Hyppää pääsisältöön

Inhimillinen tekijä: Abortti

Suomessa tehdään vuosittain noin 10 000 aborttia. Oman tarinansa kertovat Mari Pulkkinen, Minna Jaakkola ja Maria Ikola.
Toimittaja Sari Valton vieraina ovat Minna Jaakkola, Maria Ikola, Mari Pulkkinen. Suomessa tehdään vuosittain noin 10 000 aborttia. Oman tarinansa kertovat Mari Pulkkinen, Minna Jaakkola ja Maria Ikola. yle tv1

TV1 keskiviikkona 18.1.2017 klo 22.00 - 22.50, uusinta lauantaina 21.1. klo 17.10
Katsottavissa Yle Areenassa

Suomessa tehdään vuosittain vajaat 10 000 aborttia. Määrä on kokonaisuudessaan ollut lievässä laskussa, mutta useamman kuin yhden abortin teettäneiden määrä on puolestaan noussut.

Suurin osa aborteista tehdään sosiaalisten syiden takia. Julkisessa aborttikeskustelussa keskiössä ovat usein moraaliset kysymykset: onko sikiön elämä niin pyhä, ettei siihen saisi puuttua missään tilanteessa, pitäisikö hoitohenkilökunnalla olla oikeus olla osallistumatta abortin tekemiseen eettisiin syihin vedoten ja päätyvätkö jotkut naiset aborttiin liian itsekkäistä syistä?

Keskustelussa hiljaa ovat olleet ne, jotka todellisuudessa ovat abortin teettäneet. Inhimillisessä tekijässä kohdataan kolme naista, jotka kertovat oman aborttikokemuksensa.

Kaksi päivää aikaa tehdä ratkaisu

Mari Pulkkinen on kahden lapsen äiti. Hän joutui päätymään aborttiin kymmenisen vuotta sitten, kun raskausviikolla 24 sikiöstä nähtiin poikkeavuuksia.

”Olin ollut jo kahdessa ultrassa ja kaikki vaikutti olevan hyvin. Halusin mennä vielä 3D-ultraan viikolla 24. Siellä lääkäri sitten yllättäen havaitsikin, ettei Taimin - olimme jo ehtineet antaa nimen vauvalle - pään alueella kaikki näy kaikkea mitä siellä pitäisi näkyä. Sain lähetteen äitiyspolille. Siellä kaksi lääkäriä tutki minut ultraäänellä ja totesivat, että sikiöllä on Dandy Walker -oireyhtymä”, kertoo Mari.

Kyseessä on harvinainen pikkuaivojen epämuodostuma, johon liittyy erilaisia neurologisia ongelmia ja joissain tapauksissa syvää kehitysvammaisuutta.

”Raskaus oli niin pitkällä, että meillä oli vain kaksi päivää aikaa tehdä ratkaisu, jatkanko raskautta vai keskeytetäänkö se. Etsin kuumeisesti tietoa Dandy Walkerista. Joidenkin lähteiden mukaan lapsi saattaa olla vain hieman kömpelö, joidenkin taas viimeistään teini-iässä täysin kannettava ja vaikeasti vammainen. Samaan aikaan kun mietin ratkaisua, tunsin Taimin potkivan mahassani ponnekkaasti. Kokemus oli absurdi ja sanoja pakeneva.”

Lopulta Mari päätti puolisonsa kanssa raskauden keskeyttämisestä.

”Olin jo siihen mennessä tutkinut uskontotieteilijänä surua kokemuksena ja ilmiönä ja lisäksi olin menettänyt isäni - olin siis jo omakohtaisesti kohdannut ison surun. Suru oli minulle jotain tuttua, kun taas ajatus siitä, että joutuisin äitinä kokemaan lapseni kärsimyksen, ei ollut tuttu. Päätin mennä tuttua kohti. Sain ymmärryksen siitä, että lapsen kärsimys olisi minulle sietämätön kokemus ja voisin ennemmin elää suruni kanssa kuin tämän kokemuksen kanssa."

Elämä ei ole joko tai

Minna Jaakkola on koulutukseltaan pappi ja toimii nykyään Suomen Kasper ry:ssä perheneuvontatyössä suunnittelijana. Hän on joutunut tekemään abortin kahdesti elämänsä aikana. Molemmissa tapauksissa syynä oli sikiön Meckelin syndrooma, joka on geenivirhesairaus. Sikiö voi elää kohdussa, mutta sen ulkopuolella vain muutaman päivän. Vaikka tilanne oli näin lohduton vauvan selviämisen kannalta, abortti ei ollut Minnalle selvä ratkaisu.

”Olin jo silloin ajatusmaailmaltani kristitty ja olin aina ajatellut, että en voisi missään tilanteessa tehdä aborttia, olipa sikiön tilanne mikä tahansa. Mutta olen huomannut elämässä ainakin omalla kohdallani, että elämä vie sellaisiin tilanteisiin, joissa joutuu tarkistamaan mustavalkoista asennettaan.”

Minnalla on kaksi lasta, mutta hän on menettänyt neljä lasta. Kaksi abortin kautta ja kaksi keskenmenon kautta.

”Keskenmenot ovat olleet minulle abortteihin verrattuna jotenkin helpompia kestää, koska niille en ole voinut itse mitään, ne ovat olleet ikään kuin luonnon valinta. Sen sijaan abortteihin liittyy paljon enemmän kaikenlaista syyllisyyttä ja puhumattomuutta.”

Yksi asia on Minnalle varma.

”En halua enää ikinä olla raskaana. Tuntuu, että minun kohdallani kuolleiden vauvojen synnyttäminen saa riittää.”

Lääkäri kyseenalaisti

Maria Ikola oli parikymppinen opiskelija, joka havaitsi pian häidensä jälkeen olevansa raskaana. Voisi luulla, että tämä olisi ollut iloinen uutinen vastavihitylle nuorelle naiselle, mutta Marialle se oli katastrofi.

”Olin ollut jo pari vuotta masentunut ja tuntui, etten pysty tarttumaan mihinkään. Huolet ja stressi painoivat, olin huonovointinen. Luennoilla käyminenkin oli muuttunut vaikeaksi. Raskausuutinen lamautti minut. Olin tiedosta ahdistunut ja hätääntynyt. Koin, että raskaus oli siinä tilanteessa pahinta mitä minulle voi tapahtua. Tunsin itseni keinottomaksi ja ainoa mitä tiesin, oli että haluan keskeyttää raskauden", Maria muistelee nyt kymmenen vuotta myöhemmin.

Maria meni lääkäriin kertomaan ratkaisustaan. Sen sijaan että olisi saanut rauhoittelua ja tukea lääkäriltä, hän joutui kovakouraisen tutkinnan kohteeksi ja sai osakseen paheksuvaa asennetta lääkärin taholta.

”Lääkäri intti, miksi haluan abortin, koska tiedän kuka isä on ja asiani ovat hyvin. Hän selitti, että suurin osa aborteista tehdään sosiaalisin syin ja epäili, etten kuulu siihen joukkoon. Hän kyseli, eivätkö vanhemmat voisi auttaa minua. Olin kuitenkin aikuinen ja halusin selvitä elämässäni itse. Tunsin, että hätää kärsivänä ihmisenä jouduin puolustautumaan lääkärille. Ei riittänyt se, että en voinut henkisesti enkä fyysisesti jatkaa raskautta. En pystynyt.”

Abortin jälkeen Marian olo huononi. Hänen syömishäiriönsä paheni ja olo oli yhä ahdistuneempi. Silti hänestä tuntui, että hän ei vieläkään voinut riittävän huonosti voidakseen perustella tekonsa.

”Abortti oli minulle iso helpotus. Mutta tästäkin tunteesta koin syyllisyyttä. Saako sanoa olevansa helpottunut, jos on tehnyt väärin? Kuuluin tuohon aikaan uskonnolliseen yhteisöön, mutta aloin etääntyä siitä, koska huomasin, etten voinut kertoa heille tästä asiasta. En olisi saanut ymmärrystä ja tukea.”

Marialla ei edelleenkään ole lapsia.

”Olen kokenut vauvakuumetta ehkä kahden viikon ajan lukion biologian kurssilla, kun alkion kehittymistä sikiöksi kuvailtiin. Mutta en sitten tiedä, onko jossain vaiheessa liian myöhäistä alkaa toivoa lasta. Nyt olen taas opiskelemassa ja kun valmistun, olen noin 34-vuotias. Tulevaisuus ja työllistyminen ja maailman ympäristön tila ovat nyt niitä asioita, joista olen huolestunut, en lasten saannista.”

Miksi abortista vaietaan?

Miksi abortti on vaiettu asia, josta on vaikeaa puhua edes ystävilleen?

”Itse muistan, että minun oli jopa vuosien ajan vaikeaa kertoa ystäville ja työkavereille totuutta raskauteni päättymisestä. Kiersin asiaa ja sanoin vauvan olleen sairas. Ratkaisuun liittyi pelkoa tuomitsemisesta, häpeää ja syyllisyyttä", Minna Jaakkola kuvailee.

Keskustelijat uskovat, että ihmisten on helpompi ymmärtää sairaan sikiön abortoiminen kuin tilanne, jossa sikiössä ei ole havaittu ongelmia mutta äiti on hankalassa elämäntilanteessa.

”Näin siitä huolimatta, että suurin osahan, yli 90 prosenttia, aborteista tehdään erilaisten sosiaalisten syiden takia. Marian tilanne on se vaietumpi”, Minna huomauttaa.

”Niin, se ero meissä varmaan on, että minun kohdallani kyse oli omasta terveydestäni, ei sikiön terveydestä. Mutta miksi raskaana olevan henkilön terveys laitetaan näihin sosiaalisiin syihin? Huomaan, että vaikka olen jo sinut tapahtuneen kanssa, en sure enkä kadu, niin yhä jotenkin puolustelen tekoani. Toisaalta olen ottanut voimaannuttavaksi ajatukseksi sen, että olen vahva nainen ja että on hienoa, että kehoni on hedelmällinen eikä kehoni ole enää viholliseni”, Maria miettii.

Julkiseen aborttikeskusteluun Mari, Minna ja Maria toivovat enemmän mukaan abortin tehneiden naisten ääntä. Julkisessa keskustelussa kun keskiöön nostetaan usein moraaliset kysymykset ja kirkollinen oppi ja nämä tuodaan esille ikään kuin yläpuolelta.

”Mielestäni abortilla ei ole tekemistä kirkon eikä opin kanssa, jos tuomitseminen on lopputulos. Tarvitsisimme enemmän armollisuutta tähän keskusteluun. Se, että tutkimusten mukaan suurin osa naisista tuntee helpotusta saadessaan keskeyttää raskauden ja että seurantatutkimusten mukaan tunne säilyy myöhemminkin, kertoo, että naisten kokema todellisuus tästä asiasta on jotain ihan muuta kuin julkisesta keskustelusta voisi päätellä”, Minna sanoo.

”Minä toivon, että paitsi aborttiin päätyneiden naisten ääntä kuultaisiin enemmän, että myös ne, jotka ovat vastaavassa tilanteessa päättäneet jatkaa raskauttaan, kertoisivat julkisesti tarinansa. Vain tällä tavalla esimerkiksi hoitohenkilökunnan käsitys laajenisi ymmärtämään niitä moninaisia prosesseja, joiden kautta ratkaisut tehdään”, sanoo Mari.

Suru ei ole häiriötila

Mari Pulkkinen on tehnyt väitöskirjan suomalaisten surukokemuksista. Nykyään hänellä on yritys nimeltä Jälki jää, ja hän käy luennoimassa ja kouluttamassa surun kohtaamisesta. Hän on törmännyt siihen, että jos nainen suree aborttiaan vielä kymmenenkin vuoden päästä, tämä alkaa saada ihmettelyä osakseen.

”Suruun liitetään nykyään moderni käsitys siitä, että kyseessä on häiriötila, jota pitää työstää ja sen yli pitää päästä tietyn ajan kuluessa. Suru pitäisi suorittaa tehokkaasti alta pois. Ei osata nähdä, että suru jää aina ihmiseen ja että se saakin jäädä. Itsekin suren edelleen Taimia. Surulla on kuitenkin merkityksensä. Me usein ajattelemme, että keveys ja helppous olisivat niitä tavoittelemisen arvoisia asioita. Omat menetykseni ja suomalaisten surukertomukset tutkimuksessani kuitenkin kertovat, että usein juuri suru ja se mitä on vaikeaa ja raskasta kantaa, sisältää tiheitä ja painavia merkityksiä. Surun ja murheen kautta avautuu näköala elämän haurauteen ja sen kauneuteen ja siihen, miten äärimmäisen tärkeitä me olemme toisillemme. Koen, että Taimin lyhyt elämä ja kuolema ovat kietoutuneet syvästi osaksi itseäni. Hän kirjoitti oman elämäntarinani uusiksi. Taimin elämällä kohdussani oli merkitystä mitä suurimmassa määrin.”

Kommentit

Lue myös - yle.fi:stä poimittua

Uusimmat sisällöt - Elämä