Varusteet pitkää pyöräretkeä varten

Yleisön pyynnöstä julkaisen uudestaan vuoden 2010 Jäämeri-matkan blogitekstin matkavarustuksista.

Aluksi pari parannusta matkavarusteisiin, joiden kanssa olin Jäämerellä: etusivulaukuilla saa jaettua hyvin kuormaa, ja ne tasapainottavat ohjausta aivan ratkaisevasti, pinnaongelmani katosivat etusivulaukkujen myötä; myös 26-tuumainen pyöräkoko säästää pinnoja iskuilta ja pyörä on helpommin hallittavissa; maastopyöräpolkimet kestävät paremmin kuin tavalliset polkimet, eikä hajoavien polkimien ongelmaakaan ole enää ollut.

Pyöräni on 24-vaihteinen hybridi, eli melko tavallinen retkipyörä. Kuuden viikon matka oli sen verran pitkä, että varmuuden vuoksi kaikki liikkuvat osat uusittiin vaihdekahvoja lukuun ottamatta. Tämä operaatio on itse asiassa ollut jokavuotinen toimitus jo muutaman vuoden ajan, koska kilometrejä on kertynyt jo ennen kuin aloitin pitkien matkojen tekemisen.

Takavanteeseen kannattaa investoida ylimääräistä. Yli tuhannen kilometrin matkalle ei kannata lähteä standarditehdasvanteilla, ellei sitten onnistu tulemaan toimeen alle 20 kilon kuormalla tai jakamaan painoa myös eteen. Vanteen laatua voi parantaa paitsi paremmalla kiekkolla niin myös tukevammilla pinnoilla. Kehnot nippelitkin voivat laskea vanteen kestoa (Puolassa itselleni kävi näin).

Jos tiedossa on vuoristoista maastoa, kannattaa vaihderattaistoon asennuttaa keveimmäksi rattaaksi tavallista isompi eli kevyempi kiekko (siitä on hyötyä kotimaan talvikeleissäkin pahasti sohjoisissa ylämäissä). Yli 20 kilon kuorman hinkkaaminen rajua, pitkää nousua sujuu näin huomattavasti mukavammin, ja vuoristojen pikkuteillä jyrkät mäet voivat olla yllättävän jyrkkiä.

Pimeäajoon on hyvä varautua varmuuden vuoksi. Punainen vilkkuvalo taakse, sen voi kiinnittää esimerkiksi nippusiteiden avulla kypärään, jossa se on korkealla ja näkyy hyvin, tai sitten tavaratelineeseen niin, ettei muu kuorma sitä peitä. Itselläni on kaksi ajovaloa, heikompi näyttää kauemmaksi tien ennakoivaksi hahmottamiseksi ja voimakkaampi on suunnattu 4-5 metrin päähän eteen kuoppien ja muiden kummallisuuksien välttämiseksi.

Ajoasennosta sen verran, että satulan korkeus ja sopiva etäisyys ohjaustankoon ovat lyhytkestoisessakin pyöräilyssä tärkeitä, mutta ne korostuvat erityisesti, jos aikoo viettää tuntikausia päivässä satulassa. Ajokahvojen (nousukahvojen) kallistuskulmaa muuttamalla saa helposti säädettyä etäisyyttä ohjaustankoon niin, ettei tarvitse kädet täysin suorana kurkotellen ajaa. Kahvat kannattaa vielä päällystää korkkia tai muuta pehmikettä sisältävillä nauhoilla, mutta niin, ettei peitä kiinnitysruuveja (niitä saattaa joutua kiristelemään tai kulmaa muuten vain säätelemään).

Satulan oikea korkeus on se, että jalat ovat lähes tulkoon suorat ala-asennossa. Satulan kulmaa muuttamalla voi myös etsiä itselleen mukavampaa ajoasentoa. ”Oikeaoppisten" mukaan satulan pitäisi olla yläputken suuntainen, itse ajan voimakkaasti eteen alas kallistetulla satulalla. Sen hyöty on siinä, että voi sujuvammin hieman vaihdella asentoa (ylös-alas) ja kun painoa siirtää hieman enemmän käsivarsille, kuormittuu selkä vähän vähemmän. Lisäksi olen matkoillani kärsinyt hyvin vähän takamuksen hiertymistä.

Kaksi kiloa painava telttani on sen verran korkea, että sisällä mahtuu teltan keskiosassa istumaan, ja katon rajaan saa jopa pienen kuivausnarun. Ajovaatteiden kuivattelua varten yläosan tuuletusaukkojen pitäisi kyllä olla isommat, eikä vain muutaman kymmenen neliösentin aukot. Vähän isommassa teltassa kosteus tiivistyisi vähemmän, mutta pienen teltan etuna on, että se pysyy lämpimämpänä viileässä ja sen saa ängettyä tarvittaessa aika pieneenkiin pusikkoon piiloon tai pienelle katve-alueelle näkösuojaan, jos hyvää leiripaikkaa ei tahdo löytyä. Teltan ulkokuoren reunan alle mahtuvat tavarat hyvin suojaan sateelta.

Norjassa olisi jo elokuussa oikeastaan tarvinnut kunnon syysmakuupussia, mutta yhtä yötä lukuun ottamatta pärjäsin silti mainiosti hyvällä kilon painoisella kesämakuupussilla niin, että mukana oli silkkipussi, jota käytin sisäpussilakanana. Se ei paina juuri mitään eikä vie tilaakaan (eikä se maksakaan paljoa, jos sen hankkii muualta kuin retkeilyalan liikkeistä). Ja sen yhdenkin yön olisin selvinnyt paremmin, jos olisin todellakin laittanut kaiken mahdollisen varavaatteen päälle.

Makuualustoja on mukana kaksi. Alempana leveämpi ja vähän paksumpi, ja sen päällä toinen ohuempi ja tiukempi (yleisintä mallia). Yhdessä ne ovat riittäneet takamaan mukavan yön vähän kuhmuraisellakin pinnalla.

Sateeseen pitää todellakin varautua. Goretexit ja vastaavat pitävät kosteutta vain tiettyyn rajaan saakka, ne eivät yksin riitä (uudet toki hylkivät kosteutta paremmin). Sellainen sadeviitta, jonka etuosan saa ohjaustangon päälle on hyvä rankkasateessa, mutta jalat jäävät vähän suojattomaksi, ja senkin kanssa lopulta tuntien hinkkaaminen johtaa siihen, että ihan kuivana ei kuitenkaan pysy. Mutta sadeviitan tuuletus on parempi kuin sadetakkityyppisessä ratkaisussa, eli edes vähän vähemmän hikoilee. Sadevarusteissa ajaessa kannattaakin juoda vähän tavallista niukemmin. Goretexien hyvä puoli on, että ne alkavat kuivua nopeasti, kun sade vähänkin taukoaa.

Kengät on myös hyvä olla sadetta hylkiviä, mutta niissä on sama ongelma, että ne suojaavat vain tiettyyn rajaan saakka. Rajumpaa keliä varten on oltava jotkut yksinkertaiset kengän päälle laitettavat sadesuojat (omani olen löytänyt saksalaisesta urheilutavaratalosta), tiukan paikan tullen voi viritellä vaikka muovipusseista lahkeiden alle rankan kuuron suojat. Varakenkiä en ole painon vuoksi matkalla raahannut, mutta sisäkäyttöön ja maastossa telttailussa kevyet, yksinkertaiset sandaalit ovat todella hyödylliset.

Sateenkestävät neopreeni-hanskat on hyvä pitää mukana, kesälläkin voi Suomessa sää viilentyä sateessa yllättävästi. Neopreeni pitää käden lämpimänä pitkäkestoisessakin rankkasateessa. Ja ne lämmittävät mukavasti silloinkin, kun lämpötila putoaa muuten vain selvästi alle 10 asteen, esimerkiksi yöllä. Pohjoisessahan voi valoisuuden puolesta ajaa vaikka vuorokauden ympäri, jos haluaa. Itselleni kävi niin, että aamulähdöt venyivät ja päädyin usein virittämään telttaa puoliltaöin, joskus sen jälkeenkin.

Lämpimämmässä sateessa kädet saa aika hyvin suojaan myös sadeviitan alle ihan tavallisten ajohanskojenkin kanssa. Ajohanskat on tarpeelliset turhien rakkojen välttämiseksi sekä paremman ajo-otteen vuoksi. Ja jos haluaa hanskojen tukevan hyvin ranteita, suosittelen voimailuhanskoja. Kyllä nahkahanskatkin muutaman viikon reissun kestävät, vaikka kastuisivatkin moneen kertaan, kunhan ei päästä niitä litimäriksi. Itselläni on välillä lieviä hiiriranneoireita, ja niiden vuoksi käytän aina myös tavallisia "tenniksen pelaajan" rannetukia tuettujen hanskojen lisäksi. Pyöräillessä ranteet ovat viimalle alttiita, ja ne kuormittuvat muutenkin, varsinkin jos ajaa paljon seisaaltaan

Varaosia ja työkaluja kannattaa kyllä raahata, vaikka ne painavatkin. Hyvä ratkaisu on investoida monitoimityökaluun, jossa on ristipääruuvimeisseli ja tavallinen meisseli sekä kuusiokulma-avain. Todennäköisesti satulan kulman säätämiseen tarvitsee vähän isomman kuusiokulma-avaimen kun sen tavallisimman kokoisen, tätä ruuvia saattaa joutua myös kiristämään (kannattaa tarkistaa ennen lähtöä).

Pinnoja olisi hyvä osata säätää. Ei se nyt välttämätöntä ole, jos tarkistuttaa etenkin takavanteen pinnoituksen ennen lähtöä ja jos vanne on suht hyvä, eikä kuormaa ole tolkuttomasti, se voi ihan hyvin riittää. Mutta oman henkisen varmuuden kohentamiseksi on hyvä jos osaa kiristää pinnoja ja vielä vaihtaakin niitä (varapinnoja ja niiden nippeleitä on hyvä olla esim. kymmenkunta tai enemmänkin, ne eivät paljoa paina). Todella hyvä rihtaustaito on ammatti-ihmisten lisäksi vain harvoilla ja valituilla (itse en kuulu heihin), mutta kohtuulliseen tarkkuuteen pääseminen onnistuu suhteellisen helposti, kun osaa pinnojen säätelyn perusperiaatteet. Kiristysavainhan ei ole edes iso painolasti. Pinnojen vaihtamineenkaan ei ole salatiedettä, mutta vähän harjoittelua se vaatii. Paikalliset pyöräilyaktivistit tai -seurat varmaankin järjestävät silloin tällöin opastustilanteita tai sitten perusteita voi udella omalta mekaanikoltakin).

Ennen Saharan-matkaani olin vaihtanut yhden pinnan ja vain helpommalta puolelta takavanteesta. Oma kokemukseni on, että 90 % pinnoista menee poikki helpommalta, eli ei-takarattaiston puolelta. (Jos ylipäänsä ajaa ulkovaihtajapyörällä, kyllä pitkiä matkoja voi tehdä kappavaihteisillakin pyörillä, vaikka 7-vaihteisilla. Laosissa tapasin yksivaihteisellakin matkaavia ihmisiä, asenteestahan se viime kädessä on kiinni. Kyllä ylämäkiä voi työntääkin ylös, ei se mikään häpeä ole). Takarattaiston puolelta katkeavan pinnan vaihtamiseen tarvitsee sitten vielä pari erikoistyökaluakin, joista toinen painaa lähes kilon, eli ns. ketjuruoskan, ja sitten pakan avaajan, joka on pieni mötikkä, mutta siihen täytyy sitten saada vääntöä jakoavaimella, joka on muutenkin hyvä työkalu olla mukana. Itselläni on pieni jakoavain, johon saan sitten lisävääntövoimaa polkimen ulosvetimen varresta.

Poljinavain ja varapolkimet minulla on aina mukana. Poljinavainta tarvitsee, jos lentää pyörän kanssa, koska polkimet pitää poistaa lennon ajaksi, tai sitten jos ajotyyli on jostain syystä sellainen, että polkimia rikkoutuu. Olen keskustellut runsaasti polkimien sielunelämästä mekaanikkojen kanssa, koska jotkut paljonkin polkevat pyöräilijät kertovat, ettei heillä ole koskaan ollut ongelmia polkimien kanssa. Mekaanikkojen enemmistö toteaa, että kyllä niitäkin rikkoutuu muttei runsaasti, eli jos on lähdössä pitkälle matkalle, todennäköisimmin riittää, että laittaa/laitattaa uudet polkimet ennen lähtöä, ja voi selvitä ihan hyvin vaikkei edes vaihtaisi polkimia. Polkimet varaosana painavat jonkun verran, ja ovat sikäli kiusalliset, että niitä pitää olla kaksi, eli vasen ja oikea ovat erilaisilla kierteillä. Polkimien kiinnitystappeja on myös kahta kokoa, lasten pyöriin ja aikuisten (itse raahasin Intian-reissulla vääränkokoisia varapolkimia!).

Olen sikäli vanhakantainen, etten käytä edes lukkopolkimia vaan aivan tavallisia (mutta metallisia sentään edes). 95 % yhtään enemmän pyöräilevistä tutuistani yrittää jossain vaiheessa käännyttää käyttämään lukkopolkimia, eli ne ovat todennäköisesti erittäin hyödylliset ja voimia säästävät, mutta polveni ovat niin kurjassa kunnossa (ei pyöräilystä vaan aikaisemmasta elämästä), etteivät ne kestä yhtään ylimääräistä pientäkään sivuliikerasitusta (kun polkimilta astuu pois) ja osittain polvien vuoksi ajotapani rasittaa polkimiakin tavallista enemmän, koska poljen jalkaterät pienessä aurauskulmassa polkimen ulkoreunan laakereita kuormittaen.

Paikkausvälineitä ja kahta kolmea varasisäkumia on hyvä kuljettaa mukana. Pitkällisen väännön jälkeen olen kallistumassa siihen, että sisäkumeissa kannattaa olla presta-venttiilit, ne ovat kaikkein toimintavarmimmat vaikka niiden täyttäminen kylmästä kohmeisilla sormilla vaatii ensin sen pienen pienen venttiilin auki kiertämisen ja lopuksi sulkemisen (onnistuu huonosti täyshanskat kädessä). Tähän saakka olen reissannut perinteisillä pikaventtiileillä, mutta joskus ne pitävät kovia paineita vähän nihkeästi. Auton venttiilit ovat myös hyvä vaihtoehto, mutta sitten pitää kyllä olla mukana välikappale, jolla saa ilmaa myös tavallisella pumpulla

Pumppu on elintärkeä. Olen mieltynyt lyhyeen pumppuun, joka täyttää sekä työntö- että vetovaiheessa. Sillä saa renkaat todella koviksikin, vaikka ne viimeiset vedot ja työnnöt vähän vaativatkin vääntöä. Mutta jos ei halua raataa, niin sitten täyttää pumput lähes koviksi ja polkee bensa-asemalle (pohjoisessa matka voi kyllä olla aika pitkäkin).

Isoilla reissuilla raahaan mukana myös taitettavaa ulkorengasta. Mutta jos lähtee hyvillä ulkorenkailla liikkeelle, sitä ei välttämättä tarvitse. On todella huonoa onnea, jos uudehko ulkorengas rikkoutuu niin yht’äkkiä ja niin pahasti, ettei sillä pääse lähimpään kaupunkiin. Mutta renkaiden kuntoa pitää seurailla matkan aikana. (Matkoillani renkaan sivusta pullistumalla hajonneet ulkorenkaat ovat kaikki olleet hätäpäissä hankittuja halpisrenkaita). Jos tiedossa on muutakin alustaa kuin hyvää asfalttia, niin renkaan kuviosta kannattaa käydä keskustelu pyöräliikkeessä.

Vaihde- ja jarruvaijereita kannattaa yhdet kuljettaa mukana varmuuden vuoksi, ne eivät paina mitään. Yllättäen en ole joutunut jarrupaloja vaihtamaan kertaakaan matkoillani. Maantiellä ei paljon tarvitse jarrutella vuoristomutkia lukuun ottamatta, mutta osittain jarrupalojen kestäminen johtuu siitä, että jarrutan paljon etupyörällä. Etujarrutus on tehokkaampi, ja kun on paljon kuormaa takana, niin vaara jarruttaa niin, että takapyörä lähtisi holtittomasti nousemaan, ei ole kovin suuri. Levyjarruista ei minulla ole omakohtaisia kokemuksia.

< Jäämeri-polkaisun varusteet osa 2/2

Heijastimia pitää olla joka suuntaan, eteen, taakse ja sivuille, ja runsaasti. Pelissä on oma turvallisuus, näkyvyys heikkenee yllättävän nopeasti hämärällä, vaikka itse vielä näkisikin ympäristön aivan mainioisti. Ennen jokaista matkaa teen pienen hankintavaelluksen Kehä kolmosen halpistavarataloon, usein sieltä tarttuu mukaan sellaistakin mikä pitäisi jättää hyllyyn, mutta heijastintarrat ja tarranauhat ja heijastinliivi (!) ovat olleet erinomaisen hyödyllisiä hankintoja. Laitan pinnoihin sinne tänne heilumaan heijastinteipinpaloja, sekä rungon putkiin. Kypäräkin on koristeltu heijastinteipein. Matkatavaroihin laitan vähän jykevämpiä ja pysyvämpiä heijastintarroja niin, että kuormani ulkomitat selviävät myös pimeässä takaa tulevalle helposti. Bonuksena suosittelen vielä heijastinrannekkeita, jotka soveltuvat hyvin myös viilenevän illan viimasuojiksi ranteille.

Tälle reissulle mukaani tarttuvat halpistavaratalosta myös sivulaukut. Ne ovat periaatteessa kopiot merkkituotteista, jotka maksavat helposti satasen/laukku. Joku psykologinen este on aina tökkinyt vastaan hyvien laukkujen ostamisessa, kun ne ovat niin kalliit. Olen nyt tehnyt neljä pitkää reissua ja olen hankkinut kolmet sivulaukut, eli alan lähestyä hyvien ja kestävien merkkilaukkujen hintaa kokonaisinvestoinnissa. Ensimmäiset hajosivat melko pahasti, toiset olivat vähän liian pienet (25 litraa), mutta niillä olisi voinut tehdä vielä Jäämeren-reissun. Kolmannet vaikuttavat melko hyviltä, mutta niissäkin on se perusvaatimus, niin kuin näissä muissakin on ollut, että itse pitää keksiä se viimeinen säätö, jolla saa estettyä laukkujen pomppimisen kuopissa ja kynnyksissä. Jos ne pääsevät yhtään, siis yhtään, hyppimään, ennemmin tai myöhemmin kiinnityskoukut tai niiden kiinnitys laukkuihin tulee hajoamaan. Mutta homma hoituu helposti esimerkiksi kiristettävillä kuormavöillä. Kesken matkan keksin vahvistaa viritelmää ja tukea kiinnityskoukkuja vielä kiristämällä ylimääräisellä kuormavyöllä myös sivulaukkujen kummatkin kahvat yhteen.

Isot sivulaukut kannattaa hankkia, 35-40-litraiset, siten saa kuorman painopistettä alaspäin. Jäämeri-reissulla oli mukana sivulaukkujen päällä iso ja muhkea putkikassi vaatteille, ja sen sivutaskuissa nopeasti saatavilla oli toisessa sadevarusteet, toisessa ruokaa sekä kamera (jonka opin kaivamaan esiin polkiessa, mutta kuvien rajaamisessa liikkeessä on vielä opeteltavaa). Sivulaukkujen päälle sidoin kuorman joustavilla kuormasiteillä (mustekalan lonkerot) niin, että ensin putkikassi tosi tiukasti kahdella siteellä, sitten makuualustat ja teltta myös kahdella siteellä melko tiukasti kassin päälle niin, että kassin päälle makuualustoja vasten sitten sovittelin juomapulloja niin , että lopputulos oli tosi tiukka. Tyhjiä juomapullojakin kannattaa raahata mukana, niiden avulla voi kiilata täydet pullot tiukemmin viritykseen. Jos pullot eivät ole tiukasti kiinni, niin ne kyllä putoilevat kuopissa ja tärinöissä.

Pullojen ja teltan päällä laitoin vielä ison muovikassin kiinni puolilöysästi kahdella joustavalla siteellä. Tässä muovikassissa oli nopeasti tarvittavaa tavaraa, kuten lisävaatetusta illan viilenemisen varalta, ja wc-paperirulla sekä kartta. Kartta siirtyi jossain vaiheessa vielä helpommin saatavaksi niin, että viritin pikkumuovipussin kiinni päällimmäisiin kuormasiteisiin sekä osin niiden alle. Kerran olin väsyneenä huolimaton, ja kartta liukui pois pussistaan, onneksi kuulin kartan putoamisen. Koko kuorman sadesuojaamista varten mukana oli XL-kokoinen rinkan suoja, sitä tarvitsin koska putkikassi ei ollut täysin vesitiivis. Samalla se suojasi myös telttaa sekä makuualustoja turhalta vettymiseltä.

Juomapullotelineitä oli kolme, yksi viistoputkessa, yksi pystyputkessa ja yksi yläputkessa. Tämä yläputken pulloteline ei ollut hyvä ratkaisu, sillä vaikka siitä saikin pullon kätevästi, sillä seisaaltaan polkiessa se oli juuri sen verran niukasti tiellä, että välttääkseni hieman löysien ajohousujen hinkkautumista sitä vasten, vaistomaisesti siirsin jalkoja polkimella puolisen senttiä ulommaksi, mikä taas kuormitti polkimia vielä enemmän. Yksi osaselitys poljinongelmilleni.

Pidemmällä matkalla on hyvä olla mukana huoltovälineistöä valmiina heti käyttöön. Putkimiehenteippiä pikkurulla esimerkiksi matkalaukkujen tai kenkien tai ajovaatteiden hätähätäpaikkaukseen. Nippusiteitä jykeviä ja pienempiä, ja myös uudelleen avattavia, niillä voi kunnostaa esim. sivulaukkujen repeytynyttä kiinnityssysteemiä. Olen virittänyt ylimääräisiä juomapullotelineitä nippusiteillä sekä lukonkiinnitystä. Uudelleen avattavan nippusiteen avulla hienosäädin kaarilukkoa kiinnitystä niin, ettei se päässyt tärisemään runkoa vasten. Lukon oma kiinnitys ei estänyt kokonaan tärinää.Tällä matkalla tarvitsin nippusiteitä hieman erikoisemmastakin syystä: joustavat kuormasiteet kulkivat pystyputkeen kiinnitetyn vaijerilukon telineen alta ja ympäri. Teline rupesi liukumaan kohti yläputkea kuormasiteiden vetämänä (siinä oli uusi kumipinta putkea vasten). Teline nousi niin korkealle, etten enää saanut vaijerilukkoa siihen kiinni, ja kuormasiteet löystyivät, niinpä nippusiteiden avulla sidoin sentin korkean pikkukiven telineen päälle putkea vasten, eikä teline enää liukunut ylös.

Huoltovälineistöön kuuluvat myös varakuormasiteet, niin kiinteät kuin joustavat, rulla mustaa teippiä, ja putkilo yleispikaliimaa. Tällä reissulla korjasin liimalla keveiden sandaalien irvisteleviä pohjia sekä silmälasien sankojen kiinnityksiä. Aiemmilla matkoilla olen käyttänyt liimaa mm. laukkujen paikkauksessa. Nylonpaikoista jaksan sauhuta, niillä saa hyvin paikattua mm. teltanpohjaa (ruo’ot ja risut voivat puhkoa), teltan kuljetuspussia, putkikassin vetoketjun kiinnityssaumoja tai kassin kangasta, ja tietysti myös ajovaatteita, joihin voi helpostikin tulla pikku reikiä tai repeämiä, kun rymyää maastossa. Ja paikkoja voi halutessaan vahvistaa ompelemalla. Pienet ompeluvehkeet pikkusaksineen ja nappeineen kuuluvat myös perushuoltovarustukseen.

Mahdollisimman tarkkoja karttoja kannattaa raahata. Pyöräilyn GT-kartat (nykyään Retkeilyn GT-kartat) olivat tämän reissun löytö itselleni, yllätyin, kuinka hyvin isoja teitä voikaan Lapin eteläpuolella välttää. Tarkempien karttojen lisäksi mukana oli yksi suurpiiteisempi, josta pystyi hahmottamaan koko reitin paremmin. Aasia-matkoilleni olen printtailut netistä karkeita kaupunkikarttoja, mutta lähiseudulla ei ole Helsingin, Pietarin ja Tukholman lisäksi kovin montaa niin suurta kaupunkia, että kaupunkikartta olisi aivan välttämätön. Mutta toki pienemmissäkin kaupungeissa voi pyöräreittiväylästö olla niin hankalasti ulkopaikkakuntaisille avautuva, että kannattaa joko karttoja printtailla tai sitten suosiolla pysyä ajoradalla ja unohtaa pyörätiet, joilla on yleensä kovin niukasti opasteita.

Vaatteista. Kesälläkin pitää olla lämmintä mukana, illat ja yöt ovat useimmin vilposia. Ajopäivän päätteeksi kannattaa vaihtaa kaikki vaatteet, ja illan viiletessä laittaa vielä villaa päälle kylmänarkoihin paikkoihin. Monena yönä nukuin pipo päässä ja villahuivi kaulassa, välillä oli kaksikin kaulahuivia. Villasukat ja -paita ovat tarpeellisia. Itselläni on myös ylimääräinen kevyt villapaita, jonka sidon lämmittämään ristiselkää. Lämmin varatakki on välttämätön, mielellään sekin voisi olla goretexiä. Kylminä päivinä varatakki kulki kuorman päällä muovikassissa, että sen sai tauoillekin päälle tai sitten vasta leirinpystytysvaiheeseen.Vähän siistimmät varagoretex-housut kuuluvat vakiovaristukseeni, niitä tarvitsee mm. kylminä öinä makuupussissa.

Puuvillavaatteita ei juuri kannata kuljettaa mukana. Kun ne kastuvat tai hikistyvät, niiden kuivuminen on hidasta ja vähänkään kosteammalla säällä epävarmaa. Alusvaatteisiin kannattaa investoida, että ne ovat nopeasti kuivuvia keinokuitusekoituksia tai villan ja keinokuitujen yhdistelmiä. Mukanani on myös sellaiset rasvaiset erikoisvillasukat, joiden väitetään pitävän vettä niin hyvin, että niillä voisi vaikka lammikkoon astua. En ole kokeillut. Ne ovat olleet mukana lähinnä henkisenä tukena, vielä en ole niitä tarvinnut.

Kuljetan mukana aina myös muutamaa ohutta saunapeflettiä, niiden lämpöarvo on niiden painoon nähden todella korkea, ja niistä saa nopeaa apua, kun lämpöolosuhteet muuttuvat päivän mittaan tuulen tai sateen vuoksi. Niillä suojaan mm. keuhkoputkea, ristiselkää ja alavatsaa. Toki ne eivät sitten hengitä ollenkaan, eli ne hiostavat. Vaihtuvien lämpöolosuhteiden vuoksi ajotakin kannattaa olla sellainen, että siitä saa kyljet avattua lähes kokonaan ja etuvetoketju on kaksiosainen, eli että takkia voi availla sekä alhaalta että ylhäältä. Tämä ajaessa tapahtuva lämmönsäätely korostuu mäki- ja vaaramaastossa, eli yhtään pidemmässä ylämäessä vetoketjut auki, ja sitten viileässä laskussa kiinni. Säätelymahdollisuuden hyödyt korostuvat, kun takana on jo monen tunnin vääntö, ja ilta alkaa viilentyä. Ja esimerkiksi ruokatauon ajaksi voi sitten sulkea kainalovetoketjut, ja avata ne vasta sitten kun on muutaman minuutin polkemisen jälkeen taas saanut itsensä lämpimäksi.

Peruslääkkeitä ja mineraaleja ja haavanhoitovälineitä kannattaa raahata mukana. Ipuprofeenia, ripulilääkettä, hiilitabletteja, ruuansulatusta edistävää ruokasoodaa, laastareita, kertakäyttödesinfiointipyyhkeitä, sidontavälineitä, bepantenia tai vastaavaa hiertymiin ja itikoiden pistoksiin. Desinfiointipyyhkeitä kannattaa pitää helposti saatavilla paitsi haavojen takia, niin myös rengastöiden ja vastaavien varalta, että saa kädet puhtaaksi sujuvasti. Suonenvetojen ehkäisemiseen käytän magnesiumkaliumia porejauhona ja tabletteina (mitä kuumempaa sitä enemmän). Tiikeribalsamia on mukana, laitan sitä juuri ennen nukkumaan menoa sieraimiin, niin nenä pysyy avonaisena. Deodoranttina mineraalikivideodorantti, jonka saa pienellä vesimäärällä antamaan kainaloihin kestävän suolasuojauksen. Hygieniasta vielä sen verran, että litralla vettä pystyy maastossakin hoitamaan strategisten paikkojen ilta- ja aamupesun, kun tarkkaan annostelee. Ja sitten päivän mittaan voi täydentää pesupuolta mahdollisuuksien mukaan esim. huoltoasemilla.

Jos on yhtään ongelmia polvien tai nilkkojen tai ranteiden kanssa, niin tukia pitää pitää mukana. Itselläni on niin huonot polvet, että käytän kävellessäkin keveitä polvitukia. Ajaessa tukia on kolmet päällekkäin ja neljännet vielä mukana, jos tuet rupeavat löystymään liikaa tai jos polvet muuten vain oireilevat. Myös varasilmälaseja pidän mukana.

Jotain varmaan unohtui. Saa kysyä ja kommentoida.

-----------------------------------

< 100 pyöräilytekoa: Tammikuun pyöräilijä

Dokumenttielokuva Polkupyörällä HimalajalleYle Areenassa.

Polkijasta ja matkojen taustoista: Matin on pakko polkea