Creepypasta — totuuden jälkeisen ajan kauhutarinoita

Vuonna 2014 kaksi tyttöä puukotti ystäväänsä miellyttääkseen internetin creepypasta-kauhutarinoiden hirviötä Slender Mania. Mitä tarkoitetaan creepypastalla ja miksi se sopii niin hyvin totuuden jälkeiseen aikaamme?

“Internet on täynnä tietoa ja upeita sivuja, jotka opettavat ja viihdyttävät, mutta se voi myös olla täynnä synkkiä ja pahoja asioita.”

Näin kommentoi Wisconsinin osavaltiossa sijaitsevan Waukeshan poliisipäällikkö Russell Jack kesäkuussa 2014. 70 000 asukkaan kaupunkia oli juuri järkyttänyt yksi aikamme hämmentävimmistä väkivaltarikoksista.

Toukokuun 31. päivänä 12-vuotiaat Morgan Geyser ja Anissa Weier hyökkäsivät ystävänsä ja luokkatoverinsa Payton Leutnerin kimppuun kotinsa lähellä sijaitsevassa metsikössä. Geyser puukotti Leutneria 19 kertaa keittiöveitsellä.

“Stabby stab stab stab”, Geyser kuvaili tapahtumaa myöhemmin. “Se ei tuntunut miltään. Se oli kuin ilmaa”, hän kertoi poliisille. Metsään kuolemaan jätetty Leutner sai ryömittyä tielle, josta ohi ajanut pyöräilijä löysi hänet. Tyttö kiidätettiin sairaalaan, jossa lääkärit onnistuivat pelastamaan hänen henkensä.

Poliisin kuulusteluissa Geyser ja Weier kertoivat, että he olivat puukottaneet ystäväänsä miellyttääkseen Slender Man -nimistä olentoa. Selvisi, että tytöt olivat tutustuneet hahmoon internetin creepypastaksi kutsuttujen kauhutarinoiden kautta ja olivat tulleet vakuuttuneeksi siitä, että Slender Man oli todella olemassa. Tapettuaan ystävänsä Geyser ja Weier olisivat päässeet olennon apulaisiksi ja asumaan sen kartanoon metsässä.

Poliisipäällikkö Russell Jack ei ollut ainoa, joka huolestui lasten internetinkäytöstä. Vanhemmat, koulut, viranomaiset ja tietysti media kauhistelivat tapausta. Creepypasta-tarinoita sisältävän Creepypasta Wiki -sivun ylläpitäjä Sloshedtrain joutui korostamaan, että sivusto ei hyväksy “murhia tai saatanallisia rituaaleja”.

Slender Man -puukotuksena tunnetuksi tullut tapaus kiehtoo ja kauhistuttaa yhä. 24. tammikuuta saa HBO Nordic -tilausvideopalvelussa ensi-iltansa kanavan tuottama puukotuksesta kertova dokumenttielokuva Beware of the Slenderman.

Kadonneita jaksoja ja kummittelevia pelejä

Creepypastalla tarkoitetaan internetissä kiertäviä kauhutarinoita, jotka leviävät nettisivuilla, foorumeilla, blogeissa, sosiaalisessa mediassa ja muilla vastaavilla sivustoilla. Creepypasta-nimi on väännös termistä copypasta, joka tarkoittaa mitä tahansa tekstiä, joka kopioidaan (copy) ja liitetään (paste) toistuvasti nettisivulta toiselle. Creepypasta on siis copypastan creepy eli karmiva tai pelottava muoto. Vaikka creepypastat ovat yleensä tekstejä, ne voivat olla myös esimerkiksi kuvia tai videoita. Usein kirjoitettuihin tarinoihin saattaa myös liittyä kuva tai video.

Internet-meemien jäljittämiseen ja dokumentointiin erikoistuneen knowyourmeme.com-sivuston mukaan creepypasta-termiä käytettiin ensimmäisen kerran 4chan-foorumilla heinäkuussa 2007. Jotkut nykyään creepypastaksi luetut tarinat ovat kuitenkin tätä vanhempia. Esimerkiksi tarina nimeltään Ted the Caver ilmestyi Angelfire-palvelun blogissa jo vuonna 2001.

Creepypasta-tarinoita on paljon ja niiden kirjo on valtava. Esimerkiksi creepypasta.wikia.com-sivulta löytyy yli 10 000 creepypastaa. Tietyt aiheet ja tyylilliset piirteet kuitenkin toistuvat etenkin vanhemmissa tarinoissa.

Yksi tyypillinen creepypastan genre on niin kutsutut “lost episodes” -tarinat. Ne kertovat Simpsoneiden tai Paavo Pesusienen kaltaisten animaatioiden, lastenohjelmien tai komedioiden kadonneista jaksoista, joissa huumorin ja viattomuuden on korvannut väkivalta, kauhu ja ahdistuneisuus. Tarinat saattavat kertoa myös hyytävistä fiktiivisistä lastenohjelmista, jotka kertoja muistaa kuin painajaisena lapsuudestaan.

Eräs genren klassikoista ja varhaisimmista esimerkeistä on kertomus nimeltään Suicide Mouse vuodelta 2009. Tarina kertoo kadonneesta Mikki Hiiri -piirroslyhytelokuvasta, jossa tavallisesti niin reipas Disney-hahmo kuvataan kävelemässä apeana harmaassa maisemassa. Taustalla soi pahaenteinen pianomusiikki.

Kertomuksen mukaan videon viimeiset kolmekymmentä sekuntia ovat niin hirveät, että ne nähnyt Disneyn työntekijä ampui itsensä.

Video ei vaikuta kovin erityiseltä, mutta kertomuksen mukaan siitä on olemassa myös pidempi versio, jonka tarinan kertoja on saanut käsiinsä. Tässä versiossa video muuttuu yhä kummallisemmaksi ja kummallisemmaksi. Sen taustalla kuuluu hirveä kirkunaa, kuva vääristyy ja välkkyy “tuohon aikaan mahdottomia värejä”.

Kertomuksen mukaan videon viimeiset kolmekymmentä sekuntia ovat niin hirveät, että ne nähnyt Disneyn työntekijä ampui itsensä. Tarina kieltää ehdottomasti katsomasta videota, mutta samalla sen oheen on liitetty kyseinen audiovisuaalinen taideteos YouTube-linkkinä.

Lost episodes -tarinoita hieman muistuttava genre on videopeleihin liittyvät creepypastat. Tyylilajin tunnetuin esimerkki on todennäköisesti Ben Drowned -niminen tarina, joka kertoo The Legend of Zelda: Majora’s Mask -pelistä, jossa vaanii Ben-niminen hukkuneen pojan aave tai hänen nimeään käyttävä pahantahtoinen olento.

Tarina etenee foorumipostauksina, päiväkirjamerkintöinä, pelivideoina ja tekoälyä käyttävän Cleverbot-sovelluksen kanssa käytyinä keskusteluina. Näiden eri kerrontatekniikoiden avulla Ben Drowned kertoo tarinan Jedusable-nimimerkkiä käyttävästä college-opiskelijasta, jonka pihakirppikseltä löytämä Majora’s Mask -peli muuttuu vähitellen yhä ahdistavammaksi ja pelottavammaksi.

Lopulta pelin valtaansa ottanut olento ei tyydy vain piinaamaan Jedusablea Majora’s Maskin kautta, vaan ottaa valtaansa tämän tietokoneen ja alkaa ilmestyä myös todelliseen maailmaan. Ben Drownedin loppu hämärtää kiehtovasti toden ja fiktion rajoja. Katsojasta tulee osa tarinaa Jedusablen viimeisen videon vihjatessa, että sen katsomalla lukija on vapauttanut peliä vainonneen olennon internetiin.

Jos koskaan on pelännyt nenänsä pudottavaa ja virnistelevää Pelle Hermannia tai pelannut rystyset valkoisena Commodore 64:n Forbidden Forestia tietää, kuinka paljon aikuisten ja lasten käsitys hauskasta tai jännittävästä saattaa erota.

Erityisen suosittuja creepypastojen aiheita ovat olleet Pokémon-pelit. Sellaisissa tyylilajin klassikoissa, kuten Pokémon Creepy Black ja Pokémon Lost Silver, riemukkaat ja jännittävät pelit muuttuvat pelottaviksi ja ahdistaviksi. Kummankin tarinan loppu on melkein koomisen alakuloinen. Riippumatta siitä, kuinka monta Pokémonia saat kerättyä, sinut unohdetaan ja tulet lopulta kuolemaan.

Sekä kadonneista jaksoista että videopeleistä kertovat creepypastat pelaavat taitavasti lapsuuden viattomuuden ja suloisen nostalgian sekä toisaalta lapsuuden pelkojen rinnastamisella. Jos koskaan on esimerkiksi pelännyt nenänsä pudottavaa ja virnistelevää Pelle Hermannia tai pelannut rystyset valkoisena Commodore 64:n Forbidden Forestia tietää, kuinka paljon aikuisten ja lasten käsitys hauskasta tai jännittävästä saattaa erota.

Toisinaan creepypastojen kauhu syntyy itse internetistä. Jos ihmisen perimmäinen pelon lähde on tuntematon, tällaisissa tarinoissa tuo tuntematon on jotakin, joka vaanii YouTubessa, sähköpostiliitteissä tai epäilyttävien linkkien takana. Hyvä esimerkki on tarina nimeltään The Grifter. Se on oikeastaan pelkkä huhu, jonka mukaan internetissä voi törmätä videoon, joka on niin hirvittävä, että sen katsoneet näkevät painajaisia, sairastuvat ja joskus jopa tappavat itsensä.

Joukkoistettujen hirviöiden nousu

Creepypastat ovat luoneet myös oman hirviökavalkadinsa, josta kirjoitetaan tarinoita ja tehdään kuvamuokkauksia toisensa jälkeen. Tunnetuin tällainen hirviö on tietysti Slender Man, jonka Victor Surge -aliasta käyttänyt yhdysvaltalainen Eric Knudsen loi Something Awful -nettifoorumin “luo paranormaaleja kuvia Photoshopilla” -kilpailua varten kesäkuussa 2009.

Slender Man sai nopeasti foorumin käyttäjien mielikuvituksen leiskumaan. He loivat lisää kuvia hahmosta ja kehittelivät sille ominaisuuksia ja taustatarinaa.

Hän latasi foorumille kaksi valokuvaa, joiden taustalle hän oli lisännyt kummallisen, luonnottoman pitkän ihmishahmon. Kuvien oheen Knudsen oli lisännyt vielä lyhyet, tunnelmaa luovat tekstipätkät.

Slender Man sai nopeasti foorumin käyttäjien mielikuvituksen leiskumaan. He loivat lisää kuvia hahmosta ja kehittelivät sille ominaisuuksia ja taustatarinaa. Slender Man kuvattiin luonnottoman pitkänä, kasvottomana ja pitkäraajaisena mustaan pukuun pukeutuneena yliluonnollisena oliona, jonka saattoi nähdä hylätyillä ja autioilla paikoilla, kuten metsissä, öisillä tienpätkillä tai autiotaloissa.

Joidenkin kuvausten mukaan Slender Manin selästä kasvoi lonkeroita, se osasi siirtyä silmänräpäyksessä paikasta toiseen tai pystyi hallitsemaan ihmisten ajatuksia. Slender Man voitiin kuvata joko aggressiiviseksi pedoksi tai passiivisaggressiiviseksi piinaajaksi, joka ajaa uhrinsa hulluksi vuosien vainoamisella ja pelottelulla. Sen historiaa jäljitettiin villeimmissä visioissa 1600-luvulle asti.

Monet Slender Manin piirteet ovat joko epämääräisiä tai ne ovat muuttuneet vuosien varrella, useiden ihmisten upotettua lusikkansa soppaan. Esimerkiksi theslenderman.wikia.com-sivustolla selvitetään tarkasti erot “alkuperäisen mytologian” ja “nykyisen mytologian” välillä.

Know Your Meme -sivuston haastattelussa Knudsen paljasti sekoitelleensa useita vanhoja ja uusia vaikutteita luodessaan Slender Mania. Häntä olivat inspiroineet H.P. Lovecraftin ja Stephen Kingin kaltaiset kauhukirjallisuuden klassikot, mutta myös varjoihmisiin, Mothmaniin ja “Mattoonin hulluun kaasuttajaan” liittyvät uskomustarinat. Lisäksi hän otti vaikutteita peleistä ja aikaisemmista creepypastoista.

Ehkä juuri Slender Manin salaperäisyys ja epämääräisyys tekivät siitä niin suositun. Se hyppäsi nopeasti Something Awfulista 4chanin, Redditin ja DeviantArtin kaltaisille suosituille sivustoille. Yhä useammat alkoivat kirjoittaa hahmoon liittyviä tarinoita ja tehdä siihen liittyviä kuvia.

Pian Slender Man alkoi esiintyä Marble Hornetsin kaltaisissa YouTube-videosarjoissa, peleissä ja yhteisörahoituksella rahoitetussa elokuvassakin. Suosittuun Minecraft-peliin ilmestyi vuonna 2011 hahmon inspiroima olento Enderman. Pari kuvaa ja muutama lause olivat antaneet kipinän internetin omalle joukkoistetulle hirviölle.

Katoavia liftareita ja hulluja murhaajia

Vuonna 1981 julkaistussa kauhua analysoivassa kirjassaan Danse Macabre kauhun mestari Stephen King esittelee tarinan nimeltään The Hook eli Koukku.

Se kertoo nuoresta parista, joka on pysäköinyt autonsa autiolle kuhertelupaikalle metsän keskelle. Tunnelma käy yhä kiihkeämmäksi, kun yhtäkkiä pariskunta kuulee autoradiosta uutisen, jonka mukaan vankimielisairaalasta karannut koukkukätinen sarjamurhaaja liikkuu alueella. Pariskunnan tyttö alkaa hermoilla uutisen kuultuaan, mutta tämän kavaljeeri ei usko millään vaaraan. Lopulta tyttö tulee hysteeriseksi, ja poika kaahaa pettyneenä ja raivostuneena kotiin. Kun poika menee avaamaan tytön puolen ovea, hän huomaa, että sen kahvassa roikkuu irronnut koukku.

Tarina koukkukätisestä murhaajasta on niin kutsuttu urbaanilegenda. Termiin ”urban legend” törmää nopeasti myös creepypastaa tutkiessa.

Perinteisesti urbaanilegendoilla eli nykytarinoilla tai kaupunkitarinoilla on tarkoitettu suullisesti leviäviä tarinoita, jotka kertovat jonkun oudon, pelottavan, hauskan, ällöttävän tai muuten epätavallisen tapahtuman, joka on tapahtunut “kaverin kaverille”.

Vaikka ne kuulostavat liian hyviltä ollakseen totta, nykytarinat vaikuttavat uskottavilta, kunnes kuullaan, että sama juttu on tapahtunut monelle muullekin henkilölle monessa eri paikassa.

Nimestään huolimatta nykytarinat tai urbaanilegendat eivät välttämättä tapahdu kaupunkiympäristössä, eivätkä niiden aiheet ole uusia, vaan ne ovat joskus hyvinkin vanhoja tarinoita uudessa asussa.

Suomalainen Leea Virtanen ja ruotsalainen Bengt af Klintberg alkoivat 1980-luvulla julkaista urbaaneja tarinoita kokoavia suurelle yleisölle suunnattuja kirjoja.

Kirjassaan Be Afraid, Be Very Afraid: The Book of Scary Urban Legends yhdysvaltalainen folkloristi Jan Harold Brunvand jäljittää joitakin tarinoita jopa 1700-luvulle asti. Tarinaa koirasta, joka paljastuu valtavaksi rotaksi, on kerrottu ainakin jo 1850-luvulla.

Suullista kansanperinnettä tutkivat folkloristit alkoivat kiinnostua nykytarinoista 1940- ja 1950-luvuilla. Populaaritietouteen ne tulivat, kun Brunvandin ohella folkloristit, kuten suomalainen Leea Virtanen ja ruotsalainen Bengt af Klintberg, alkoivat 1980-luvulla julkaista tarinoita kokoavia suurelle yleisölle suunnattuja kirjoja.

Nykytarinat saattavat olla humoristisia, mutta usein myös pelottavia, järkyttäviä tai ällöttäviä. Kauhulla pelaavat nykytarinat eivät kuitenkaan usein ole yliluonnollisia, vaan ne vilisevät hulluja kirvesmurhaajia, vääriin paikkoihin joutuneita ruumiita, verisesti pieleen menneitä piloja tai ihon alle munivia hämähäkkejä.

Kertomus katoavasta liftarista on klassinen esimerkki yliluonnollisesta nykytarinasta. Siinä kyytiin otettu nuori nainen pyytää päästä pois kyydistä hautausmaan kohdalla ja paljastuu myöhemmin aaveeksi.

Monet perinteiset nykytarinat ovat kiertäneet vielä sähköpostitse leviävinä ketjukirjetyylisinä varoituksina ainakin 1990- ja 2000-luvuilla, mutta vuosien varrella niiden teho on auttamatta haalistunut. Tarinoista on tullut entistä epäuskottavampia, kun ne ovat muuttuneet populaarikulttuurin käyttötavaraksi esimerkiksi Urban Legend -elokuvasarjassa (1998–2005) tai Supernatural-televisiosarjan (2005–) jaksoissa.

Internetin aikakausi ja etenkin sosiaalinen media ovat kuitenkin olleet hedelmällistä kasvualustaa uusille nykytarinoille. Samalla, kun vanhat legendat ovat käyneet liian tutuiksi, uusia nykytarinoita, uskomuksia ja huhuja syntyy tiheään tahtiin. Niitä ei juuri hidasta se, että sivustot, kuten snopes.com, www.truthorfiction.com ja politifact.com tai Myytinmurtajien (2003–2016) kaltaiset televisio-ohjelmat, ovat omistautuneet niiden paljastamiseen ja kumoamiseen.

Nykytarinasta creepypastaksi

Joskus nykytarina voi muuntautua creepypastaksi varsin suoraan. Tarina, joka tunnetaan nimellä The Babysitter and the Man Upstairs eli Lastenvahti ja mies yläkerrassa, on klassinen nykytarina, jota on kerrottu ainakin 1970-luvulta asti. Se kertoo lapsenvahdista, joka laitettuaan lapset nukkumaan yläkerran lastenhuoneeseen alkaa saada puheluita, joissa käsketään käydä katsomassa, kuinka lapset voivat.

Lastenvahti ei usko varoituksia, vaan pitää niitä pilapuheluina. Soittaja soittaa kerta toisensa jälkeen ja lastenvahti alkaa hermostua yhä enemmän, mutta ei kuitenkaan mene tarkistamaan lasten vointia. Lopulta hän soittaa poliisille, joka jäljittää puhelut talon yläkerran puhelimeen. Koko ajan talossa vaaninut murhaaja on jo tappanut lapset ja yritti houkutella lastenvahdin samaan hirvittävään kohtaloon.

Tarinasta on olemassa versio, jossa lastenvahti ei saa puheluita, vaan huomaa lastenhuoneen nurkassa karmivan pelleä esittävän patsaan. Hän soittaa lasten vanhemmille ja kysyy, voisiko peittää sen. ”Meillä ei ole pellepatsasta”, kuuluu vanhempien vastaus. Joissakin selkeästi yliluonnollisissa tarinan muunnelmissa lastenvahtia piinaa pellenukke. Tämä versio on todennäköisesti vuonna 1982 ensi-iltansa saaneen Poltergeist-elokuvan inspiroima.

Creepypasta Wiki -sivulla sama tarina kerrotaan The Statue -nimisenä lähes sanasta sanaan, mutta pellen tilalle on tullut karmea enkelipatsas. Uusi versio on selvästi napannut hirviönsä Doctor Who -sarjasta, jossa vuonna 2007 esiteltiin Itkeviksi enkeleiksi kutsutut olennot. Ne ovat eläviä ja pahantahtoisia enkelipatsaita, jotka voivat liikkua vain, kun niihin päin ei katso.

Tarinat on helpompi kuvitella todeksi, kun niiden kirjoittajaa ei tiedetä, vaan ne tuntuvat salaperäisiltä viesteiltä internetin syvyyksistä.

Creepypastat eivät yleensä ole näin selvästi velkaa nykytarinoille, mutta näillä tarinatyypeillä on paljon yhteistä. Danse Macabressa King ihailee Koukku-tarinan brutaalia yksinkertaisuutta. Siinä ei ole hahmokehittelyä, teemaa tai juonellista hienostelua. Tarina ei myöskään pyri symboliseen kauneuteen tai tutkimaan ajan henkeä tai ihmismielen monia puolia. Se pyrkii mahdollisimman tehokkaasti tarkoitukseensa eli pelottelemaan. Tarina on väline tämän saavuttamiseen.

Aeon-sivuston esseessään Will Wiles kuvailee tällaista tehokkuutta ja tarkoitushakuisuutta myös creepypastan keskeisinä ominaisuuksina. Kirjoituksessaan hän vertaa creepypastaa pornoon. Jos porno pyrkii vain ja ainoastaan kiihottamaan mahdollisimman tehokkaasti, creepypastat pyrkivät yhtä tehokkaasti pelottelemaan.

Tämä on totta, vaikkei se olekaan totta

Ehkä kuitenkin tärkein yhteys nykytarinoiden ja creepypastan välillä on, että kummatkin kerrotaan totena. Creepypastat eivät ole tapahtuneet kaverin kaverille, vaan tavallisesti kertojalle itselleen. Ne on yleensä kirjoitettu sähköpostin, blogimerkinnän, keskustelupalstalla käydyn keskustelun tai foorumipostauksen muotoon.

Kuten nykytarinoidenkin, creepypastojen tekijät ovat usein tuntemattomia. Niiden tehosta suuri osa perustuukin niiden anonyymiydelle. Tarinat on helpompi kuvitella todeksi, kun niiden kirjoittajaa ei tiedetä, vaan ne tuntuvat salaperäisiltä viesteiltä internetin syvyyksistä.

Tämä anonyymisyys on kuitenkin vähitellen muuttumassa. Samalla, kun creepypastat ovat tulleet taidokkaammiksi, myös yhä useammin niiden tekijät tunnetaan. Tällaisia tunnettuja creepypasta-kirjoittajia ovat muun muassa Slimebeast (oikealta nimeltään Christopher Howard Wolf), Kris Straub ja Dathan Auerbach, joka on julkaissut Penpal-tarinansa myös omakustannekirjana.

Toisinaan kuitenkaan edes se, että creepypastan tekijä tunnetaan tai sen historia voidaan jäljittää Slender Manin tavoin, ei hälvennä ajatusta siitä, että tarina voisi olla totta. Vaikka Knowyourmemen ja Snopesin kaltaiset sivustot ovat osoittaneet ne monesti epätosiksi, takaraivoon jää kytemään irrationaalinen ajatus “entä jos”. Juttuihin ei välttämättä todella uskota, mutta niiden teho perustuu usein kihelmöivälle ajatusleikille, jossa rationaalisuus väistyy ja tuntemattoman pelko ottaa vallan.

Ilmassa on yhä huolestuttavampia merkkejä siitä, että ihmiset eivät enää kykene erottamaan totuutta tarusta.

Hyvä esimerkki tällaisesta tavasta suhtautua creepypastaan on Reddit-sivuston alasivusto Nosleep. “Kaikki täällä on totta, vaikkei se olekaan totta”, ketjun ylläpitäjät opastavat. Kirjoittajat kertovat kauhutarinansa totena, ja yhteisen sopimuksen mukaisesti lukijat päättävät uskoa ne. Tarinoiden todistaminen epätodeksi on sivustolla kiellettyä.

Samalla periaatteella toimivat myös ARG:t eli Alternate Reality Gaming -pelit. Niissä pelaajat kokevat interaktiivisen tarinan ratkomalla ongelmia ja etsimällä johtolankoja internetistä ja muista medioista. Yksi tällaisten pelien keskeinen piirre on teeskennellä, että pelit eivät ole pelejä. Myös Slender Man on ollut useiden ARG-pelien aiheena.

Totuuden jälkeisiä kauhutarinoita

Viime marraskuussa Oxford Dictionaries valitsi vuoden sanaksi post-truthin eli totuuden jälkeisen. Se kuvailee tilannetta, jossa faktojen sijaan tunteet ja henkilökohtaiset uskomukset vaikuttavat eniten mielipiteisiin. Monissa kirjoituksissa nykyaikaa on kutsuttu “post-truth eraksi” eli totuuden jälkeiseksi ajaksi.

Snopes-sivuston yksi perustaja David Mikkelson vertasi Guardian-lehden haastattelussa myyttien ja huhujen kumoamista loputtoman likavedenpaisumuksen kanssa taisteluun. Yhtä nopeasti kuin yksi tarina kumotaan, sen tilalle tulee kymmenen uutta.

Tehokkaimmat kauhutarinat onnistuvat koskemaan aikansa kollektiivisia kipupisteitä.

Aina ei auta, vaikka todisteet myyttien valheellisuudesta olisivat helposti saatavilla. Ilmassa on yhä huolestuttavampia merkkejä siitä, että ihmiset eivät enää kykene erottamaan totuutta tarusta, vaikka melkein kaikki maailman tieto on näppäimistön ulottuvilla.

Marraskuun lopulla npr.org-sivusto kertoi Stanford Graduate School of Educationin tekemästä tutkimuksesta, jossa tutkijat arvioivat eri ikäisten opiskelijoiden kykyä arvioida tiedon lähteitä. Tutkijat kuvailivat tuloksia “tyrmistyttäviksi”, “karuiksi” ja “uhaksi demokratialle”. Tutkijaryhmä tutki yli vuoden ajan oppilaita peruskoulutasolta yliopistoon ja köyhistä kouluista rikkaisiin. Kävi ilmi, että hämmästyttävän suuri osa koululaisista tai opiskelijoista ei kyennyt erottamaan mainoksia artikkeleista, oikeita uutisia keksityistä tai muokattua valokuvaa oikeasta.

Danse Macabressa Stephen King kirjoittaa, kuinka tehokkaimmat kauhutarinat onnistuvat koskemaan aikansa kollektiivisia kipupisteitä. Usein näin tosiaan tuntuu olevan. Invasion of the Body Snatchers (1956) peilaa 1950-luvun Yhdysvaltojen kommunismin pelkoa, Hellraiser (1987) on tulkittu AIDS-paniikin vertauskuvaksi ja Eli Rothin Hostelin (2005) “kidutusporno” tuntuu heijastelevan Abu Ghraibin vankilan hirveyksiä.

Creepypasta puolestaan sopii täydellisesti totuuden jälkeiseen aikaan. Se pelaa toden ja epätoden välisellä epämääräisyydellä ja lähes epätoivoisella halulla uskoa. Hirviöt ja tarinat eivät itsessään ole kovin pelottavia, mutta niiden mahdollisella todellisuudella leikittely tuo niihin oman hyytävän kihelmöivän lisänsä.

Onko maailmassa, jossa saatetaan yhä uskoa, että maa on litteä tai että kuukävelyä ei todella tapahtunut, mahdotonta, että Slender Manin kaltaiset hirviöt hiippailevat metsissä, sähköpostilinkit johtavat hulluksi tekeviin videoihin tai tietokonepelissä vaanii pahantahtoinen henki?