Hyppää pääsisältöön
Aihesivun Menneisyyden metsästäjät pääkuva

8. Kolme miestä ja yksi tuli - Markus Leikola

Viikinkiajan linnavuoren päällä oleva tähystäjä
Viikinkiajan linnavuoren päällä oleva tähystäjä Kuva: Yle / Antti Eskola, Lauri Kuusela, Anne Kimiläinen menneisyyden metsästäjät

Kookas mies istui hevosen selässä metsän laidassa
ja näytti siltä kuin hän kurkottelisi seisomaan
niillä jalansijoillaan nähdäkseen kauemmaksi.
Hevosesta, valioyksilöstä, näki, että se oli
kulkenut pitkän päivämatkan ja olisi jo halunnut
päästä lepoon. Ratsastaja piti valjaita löysällä,
mutta valmiina kiristämään niitä hetkellä millä
hyvänsä, jos tarvis oli.

Ilta-aurinko paistoi
vielä korkealta ja hän joutui varjostamaan
silmiään kädellään nähdäkseen kauemmas
vastavaloon, pohjoiseen. Hänen oikealla
puolellaan ja vasemmalla puolella olivat samalla
tavoin valppaana kaksi muuta miestä. Kookas mies,
keskimmäinen, täydessä sotisovassa, haroi
ajamatonta sänkeään ja näytti mietteliäältä: hän
tiesi tulleensa perille, paikkaan, johon oli
kuljettu päiväkaupalla ja joka oli nyt heidän
edessään. Oli tullut päätösten aika.

- Mitä nyt, ruhtinas, kysyi oikeanpuoleinen.

Keskimmäinen, puhuteltu, pysyi vaiti. Hän vain
nosti oikean kätensä ja osoitti sormellaan
horisonttiin, kukkulalle, joka nousi metsäaukean
toisella puolella. Tarkkaan silmiä siristämällä
saattoi nähdä kukkkulan huipulla pienen liekin.
Sitten liekistä pelmahti iso savupilvi ilmoille,
vaikka liekki itse pysyi hädin tuskin silmin havaittavana.

- Tulet, ruhtinas Vladimir, sanoi
vasemmanpuoleinen sen minkä kaikki olivat jo havainneet.

- Ovat havainneet meidät. Eikö
kannattaisi hyökätä, ennen kuin ne saavat apujoukkoja?

Pitkän hiljaisuuden jälkeen Vladimir avasi suunsa.

- Me odotamme hämärän tuloa ja käytämme
sitä hyväksi. Niillä ei voi olla niin paljon
apujoukkoja lähistöllä, että ne ehtisivät tänne
saati pystyisivät häiritsemään meitä.

- Niin mutta ne tuntevat täkäläiset
maastot. Me emme vielä koskaan ole olleet näin
kaukana, oikeanpuoleinen huolestui.

- Borislav, näyttävätkö nämä koivut
sinusta jotenkin erilaisilta kuin kotona
Novgorodissa? Usko pois, taisteleminen täällä ei
ole sen kummempaa kuin missään muualla.

Borislav käänsi ratsunsa ja puikahti metsän
siimekseen.

Vastapäiseltä kukkulalta oli
mahdotonta huomata, mitä metsä kätki sisäänsä:
kymmenen, sata vai tuhat novgorodilaista.

Borislav palasi takaisin, miehet olivat taas
hiljaa kauan, odottaen hämärtymistä, mutta
loppukevään aurinko ei aikonut antaa yölle periksi helpolla.

- Tuo mäki. Katsokaa tarkkaa: tuossa on
pengerrystä, tuohon on koverrettu polku, tuosta
alkavat paaluseinät, tuolla on jykevä portti, Vladimir osoitti kädellään.

- Jos siellä huipulla on vähänkään
puolustusrakennelmia, jos heidän jousimiehensä
ovat kelvollisia, kukkulalta on helppo kaataa
meikäläistä jalkaväkeä, Vladimir sanoi viimein.

- Ruhtinas. Me emme voi antaa
hämäläisten vallata lisää metsästysmaita. Tiedät
hyvin, että heitä on nähty Kymijoella asti peuralaumojen perässä.

- Kysymys kuuluukin: paljonko miehiä
kannattaa uhrata niiden peuralaumojen tähden?

- Ruhtinas, sota vaatii aina uhreja. Ei
ole sotaa ilman kaatuneita, mutta ei myöskään
ilman että toinen puoli voittaa ja toinen häviää. Kumpia me tahdomme olla?

Vladimir ei tällä kertaa ryhtynyt miettimään,
vaan ärjäisi niin että hänen tumma ja takkuinen
pitkä kuontalonsa heilahti hulmuten:

- Vyshata, paras kenraalini. Olet
oikeassa, tietenkin, kuten aina. Mutta meidän
täytyy tehdä valintoja. Jos lähdemme nyt kukkula
kukkulalta, linna linnalta valtaamaan hämäläisten
maita, siihen ei riitä tämä kesä, eikä
seuraavakaan. Mitä tekevät jaroslavlilaiset silloin?

Kaksi muuta, kenraali Vyshata ja Borislav olivat
vaiti. He olivat ajatelleet vain tätä linnaa,
ehkä seuraavaakin, jonne tämä linna oli
lähettänyt savumerkkinsä. Mutta Ruhtinas Vladimir
ajatteli kaikkia eri ilmansuuntia joihin
Novgorodista pääsi ja joissa kaikissa oli
vihollinen edessä, joka ilmansuunnassa erilainen,
kaikkialla eri voitettavat, eri hävittävät.
Vladimir tiesi, että hämäläiset eivät antaisia
helposti periksi ja maasto oli puolustajien
puolella. Nyt hänen tehtävänsä oli saada vielä
hänen lähimmät miehensä tajuamaan sama.
Eripurasta ei ollut hyötyä, tämä oli hoidettava
vakuttelemalla ja suostuttelemalla.

Vyshata ja Borislav puntaroivat tilannetta. Oli
totta, että jaroslavlilaiset idässä olivat
aktivoituneet. Tähän asti liittolaisia, mutta
kuinka kauan vielä? Auringon alareuna saavutti
heidän silmiensä edessä kukkulan tason ja
linnatulen liekki oli nyt tulipallon tyvessä,
kuin olisi ollut koko auringon sytyttäjä.

- Miksi käyttäisimme enemmän aikaa
täällä? Miksemme lähde etelään, avoimille
aroille, rikkaan mustan mullan maille, kohti
bysanttia? Sinne minne perheemme voivat asettua
viljelemään, jossa meillä on aarteita
ryöstettävänä? Täällä on metsämaita, kyllä, mutta
niitä meilläkin riittää yllin kyllin.

- Mielit siis Itä-Rooman keisarin hoviin.

Vyshata katseli sen näköisenä kuin aamu olisi
valjennut hänen kasvoilleen. Ruhtinas Vladimir Novgorodilainen iski silmää.

- Elämä on lyhyt, mutta Rooman ehtii
valloittaa sentään tämän elämän aikana, hän
vastasi sotapäällikölleen ja käänsi ratsunsa metsää kohti.

- Ruhtinas, entä jos miehet sanovat,
että sinä pelkäät, kysyi vielä Borislav, ohjastamatta omaa hevostaan.

- Minä kysyn sitä asiaa näiltä samoilta
miehiltä ensi vuonna Konstantinopolin portailla,
siinä vaiheessa kun jokaisella on kourassaan
kultamalja, josta juodaan roomalaisten verta, Vladimir vastasi.

- Hyvä sotilas valitsee taistelunsa
itse, ei niin että taistelu valitsee hänet,
Vyshata säesti. Borislav käänsi hevosensa, miehet
painuivat metsän suojaan ja leiriytyivät joukkojensa kanssa

Linnut lauloivat herkeämättä läpi koko yön.
Aamulla linnavuoren edustalla ei ollut
ensimmäistäkään jälkeä siitä, että vihollisen
sotajoukko oli käynyt metsän reunassa. Mutta tuli kukkulan laella oli sammunut.

Teksti: Markus Leikola

Kirjailija Markus Leikola
Markus Leikola Kirjailija Markus Leikola menneisyyden metsästäjät