteivät sotamiehet olisi nähneet Kirmun karmeaa mielenkuohua, hän ampaisi juoksuun. Hän runnoi puskien halki ruuhelle, loikkasi siihen niin että järvi kuohahti, ja ennen kuin kukaan ehti estää, hän alkoi meloa ruuhtaan kohti rantaa.

Muiden jäädessä taakse Kirmu kajautti niin maan perusteellisen kirouksen, että Vetehinen vapisisi, Turisas tutisisi, Näkki näivettyisi ja Piru peljästyisi.

Kirmu karjui ja rääkyi kurkkunsa katki ja leukansa lyöttymille. Rantaheiniin ehdittyään soturi ei sitonut ruuhta kiinni, vaan lähti harppomaan kohti Hiittenlinnaa, Ristinmiesten mantuja.
Aurinkoinen hapuili jo metsänreunaa, kun Kirmu saavutti Hiittenlinnan. Mies ei pysähtynyt portille kolkuttamaan, vaan potkaisi ukset ammolleen ja ryntäsi sisään päivän mittaan karttuneella raivolla. Hiittenlinnan Hilja oli ensimmäinen, jonka Kirmu porttien takana kohtasi. Nainen ei ollut ehtinyt edes vaatekoriaan laskea, kun mies tuli ja survaisi hänet kumoon, runnoi nyrkeillään neitosen nisiä ja riipi kuontaloa. Hilja makasi vaiti, ei liikahtanut, ei vaikertanut, vaikka pakanain päällikkö mylvi ja mölisi hänen korviinsa, paukoi ja paiski.
Juoksupäiva oli vienyt Kirmun voimat. Kauaakaan hän ei jaksanut Hiittenlinnan Hiljaa piiskata. Mies lysähti maahan, hengitti raskaasti ja sihisi hampaittensa välistä saarnamiehen nimeä.
Hilja nousi pystyyn. Hänen rautahelmikkonsa oli katkennut ja roikkui rujona rinnoilla. Helmiä lojui pitkin pientaretta verisiksi värjääntyneinä. Nainen korjasi vaatekorinsa, kohottautui suoraksi ja huokaisi.
« Hunnun herra ei ole Hiittenlinnassa. »
Kirmu läähätti. Soturin päässä kohisi ja rintaa pakotti. Jos Hilja hymyilisi, hänen olisi tapettava nainen, eikä hänellä ollut enää voimia kuin puuskuttamiseen.
Mutta Hilja ei hymynnyt, ei herjannut.
« Ristuksen mies on paennut. Et sinä Kirmu täältä häntä löydä. »
Kirmu kohosi jalkeilleen, huojahti hieman, kohotti kämmenensä iskeäkseen Hiljaa päälakeen, mutta nainen pudisti päätään. Alkoi kuulua askelia. Miesjoukko, kaksikymmenvahvuinen, kokoontui Hiljan taakse.
« Mene kotiisi, Kirmukarmun pakana. Täältä sinä et Hunnun herraa löydä, löydät vain vastusta. Me olemme Ristuksen miehiä. »
Kirmu perääntyi kohti päivänlaskua. Hän ei sanonut mitään, murisi vain, näytti viholliselle hampaita ja pui nyrkkiä.
Vielä ei Kirmu maannut maassa kuoliaana.
Hän palaisi takaisin, satavahvuudella palaisi. Hän etsisi maanäärestä asti, kunnes löytäisi Kaalimaan kalan, Valkoisen Kiesun airuen.
Ja kun hän löytäisi saarnamiehen, hän repisi tältä käsivarret irti.

Teksti: Milja Kaunisto

Kirjailija Milja Kaunisto
Milja Kaunisto Kirjailija Milja Kaunisto menneisyyden metsästäjät