Anja Lankinen lähettää musiikkiterveiset tällä kertaa Saksan Cottbusista, missä hän tutustui kaupungin kuuluu oopperataloon.
Menneen vuoden viimeisellä viikolla kävin katsomassa Cottbusissa Giuseppe Verdin oopperan Don Carlo. Cottbusiin pääsee, kun ajaa 128 kilometriä Berliinistä kaakkoon, se on siis itäisessä Saksassa. Yhtä paljon kuin Don Carlo minua kiinnosti tällä kertaa kaupungin oopperatalo ja sen historia.
Kaupungilla meni hyvin 1900-luvun alussa kukoistavan tekstiiliteollisuuden ansiosta ja 1. marraskuuta 1905 kaupunginvaltuusto päätti, että oli aika saada Cottbusiin kaupunginteatteri. Olihan sitä jo haikailtu 100 vuotta. Todettakoon sivumennen, että Suomessakin kesti melkein 100 vuotta oopperataloa odotellessa.
Onneksi unohdettiin vetää sytytyslangasta
Berliiniläinen Bernhard Sehring voitti järjestetyn arkkitehtikilpailun. Hän on suunnitellut myös monen Berliinin kävijän tunteman Kantstrassella sijaitsevan Theater des Westens'in, joka on rakennettu 1896.
Kun päätös kaupunginteatterin rakentamisesta oli tehty ja rakennustyöt aloitettu, niin kului vain 16 kuukautta, kun se vihittiin käyttöön 1. lokakuuta 1908. Istumapaikkoja teatterissa on 600 ja jo vuonna 1912 teatteri sai oman orkesterin ja solistikunnan.
Toisen maailmansodan aikana teatteri säilyi eheänä, mutta se ei ollut suinkaan sattuma. Viimeisenä sotavuonna teatteri toimi ammusvarastona ja se oli määrätty räjäytettäväksi, kun neuvostojoukot lähenivät. Sytytyslangat oli vedetty, mutta vastuullinen käskyntoimeenpanija ”unohti” vetää sytytyslangasta. Neuvostosotilaat purkivat viritykset ja pian rakennus toimi jälleen teatterina.
Yllättävästi teatterin historiasta löytyy suomalaisiakin. Anu Saari toimi teatterin apulaisjohtajana vuosina 1990 – 2000 ja nykyisessä kuorossa laulaa basso Mauri Vilkama.
Antiikki, barokki ja jugend kohtaavat toisensa herkullisesti
Cottbusilaiset halusivat jotain kerrassaan uutta ja erilaista, ja sitä tämä Sehringin luomus oli. Arkkitehdin periaate oli yhdistää eri aikojen tyylejä samassa rakennuksessa ja siinä hän totisesti onnistui. Päätyyli lienee jugend sekä sisällä että ulkona, vaikkei hän ollutkaan Jugendstil-arkkitehti.
Silmiinpistävää on runsas eläinhahmojen käyttö sekä sisällä että ulkona. Pylväiden päässä teatterin ulkopuolella pantterit vetävät sotavaunuja. Leijonapatsaat reunustavat sisäänkäyntiä, niitä on seinän suihkulähteissä ja katoilla. Katolla on kahdet vaunut, toista ohjaa Dionysos ja toista ystävättärensä Ariadne. Vaunuja vetävät kissaeläimet ja oinaat, jotka ovat Dionysos-jumalan tunnusmerkkejä. Dionysos ei ollut ainoastaan viinin jumala, hänen juhlistaan kehittyi aikanaan kreikkalainen teatteri. Toinen taiteen suojelija Apollo lyyrineen esiintyy yhä uudestaan reliefeissä.
Egyptiläiset obeliskit ja leijonat sisäänkäynnissä saavat aikaan tunteen, että tässä ollaan astumassa temppeliin. Ja kenelle tämä taiteen temppeli onkaan omistettu? Pääsisäänkäynnin yläpuolelta saamme lukea ”Der Deutschen Kunst”. Se on merkillisin, ihmeellisin ja ihanin teatterirakennus, jossa olen ollut.
Teatterin katsomon ja lämpiön kattovalaistus on kuin tähtitaivas. Katsomon seiniä koristavat isokokoiset keraamiset ruukut, jotka on täytetty hiekalla akustisista syistä, näin minulle kerrottiin.
Antiikki, barokki ja jugend kohtaavat toisensa tässä luomuksessa ja luovat harmonisen kokonaisuuden.
Vahva suositus - kannattaa lähteä kauempaakin
Entäpä Don Carlo, minkälainen se oli. Tällä kertaa nähtiin nelinäytöksinen versio ja lisukkeena oli Verdin itsensä luoma alkukohtaus, Fontainebleau-kohtaus. Mielestäni lisääminen oli turhaa ja pitkittää vain oopperaa. Varsinainen draama alkaa kuitenkin vasta ensimmäisestä näytöksestä.
Kappaleen loppu poikkesi totutusta. Don Carlo ja Elisabeth olivat tulleet salaiseen jäähyväiskohtaukseen, mutta kuningas ja suurinkvisiittori olivat myös paikalla vakoilemassa. Kuningas luovutti poikansa inkvisition käsiin ja hänet ammuttiin siinä kaikkien silmien edesssä. Tutummassa lopussahan viime hetkellä ilmestyy munkki Kaarle V:n hahmossa ja pelastaa Don Carlon luostariin.
Tykkäsin Don Carlon roolin esittäjästä, tenori Jens Klaus Wildesta. Hän oli aito tenori ja hän lauloi vaivattomasti. Rodrigon roolin lauloi baritoni Andreas Jäpel ja heidän ystävyysduettonsa soi hienosti. Tilmann Rönnebeck esitti Filip II:n roolin, hänen bassolaulannastaan kuului auktoriteetti ja haavoittuvaisuus. Hän kuuluu nykyään Dresdenin oopperan solistikuntaan.
Elisabethin roolin lauloi sopraano Stella Motina ja hänen aariansa ”Tu che la vanità” oli vavahduttava esitys. Mezzosopraano Marlene Lichtenberg oli vahva Eboli ja hänen ”O don fatale”-aariansa oli hieno. Suurinkvisiittorina oli erinomainen basso Ulrich Schneider.
Cottbusin kaupunginteatterin näyttämö on suhteellisen pieni, mutta ohjaaja Martin Schüler oli taidolla asetellut joukkonsa, joten ahtauden tunnetta ei tullut. Puvustus oli ainakin osittain epookissa myllynkivikauluksineen. Lavastus oli aika niukkaa, mutta toimi erityisesti erinomaisen valaistuksen kanssa. Kuoro lauloi ilmeikkäästi ja orkesteri oli erittäin hyvä. Kapellimestarina oli Generalmusikdirektor Evan Christ.
Eli suosittelen vahvasti, jopa Berliinistä käsin tätä esitystä kannattaa mennä katsomaan. Junalla matka kestää noin puolitoista tuntia.
Viime vuoden parhaat palat
Vuodenvaihteessa on tapana luoda katse menneeseen ja kohottaa sieltä esille mieleenpainuvimmat esitykset. Noin viidestäkymmenestä esityksestä esille nousee kolme oopperaa ja ne ovat kaikki samalla linjalla ja kaikki erilaisia.
Talvella näin Deutsche Operissa Georg Friedrich Haasen oopperan Morgen und Abend ja ihastuin niin, että katsoin sen kolme kertaa. Kesäkuun lopulla kävin Baselissa katsomassa Karlheinz Stockhausenin oopperan Donnerstag aus Licht. Siitä tuli Aufführung des Jahres eli Vuoden oopperatapaus Opernwelt-lehden listalla. Minullekin se oli ihmeellinen ja mieleenpainuva esitys. Syksyllä näin omassa oopperassani eli Suomen Kansallisoopperassa teoksen nimeltään CircOpera. Siinä oli oopperaa, balettia ja akrobatiaa ja pidin yhdistelmästä valtavasti ja se olisi mainio vientituote maallemme. Jokaisessa oopperatalossa kun on orkesteri, kuoro, solisteja ja tekniikka. Sirkustaiteilijat pitää palkata joka tapauksessa talon ulkopuolelta.
Näissä merkeissä, hyvää alkanutta vuotta ja katsotaan, mitä vuosi 2017 tuo tullessaan!
Terveisin
Anja
Kirjoittaja Anja Lankinen on Suomen kansallisoopperan nuotistonhoitaja emerita, joka viihtyy tätä nykyä varsinkin Berliinissä. Anjan uteliaisuus ja rakkaus oopperaa kohtaan ei laannu.
Missä päin maailmaa tai koto-Suomea matkustit? Mitä innostavaa näit tai kuulit? Jaa elämyksesi muiden klassisen fanien kanssa ja kirjoita meille juttu matkaltasi. Lähetä meille yhteystietosi eli sähköpostisoitteesi tai puhelinnumerosi palautelomakkeen kautta, niin otamme yhteyttä.
