Hyppää pääsisältöön

Sotaorpo kantaa ikuisesti sodan muistoa mukanaan

Suomessa talvi- ja jatkosota jättivät jälkeensä yli viisikymmentätuhatta sotaorpoa. Valtio pyrki tukemaan heitä taloudellisesti, mutta moni jäi vaille aikuisen tuomaa niin aineellista kuin henkistäkin turvaa. Tähän artikkeliin on koottu eri ohjelmissa haastateltavina olleiden kolmen sotaorvon kokemuksia sotaorpoudesta ja isän menettämisen vaikeudesta.

Sotakorvausten ja muiden aineellisten menetysten lisäksi sotien seurauksena tulivat monenlaiset yksilöön kohdistuneet menetykset, jotka olivat usein mittaamattomat. Yksinomaan joka 15. nainen menetti puolisonsa ja joka 25. lapsi oli sotaorpo. Useimmat heistä elivät maan köyhimmillä syrjäseuduilla, jotka myös olivat kaikkein lapsirikkaimpia alueita. Jo sodan aikana oli aloitettu sotakummitoiminta, johon osallistuivat suomalaisten lisäksi monet ulkovallat. Sotakummitoiminnalla pyrittiin turvaamaan isättömiksi jääneiden kummilasten aineelliset olot sota-aikana. Toiminta jatkui vielä sodan jälkeenkin, jolloin auttaminen oli lähinnä rahallista avustamista.

Sotaorpoudesta ei saanut puhua.― Annikki Linden

Kouvolalaisen Annikki Lindenin viimeinen muisto isästään Yrjö Hongistosta on vuodelta 1944, kun isä tuli aittaan hyvästelemään lapsiaan ennen rintamalle lähtöään. Pian seitsenlapsisen perheen isä kaatui Äyräpään taisteluissa. Suruviestin kotiin toi pitäjän kirkkoherra. Ensimmäinen suruviesti perheeseen se ei sota-aikana suinkaan ollut, sillä ensin oli kuollut isänisän veli, sen jälkeen isän veli Viipurissa talvisodassa ja jatkosodan alussa kuoli isän nuorin veli.

Leskeksi jääneeltä äidiltä edellytettiin monenlaista vahvuutta, varsinkin kun lapsia oli seitsemän. Heti isän kuoleman jälkeen edessä oli pakkomuutto isovanhempien maatalosta pieneen mökkiin, jossa ei ollut kuin pieni tupakeittiö ja väliaikainen eteinen. Leskiäidin mahdollisuuksiin selvitä suuren lapsimäärän kanssa suhtauduttiin epäillen, ja eräänä päivänä mökkiin tuli vieraita, jotka ehdottivat äidille adoptiota. Lindenin äiti vastusti ehdottomasti sitä, että häneltä otettaisiin yksikään lapsi pois, vaikka elanto olikin tiukassa. Perheelle äiti hankki elantoa muun muassa tukinuitolla ja maataloissa tehdyillä urakoilla.

Katkeruutta Linden myöntää joskus tunteneensa sodassa kuolleen isänsä vuoksi mutta sotaorvoksi hän ei kuitenkaan itseään koskaan mieltänyt. Syynä hän pitää sitä, että sotaorpoudesta ei yleensäkään puhuttu eikä toisaalta saanutkaan puhua. Mutta sotaorpojen yhdistyksessä hän tapaa kohtalotovereitaan, joiden kanssa hän voi puhua vaietusta asiasta. Annikki Linden osallistui myös Lahden sotaorpojen alullepanemaan projektiin, jossa kolmekymmentäkaksi sotaorpoa kirjoittivat muistoja isästään. Nämä muistot koottiin Isän ikävä (2001) -kirjaan.

Ei ole oikein, että isänmaa on unohtanut sotaorvot. Me olemme antaneet suuren uhrin.― Kari Salminen

Kari Salminen oli vasta yksivuotias, kun hänen isänsä Otso Kullervo Salminen kaatui talvisodan viimeisinä päivinä, joten elävää muistikuvaa hänellä ei isästään ole. Isä oli kaatunut maaliskuussa 1940 Viipurinlahdella sijaitsevassa Turkinsaaressa.


Sen sijaan sodanaikaisista sankarihautajaisista Salmisella on muistoja. Hän oli muuttanut äitinsä kanssa tämän kotipaikkakunnalle Asikkalaan, jonne elokuussa 1944 haudattiin Ilomantsin taisteluissa kaatuneita sotilaita. 5-vuotiaalle lapselle päällimmäisiksi muistoiksi jäivät jo aiemmin hautaan laskettujen vainajien suuri saattoväki, ahdistunut tunnelma sekä loppukesän kuumuudessa löyhkänä ilmaan noussut ruumiiden haju. "Se oli kova paikka. Sitä se oli ollut koko sodan ajan pienelle paikkakunnalle", Salminen sanoo.

Sotaorpojen unohtaminen ei ole Salmisen mielestä oikein, sillä he ovat antaneet suuren uhrin, isänsä. Vuonna 2003 sotaorpoja oli arvioiden mukaan elossa noin 30 000, joten aivan vähäisestä määrästä ihmisiä ei ollut kyse. Kaikilla sotaorvoilla ei mennyt hyvin. Valtio toki huolehti sotaorvoistaan ja takasi välttämättömän huolenpidon, mutta se lakkasi orvon täytettyä 16 vuotta. Sen jälkeen oli joko perheensä tai itsensä elättäjä, mikä rajoitti oman tulevaisuuden suunnittelua paljon. Tämä näkyi esimerkiksi vaikeutena saada koulutusta.

Toisille sotaorpous toi muutakin vaikeutta kuin taloudellista. Se merkitsi Salmisen mukaan joillekin vaikeutta kasvaa aikuiseksi, koska ei ollut isänmallia eivätkä kaikki sotalesket päässeet yli menetyksestään. Salmisen äiti avioitui myöhemmin ja liitosta syntyi neljä lasta. Siitäkin huolimatta Salmisen mukaan äiti ei koskaan unohtanut ensimmäistä puolisoaan.

Oli tunnustauduttava sotaorvoksi ja se oli paha paikka.― Anja Kinni

Anja Kinnin isä katosi Valkeasaaressa vuonna 1944. Paluu arkeen ei sujunut kuten sotaorvoilla yleensä, koska isä oli kadonnut eikä kaatunut. Tämä merkitsi sitä, että sotakummikorvauksia ei perheelle maksettu. Sen sijaan he saivat isän sotakuukausipalkan vuoteen 1950 asti. Sen jälkeen isä julistettiin kuolleeksi ja lapsista tuli virallisesti sotaorpoja ja äidistä sotaleski.

Vaikka Kinni oli vasta kaksivuotias, kun isä lähti sotaan, hänellä on lämpimät muistot isästään. Muutoin hänen muistonsa isän katoamisen jälkeiseltä ajalta ovat kolkot. Vaasalaisen Kinnin kotiseutu oli isänmaallista aluetta, jossa vielä sodankin jälkeen eli uho. Koulussa piti tunnustautua sotaorvoksi.Se oli kova paikka lapselle, joka kuitenkin odotti isän vielä palaavan kotiin. Lisäksi oletettiin, että jopa lasten piti ymmärtää olla ylpeitä siitä, että oli saanut antaa suuren uhrin isänmaan puolesta.

Katkeruus on jossain määrin myös Kinnille tuttua. Hänen mielestään kyse ei kuitenkaan ole isänmaasta tai sovinnosta isänmaan kanssa vaan pikemminkin siitä, miten ihmiset käyttivät valtaansa sotaorpoja ja -leskiä kohtaan esimerkiksi huoltolautakunnissa ja lainsäätämistyössä.

Isän ikävä on vuosien varrella muuttanut muotoaan. Kinni kertoo, että isää odotettiin vuosia kotiin, koska ei haluttu uskoa hänen kuolleen. Kun hänet julistettiin kuolleeksi, isä alkoi Kinnin mukaan ikään kuin haipua pois. Ikävä nosti kuitenkin päätään viimeistään silloin, kun ystävien isät esimerkiksi alkoivat rakentaa asevelikylää. Tuolloin Anja Kinni tunsi haikeutta. Myöhemmällä iällä muistot ovat kuin nuortuneet, ja isän ikävä voi yllättää monella tavalla.

  • Jääkärit palasivat sisällissotaa käyvään Suomeen

    Jääkärit palasivat Suomeen 25.2.1918

    Tunteet olivat pinnassa, kun jääkärien pääjoukko palasi Suomeen 25.2.1918, päivälleen kolme vuotta lähtönsä jälkeen. Heidän lähtiessään maa oli elänyt sortokautta, nyt se oli ajautunut sisällissotaan. Tauno Kuusimäen radio-ohjelmassa kuullaan ainutlaatuista ensi käden tietoa tapahtumien kulusta ja jääkärien tunnelmista heidän itsensä kertomana.

  • Signaali yli Suomenlahden – Viro suomalaisissa ohjelmissa

    Tällaisen Viron olemme suomalaisissa ohjelmissa nähneet

    Suomenlahden yli voi kirkkaalla säällä nähdä paljain silmin. Läheisyys ei kuitenkaan yksin selitä sitä, miksi suomalaiset ja virolaiset tuntevat toisensa niin hyvin. Oli nimittäin aika, jolloin lähelle oli pitkä matka ja vain radio- ja tv-signaalit ylittivät Suomenlahden. Tähän artikkeliin on koottu ajankuvia, dokumentteja ja yhteisohjelmia, joiden kautta me olemme oppineet Viroa tuntemaan. Eläköön Suomi ja Viro, enemmän kuin vain naapurit – elagu Soome ja Eesti, rohkem kui ainult naabrid!

  • Kamrat Eesti -sarja mursi suomalaisten ennakkoluuloja virolaisista

    Toimittaja Anna Laine lähti Viroon

    Vuonna 2009 esitetyssä Kamrat Eesti -sarjassa toimittaja Anna Laine kiersi Viroa ja selvitti, millainen valtio naapurimaastamme oli kehittynyt. Surkeimmissa suomalaisissa stereotypioissa Viroa pidettiin takapajulana, josta kannatti käydä vain hakemassa halpaa viinaa. Kamrat pyrki murtamaan ennakkoluuloja tutustuttaen suomalaiset virolaisiin – taviksiin ja julkkiksiin, eri alojen ammattilaisiin ja asiantuntijoihin.

  • Neuvostoliiton hymni hyytyi pääministeri Ryzhkovin Suomen-vierailulla

    Lämpotila oli laskenut 30. pakkasasteen tietämille.

    Ankarat pakkaset kurittivat Helsinkiä tammikuussa 1987. Lämpötila laski kolmenkymmenen pakkasasteen tietämille, kun Nikolai Ryzhkov aloitti ensimmäisen Suomen-vierailunsa Neuvostoliiton pääministerinä. Pakkanen teki tepposensa myös lentokentän tervetulosoittokunnalle. Torvisoittimet valahtivat pahasti epävireisiksi kylmyydessä.

Uusimmat sisällöt - Elävä arkisto

  • Jääkärit palasivat sisällissotaa käyvään Suomeen

    Jääkärit palasivat Suomeen 25.2.1918

    Tunteet olivat pinnassa, kun jääkärien pääjoukko palasi Suomeen 25.2.1918, päivälleen kolme vuotta lähtönsä jälkeen. Heidän lähtiessään maa oli elänyt sortokautta, nyt se oli ajautunut sisällissotaan. Tauno Kuusimäen radio-ohjelmassa kuullaan ainutlaatuista ensi käden tietoa tapahtumien kulusta ja jääkärien tunnelmista heidän itsensä kertomana.

  • Signaali yli Suomenlahden – Viro suomalaisissa ohjelmissa

    Tällaisen Viron olemme suomalaisissa ohjelmissa nähneet

    Suomenlahden yli voi kirkkaalla säällä nähdä paljain silmin. Läheisyys ei kuitenkaan yksin selitä sitä, miksi suomalaiset ja virolaiset tuntevat toisensa niin hyvin. Oli nimittäin aika, jolloin lähelle oli pitkä matka ja vain radio- ja tv-signaalit ylittivät Suomenlahden. Tähän artikkeliin on koottu ajankuvia, dokumentteja ja yhteisohjelmia, joiden kautta me olemme oppineet Viroa tuntemaan. Eläköön Suomi ja Viro, enemmän kuin vain naapurit – elagu Soome ja Eesti, rohkem kui ainult naabrid!

  • Kamrat Eesti -sarja mursi suomalaisten ennakkoluuloja virolaisista

    Toimittaja Anna Laine lähti Viroon

    Vuonna 2009 esitetyssä Kamrat Eesti -sarjassa toimittaja Anna Laine kiersi Viroa ja selvitti, millainen valtio naapurimaastamme oli kehittynyt. Surkeimmissa suomalaisissa stereotypioissa Viroa pidettiin takapajulana, josta kannatti käydä vain hakemassa halpaa viinaa. Kamrat pyrki murtamaan ennakkoluuloja tutustuttaen suomalaiset virolaisiin – taviksiin ja julkkiksiin, eri alojen ammattilaisiin ja asiantuntijoihin.

  • Viron vaiheita radiodraaman kertomina

    Kuunnelmat valottavat veljeskansan 100-vuotista historiaa

    Viro julistautui valtioksi helmikuussa 1918. Kansakunnan vaiheisiin on mahtunut sotaa ja vieraita valloittajia, mutta myös kukoistavaa kulttuuria ja suuria kirjailijoita. Jaan Krossin ja Hella Wuolijoen kirjoittamat kertomukset valottavat Viron historiaa 1900-luvun alusta sotavuosiin. Käymme Eino Leinon matkassa 1920-luvun kulttuuripiireissä Virossa ja hengitämme raikasta, kolminkertaista kevättä: luonnon, kansan ja kirjallisuuden uutta heräämistä.

  • Ohjaaja Heidi Köngäs: Nostalgiaa ja muita haikeita mausteita

    Omien elokuvien luettelon lukeminen synnyttää monia tunteita

    Omien elokuvien luettelon lukeminen synnyttää monia outoja tunteita: on kaihoa, kauhua, noloutta, mutta yllättävän paljon ikävää. Ikävää ennen kaikkea yhdessä tekemistä kohtaan. Jokainen elokuva syntyy monessa vaiheessa, monen ihmisen taiteellisen työn tuloksena, mutta vain ohjaaja näkee ne kaikki. Katso Areenassa: Liian paksu perhoseksi ja muita Heidi Köngäksen ohjauksia

  • Neuvostoliiton hymni hyytyi pääministeri Ryzhkovin Suomen-vierailulla

    Lämpotila oli laskenut 30. pakkasasteen tietämille.

    Ankarat pakkaset kurittivat Helsinkiä tammikuussa 1987. Lämpötila laski kolmenkymmenen pakkasasteen tietämille, kun Nikolai Ryzhkov aloitti ensimmäisen Suomen-vierailunsa Neuvostoliiton pääministerinä. Pakkanen teki tepposensa myös lentokentän tervetulosoittokunnalle. Torvisoittimet valahtivat pahasti epävireisiksi kylmyydessä.

  • Satukirjamainen Paavolan tammi nousi nettijulkkikseksi

    Vanha tammikaunotar pysyi pitkään paikallisten salaisuutena.

    Mystinen tammikaunotar on kasvanut Lohjansaaren kuusikon siimeksessä satoja vuosia. Paavolan tammi nousi nettijulkkikseksi Antti Huttusen artikkelin myötä syksyllä 2014. Ylen Uudenmaan uutiset vieraili tammen juurella kesällä 2015 ja haastatteli Huttusta tammenlehvien alla.

  • Pekka Lipposen kuninkuushaaveet törmäävät vanhaan heilaan

    Lipponen ja Korkki seikkailevat Calamarian saarella.

    Pekka Lipposen rutiinintäyteinen toimistopäivä keskeytyy Calamarian kuningaskunnasta saapuvaan kirjeeseen. Kuningas Valerius Tietäväinen kutsuu suuresti kunnioitetun everstin ja tähtiritarin hallitsemaan kuningaskuntaansa, joka on tukahtua kilpailevien kansojen vallanhimoon ja pahansuopuuteen.

  • Partasen perhe muuttaa Kotikadulle – viides kausi nyt Areenassa

    Mm. Eeva Litmanen ja Sulevi Peltola tulevat osaksi sarjaa.

    Partasen perheen vanhemmat Onni (Sulevi Peltola) ja Anja (Eeva Litmanen) tuovat perheensä Itä-Suomesta Kotikadulle heti viidennen kauden ensimmäisessä jaksossa. Koko kausi nyt katsottavissa Areenassa.

  • Faktaa ja fiktiota Suomen presidenteistä ja heidän haastajistaan

    Presidenttejä ja ehdokkaita draamassa ja dokumenteissa

    Kokosimme Areenaan katsottavaksi ohjelmia Suomen presidenteistä ja vaalien vahvoista kilpakumppaneista. Tarjolla on dokumentteja, henkilökuvia, draamasarjoja ja elokuvia – toisinaan taru ja totuus nivoutuvat yhteen. Suomen poliittinen historia näkyy myös itse ohjelmissa ja niiden sisäisissä valinnoissa.
    Katso Yle Areenassa: Faktaa ja fiktiota entisistä presidenteistä ja ehdokkaista

  • “Muistakaa, että minunkin täytyy elää” – ohjaaja Tapio Piiraisen muistot teoksistaan ovat täynnä itseironiaa

    Ohjaaja Tapio Piirainen muistelee teoksiensa tekoa.

    Areenassa on katsottavissa laaja paketti Tapio Piiraisen ohjaamia elokuvia ja sarjoja, kuten Poliisin poika ja Viimeiset siemenperunat. Tragikomedioistaan ja Raid-sarjasta tunnettu ohjaaja itse muistelee katsottavissa olevien elokuvien ja sarjojen tekemistä itseironisella ja hauskalla tavalla.
    Toivotut: Poliisin poika – ja muita Tapio Piiraisen ohjauksia Yle Areenassa