Lissabonin Gulbenkianin musiikkijohtaja Risto Nieminen oli niitä harvoja onnellisia, joilla oli lippu Hampurin uuden konserttitalon Elbphilharmonien eli Elphin avajaisiin keskiviikkona 11. tammikuuta. Miten muut uudet konserttitalot Helsingin Musiikkitalo tai Pariisin Philharmonie pärjäävät tulokkaalle Niemisen vertailussa?
Konsertti alkoi puoli tuntia myöhässä. Se ei kuitenkaan tuntunut miltään, olihan tätä hetkeä valmisteltu 15 vuotta. Ja syykin oli ymmärrettävä: liitokanslerilla ja liittopresidentillä oli kiireitä Berliinissä. Harvoin nämä saksalaisen politiikan symbolit edes vaivautuvat yhtaikaa paikalle. Moni muukin vaivautui. Hampurin pormesteri päätti jakaa uuden konserttitalon avajaisiin 1000 ilmaista lippua. Yli 220 000 halusi tulla, ja arpa ratkaisi.
Ensimmäinen huomioni kaupungissa jo ennen saliin saapumista oli, että kyseessä on kansalaisten yhteinen projekti. Lentokentän taksikuski piti minua onnenpekkana, kun kuuli, että minulla oli lippu avajaisiin. Myös kaupallisilla rokkia soittavilla radiokanavilla puhuttiin aiheesta innostuneesti, samoin lehtien etusivuilla. En huomannut yhtään kommenttia, jossa olisi kyseenalaistettu yli 800 miljoonaa maksaneen kulttuurihankkeen olemassaolonoikeutus. Kukaan ei ollut löytänyt makasiinia suojeltavaksi eliittikulttuurin valtausaikeilta.
Visio
Tutustuin hankkeeseen ensimmäisen kerran runsaat 10 vuotta sitten. Hampurin sataman varastoalue oli tullut osittain tarpeettomaksi, se sijaitsi aivan kaupungin keskustan kupeessa ja alueelle alettiin suunnitella uutta käyttöä. Konserttisalin ajatus tuli 15 vuotta sitten yksityiseltä kiinteistösijoittajalta, joka sattui olemaan sveitsiläisen arkkitehdin Jacques Herzogin entinen koulukaveri. Legendan mukaan Herzog piirsi tuolloin kahvilassa ruutuvihkoon luonnoksen, joka vastaa nyt toteutunutta rakennusta.
Ajatus sai vastakaikua kaupungin päättäjiltä, jotka suunnittelivat kulttuurimaamerkkiä ja uuteen kaupunkikuvaan tulevaa monumenttia. Visio ei ollut pelkästään muusikoille otollisessa akustiikassa, vaan ennen kaikkea uudesta modernista alustasta Hampurin musiikkielämälle. Sitä kautta hansakaupunki nousisi muiden kansainvälisten musiikkimetropolien joukkoon. Muistan kuinka kaupungilla näkyi tuolloin ihmisten rintapielissä 10 euron hintaisia pinssejä, joiden kautta asukkaat saattoivat kantaa kortensa yhteiseen kekoon.
Alkuperäisestä ideasta avajaisiin keskiviikkona 11. tammikuuta 2017 kului siis 15 vuotta ja yli 800 miljoonaa puhdasta rahaa. Välillä hanke oli umpikujassa, ja rakentamisen sijaan rakennuttajat kiistelivät rakentajan kanssa oikeussalissa. Monien usko hiipui. Kolme vuotta sitten Hampurin uusi pormestari otti asian itse johdettavakseen, neuvotteli sopimukset uudestaan ja sai talon valmiiksi. Avajaisissa hän kutsui Elbphilharmonieta jo nimellä Elphi, ja tämä sympaattinen lempinimi tuntuu jo levinneen yleiseen käyttöön.
Elphin sijainti uudella, vähän rosoisella alueella on symbolisesti tärkeä ja viestii siitä, että pompöösille paikoille rakennettavien kulttuuripyhättöjen aika on ohi. Nyt tehdään avoimia taloja kaikille kaupunkilaisille, kuten Pariisissa kaksi vuotta sitten kehätien tuntumaan avattu filharmonia. Hampurissa vanhan kookospähkinävaraston ja sen päälle rakennetun salikompleksin välissä on Plazaksi nimetty avoin alue, jonne kuka tahansa voi nousta vaikuttavaa rullaporrasta pitkin ihailemaan kaupungin maisemia.
Lippujen hinnat ovat subventoituja – talon pyörittämiseen käytetään vuosittain kuusi miljoonaa veronmaksajien ja yksityisten sponsoreiden rahaa – ja jokaisen konserttiin on saatavilla myös 10 euron lippuja. Luonnollisesti niitä ei riitä kaikille halukkaille.
Avajaiskonsertti
Avajaisjuhla oli huolellisesti suunniteltu ja kesti neljä tuntia. Aluksi oli noin tunnin mittainen virallinen osuus Festakt, jossa saksalaisiksi lyhyiden puheiden välissä kuultiin orkesterimusiikkia. Sitten samppanjatarjoilun jälkeen seurasi varsinainen konsertti, jossa siinäkin kuultiin joko lyhyitä kappaleita tai sinfonian osia. Välillä Philippe Jaroussky lauloi parvella harpun säestyksellä, vanhan musiikin yhtye toisella parvella esitti Praetoriusta tai orkesterin oboisti Britteniä. Haluttiin esitellä erilaisia musiikillisia tyylejä ja tekstuureita, siis talon monipuolisuutta.
Tunnelma oli juhlava, mutta rento. Päähuomio kiinnittyi talon residenssiorkesterin esityksiin. Pohjoissaksan radion orkesteri on nimetty uudelleen NDR Elbphilharmonie Orchesteriksi. Talo ja orkesteri vahvistavat toistensa brändejä. Ylikapellimestari Thomas Hengelbrock on yksi niistä nykyisin yleisistä sinfoniaorkestereiden vetäjistä, joiden tausta on Harnoncourtin ja kumppaneiden aloittamassa vanhan musiikin esityskäytäntöjä uudistavassa liikkeestä. Usein, niin kuin Hengelbrockin kohdallakin, näillä kapellimestareilla on tuoreita soinnillisia ja tempollisia ideoita, mutta monimutkaisten partituurien kohdalla tekniset heikkoudet saattavat haitata menoa. Sointi painottuu usein korkeisiin taajuuksiin, ja täyteläisyyttä tuovat matalat taajuudet puuttuvat.
Visuaalisesti 2100-paikkainen sali on miellyttävä, auloissa tuntuu mukavalta kulkea ja ja salissa on hyvä istua. Elphi on Helsingin Musiikkitalon tapaan viinitarhamallinen, yleisöä löytyy eniten orkesterin edestä, mutta runsaasti myös sivulta ja takaa. Laskin viisi eri tasoa, mutta on vaikea puhua parvista, koska eri tasot liukuvat toisiinsa orgaanisesti. Istuin kolmannella tasolla noin 25 asteen kulmassa kapellimestarista vasemmalle. Arvioin etäisyyden orkesteriin noin 20 metriksi.
Akustinen elämys oli samankaltainen kuin useissa akustikko Toyotan konsultoimissa saleissa. Kaikki äänet kuuluvat selvästi, eri soitinryhmät erottuvat toisistaan ja hiljaisetkin äänet kantavat miellyttävästi perille. Monissa orkesterikappaleissa sointi tuntui välillä kuivalta, ja huomasin kaipaavani sitä äänen pyöreää täyteläisyyttä, jota kuulen Pariisin filharmoniassa. Toinen huomioni koskee ison orkesterin voimakkaita äänimassoja, jotka Elphissä, samoin kuin toisessa Toyotan suunnittelemassa salissa Helsingissä, tuntuvat kasvaessaan jossain vaiheessa kuin tukehtuvan, eikä ääni enää elä tilassa.
Keskeytin väliajalla sampanjanjuonnin hetkeksi keskustellakseni Pariisin Philharmonien ja Elphin johtajien kanssa. Suurin ero näiden kahden salin välillä on parvien sijoittelu. Hampurissa on käytetty arkkitehti Hans Scharounin 60-luvulla kehittämää viinitarhamallia, joka mahdollistaa sen, että suuresta paikkamäärästä huolimatta kaikki kuulijat ovat suhteellisen lähellä muusikoita. Tämä edesauttaa akustista ja visuaalista vaikutelmaa.
Pariisissa on myös viinitarhamalli, mutta sillä tavoin moduloitavana, että tarvittaessa salista saadaan iso kenkälaatikkomallinen tila esimerkiksi kevyen musiikin konsertteja varten. Akustiikan kannalta Pariisissa on tehty uraauurtava ratkaisu, jonka takana on uusiseelantilainen akustikko Harold Marshall. Hänen innovaationsa oli irrottaa parvitasot seinästä niin että ääni pääsee vapaasti kiertämään tilassa myös parvien takaa. Yleisö tepsuttelee parville helposti pieniä siltoja myöden.
Vaikka Pariisi voittaakin toistaiseksi akustisessa vertailussa, Elphin visuaalinen vaikutelma on varsinkin ulko- ja aulatiloissa miellyttävämpi. Materiaalit ovat ensiluokkaisia ja rakennustyön viimeistely saksalaista laatua.
Kaikkea tätä tärkeämpää on tietysti se, miten Elphin vetäjät saavat tarjonnan pysymään saavutettavana ja korkealaatuisena, ja miten kansalaiset lopulta ottavat tämän kaiken vastaan. Jotta, kuten avajaiskonsertin otsikko Wagneria lainaten julisti: ajasta tulee tilaa.
Risto Nieminen
Kirjoittaja on syntynyt Kiskossa ja työskentelee tällä hetkellä Lissabonissa. Väliin mahtuu nykymusiikkia Yleisradiossa ja Ircamissa, postimerkkeilyä ja festivaalinpätkää Helsingissä. Blogissaan Nieminen kohtaa musiikkielämän persoonallisuuksia, pysähtyy silloin tällöin suuren taiteen äärellä ja ihmettelee kulttuurieroja.
