Hyppää pääsisältöön

Pääosassa Leo Jokela

Palmu-filmien salaviisas etsivä Kokki, karskipuheinen papukaija G. Pula-aho, Rautatie-elokuvan utelias Matti – siinä vain tunnetuimpia näyttelijä Leo Jokelan (1927–1975) rakastetuista henkilöhahmoista. Lukemattomien sivuosien mies on pääroolissa tässä Elävän arkiston laajassa ohjelma- ja elokuvakoosteessa, jossa ei harvinaisuuksiakaan ole unohdettu.

Radion teatteritoimitus teki Jokelasta vuonna 2000 yli kaksituntisen muisto-ohjelman, joka valottaa hänen uraansa ja elämäänsä monelta syrjältä. Rauni Ranta, Vappu Jurkka, Maija Karhi ja Tiina Rinne muistelevat lämmöllä teatterikouluaikoja ja yhteisiä 1950-luvun näyttämötyömaita. Äänessä ovat myös Palmu-elokuvien ohjaaja Matti Kassila, Pula-ahon luoja Spede Pasanen, monen median puuhamies Jukka Virtanen sekä näyttelijäkollega ja pukuhuonetoveri Ismo Kallio. Aviopuoliso Marja-Terttu Jokela kertoo omia muistojaan.

Ohjelmassa kuullaan lisäksi näytteitä Jokelan radiotöistä ja filmeistä sekä ote Tuula Lehmukselan vuonna 1972 tekemästä Jokelan radiohaastattelusta. Pidempi versio haastattelusta löytyy tämän artikkelin lopusta. Tässä koosteessa on mukana myös monia näytteitä Jokelan esiintymisistä radiossa, televisiossa ja elokuvissa.

Surumielinen klovni

Leo Paavali Jokela syntyi 24.1.1927 myllärin poikana Hausjärven Ryttylässä. Veturinlämmittäjänä aloittanut nuorukainen innostui teatterista työpaikan näytelmäkerhon kautta ja hakeutui Teatterikouluun vuonna 1947. Viisikymmenluvulla hän näytteli Joensuun ja Vaasan teattereissa, mutta pienikokoisuus uhkasi keskeyttää urakehityksen. Helsingissä hänelle tarjoutui kuitenkin näyttämötyötä mm. Intiimiteatterissa ja Teatteri Jurkassa. Vakinaisen kotipesän hän löysi Kansanteatterista, josta 1960-luvulla muodostui Työväenteatterin kanssa yhdistyttyään lopulta Helsingin kaupunginteatteri.

Teatterissa, radiossa ja televisiossa Jokela nousi myös moniin päärooleihin, mutta elokuvissa hän profiloitui ennen kaikkea sivuosien esittäjäksi, "säestäväksi" näyttelijäksi, kuten Matti Kassila hänen muisto-ohjelmassaan sanoo. Vaikka komiikka liittyy vahvasti Jokelan taiteilijakuvaan, sen löytyminen vei pitkään. Hänen huumorinsa oli pienieleistä ja aavistuksen mollisävyistä. Vappu Jurkalle ystävän esiintyminen toi mieleen surumielisen sirkuspellen. Myös pitkäaikainen kollega Ismo Kallio on verrannut häntä suuriin klovneihin, joilla komiikan ja tragiikan raja usein häilyy.

Kaikki mitä hän selitti asioistaan, niissä oli aina vähän sellanen surumielisyys niin kuin sirkuspellellä. Kuitenkaan se ei ollut katkeruutta eikä surua vaan pellen esitys.― Vappu Jurkka Leo Jokelan muisto-ohjelmassa (2000).

Huumori kukki myös työn ulkopuolella, mutta Jokelan lähelle ei kuitenkaan ollut helppo päästä. Vähäpuheinen ja arka näyttelijä voitti ujoutensa piiloutumalla roolien taakse, Ismo Kallio arvelee. Alkoholin käytöstä tuli työpaikallakin jo varhain tavanmukaista, vaikkei se koskaan häirinnytkään työntekoa – ennen kuin elimistö lopulta sanoi itsensä irti. Kutomista ja puutarhanhoitoa harrastava, parhaiten kesämökillään viihtyvä taiteilija menehtyi toukokuussa 1975 vain 48-vuotiaana. Vuonna 1994 hänen muistoaan ryhtyi vaalimaan rockpiireissä alkunsa saanut Leo Jokela Boozing Society.

Härski papukaija ja muuta radiosurrealismia

Leo Jokela kuului jo näyttelijäpolveen, jonka toimenkuvan olennaisen osan muodostivat tv- ja radioesiintymiset. Vei kuitenkin melko pitkään, ennen kuin hän hakeutui sähköisiin välineisiin. Ylen arkistossa on säilynyt keväällä 1959 tehty äänitys, jossa Radioteatterin johtaja, kirjailija ja 1920-luvun Tulenkantajien keulahahmo Olavi Paavolainen valvoo ja ohjaa Leo Jokelan koe-esiintymistä radiolle.

Jokela esittää koenauhoituksessa näytteitä Nummisuutareista, Aapelin Hermanni Hulkkosesta ja Katri Valan lyriikasta luikauttaen välillä laulunkin. "Ei tästä tule mitään", kokelas tuskailee useaan otteeseen – ehkä hieman hämmentyneenä vanhan esteetikon toiveesta saada kuulla jotain "älyperäistä".

Jo samana vuonna Jokela kuitenkin aloitti toistakymmentä vuotta jatkuneen uran niin viihteellisen kuin "älyperäisemmän" radiodraaman parissa. Sivuosien lisäksi hänen osalleen lankesi myös keskeisiä rooleja. Niistä erikoisimpia oli aviomiehen rooli Tuomas Vesterisen vuonna 1968 ohjaamassa kuunnelmaversiossa Guillaume Apollinairen näytelmästä Teiresiaan tissit. Maailman ensimmäinen surrealistiseksi nimetty näytelmä kertoo Teresa-Teiresiaasta, joka sukupuolensa ja nimensä muutettuaan saavuttaa valtaa miesten maailmassa. Vastavuoroisesti puoliso saa yllättäen naisellisia ominaisuuksia, ja kuunnelman ensimmäisestä näytöksestä muodostuukin hulvaton transsukupuolinen farssi.

Jokelan viihteellisistä radiotöistä maineikkain on tietenkin Spede Pasasen Ruljanssiriihi-ohjelmaansa kirjoittama papukaija G. Pula-ahon rooli. Pasasen mukaan tämän "vähän härskin", alkoholiin ja puluihin menevän linnun repliikit olivat hänen uransa vaativinta tekstiä: ne tuli viilattua alkukirjaimia, kerakkeita ja sanajärjestystä myöten.

Mä sanoin Leolle että puhupas niin että sulla on hampaat yhdessä. Sen kun se teki, mä ajattelin että siinä on G. Pula-ahon tyyppi kerta kaikkiaan.― Spede Pasanen Leo Jokelan muisto-ohjelmassa (2000)

Ennen Jokelaa Spede ehti kokeilla rooliin jo useita eri näyttelijöitä. Hahmo löytyi lopullisesti vasta hänen ehdotettuaan, että Jokela sihauttelisi repliikkinsä yhteenpuristettujen hampaiden takaa. Jukka Virtasen mukaan Pula-ahon esikuvana oli Stadin slangia vääntävä tietokilpailuisäntä Tauno Rautiainen.

Ylen radioarkistosta löytyy Jokelan nimellä iso joukko muitakin ohjelmia. Mainio tyylinäyte on Ylen nerokkaan ajanvietetoimittajan Aune Haarlan kirjoittama sketsi, jossa Jokela lukee "herra D. Saden ilmestymättömiä muistelmia". Kuulijan saattaa heti alussa yllättää tapahtumien paikantuminen Salpausselän hiihtokisoihin.

Tv-sketseistä klassikkodraamoihin

Kun televisiotoiminta pääsi Suomessa vauhtiin, Leo Jokela oli mukana miltei alusta asti – nytkin karsinoita kunnioittamatta niin viihteen kuin taidedraaman palveluksessa. Ensimmäisiä yhteistyökumppaneita oli Jukka Virtasen, Aarre Elon ja Matti Kuuslan idearikas VEK-tiimi, joka hyödynsi kunnianhimoisissa revyyohjelmissaan Jokelan vähäeleistä mimiikkaa siirtymissä musiikkinumerosta toiseen.

Vuonna 1961 lähetetyssä Yövartijassa hän sitoi kavalkadin yhteen tanssisalongin vahtina, joka kuvitteli itsensä orkesterinjohtajaksi, pianistiksi tai milloin miksikin. Ohjelmassa kuultiin myös musikaalisen mutta äänestään alituisesti epävarman koomikon harvinainen laulunpätkä Riippakoivun alla. VEKin Rahaa – money -revyytä (1963) hän väritti kilttiasuisena skottina.

Jokelan hieman surumielinen komiikka toimi loisteliaasti monitoimimies Paavo Einiön tuottaman Iskelmäkarusellin (1962) sketsissä, joka kuvasti aikansa kovaa avaruusintoilua. Uljas Kandolin haastattelee jutussa Santeri Pölkkyahoa, Suomen tasavallan ilmavoimien "strategis-atmosfääris-planetaaris-ekumeenis-psykofiilis-pseudonyymisen avaruuskomennuskunnan" ensimmäistä astronauttia.

Lasse Malmlundin Kuplia-iloittelussa (1964) Jokela esittää pesulan lähettiä, joka palauttaa pestyä pyykkiä teatterin puvustoon. Sillä välin kun puvustonhoitaja ja pesulanjohtaja kiistelevät puhelimessa vaurioituneesta vaatekappaleesta, roolivarusteet saavat lähetin mielikuvituksen laukkaamaan. Hän haaveilee olevansa vuoroin miekkailija, torvensoittaja, kasakka, juhlapuhuja tai siemeniä syljeskelevä sotapäällikkö.

Pertti Reposen Sotasankarit-komediasarjan (1967) parhaita hetkiä koettiin, kun Jokela vieraili tähdittämässä sen kolmatta osaa. Hänen esittämänsä vääpeli opettaa liantorjuntavälineistön käsittelyä siivouskomppanialle, joka Suomen on määrä lähettää YK:n alaisuuteen. Rooli tuo mieleen Jokelan vääpelitehtävät 1950-luvun sotilasfarsseissa (ks. jäljempänä).

Jokelan pitkän tv-teatteriuran kruunasivat hienot seitsemänkymmenluvun draamatyöt. Vaativat tehtävät merkitsivät hänelle paljon, mutta näyttelijä myös pohti vakavasti rahkeidensa riittämistä niihin. Jokelan muisto-ohjelmassa Tiina Rinne sanoo ystävänsä kokeneen 1960- ja 1970-luvun raskaiksi, koska tämän oppimia ammatillisia arvoja ei enää kunnioitettu. Toisaalta uuden, radikaalimman teatteripolven edustajat olivat myös nostamassa Jokelaa isoihin rooleihin.

Kari Franckin ohjaamassa Juhani Ahon Rautatiessä (1973) hän näytteli toisen pääosan Anja Pohjolan rinnalla. Marjaleena Lampelan tekemässä tv-haastattelussa hän mainitsee kuvausten ongelmiksi savon opettelun sekä juoksentelun kuumissa sarkavaatteissa. "Mutta kun illalla otettiin pienet, niin kyllä se siitä taas tasaantui." Kiitettyä tv-elokuvaa tehtäessä Jokelan terveys oli jo heikko, ja lääkäri hoiti häntä kesken kuvausten.

Viimeiseksi tv-työksi jäi kriitikkojen kehuma rooli korruptoituneena kaupunginpäällikkönä Nikolai Gogolin Reviisorissa, jonka Veli-Matti Saikkonen ohjasi Ylelle. Satiiriklassikko nähtiin tv:ssä huhtikuussa 1975. Runsaat kolme viikkoa myöhemmin Jokela kuoli maksakirroosiin alle viisikymppisenä.

Konnana ja Kokkina valkokankaalla

Leo Jokelan lähes 90 pitkää elokuvaa käsittävä filmiura alkoi pienillä avustajatehtävillä jo teatterikouluaikoina 1940-luvun lopussa. Hän myös toimi monien filmien maskeeraajana. Ylen arkistoissa on säilynyt uutisfilmi, jossa Jokela ehostaa vuoden 1954 Suomen Neito -kandidaatteja koekuvausta varten.

Leo Jokela meikkaa Lenita Airistoa koefilmausta varten.
Leo Jokela ehostaa Lenita Airistoa Suomen Neito -ehdokkaiden koefilmauksessa. Leo Jokela meikkaa Lenita Airistoa koefilmausta varten. Kuva: Oy Filmiseppo/Yle kuvanauha Leo Jokela,Lenita Airisto,1954,Suomen Neito,meikkaus

Jokelaa eniten työllistänyt ohjaaja oli Aarne Tarkas, joka otti hänet porukoihinsa vuonna 1954. Jokela näytteli yhteensä yli kahdessakymmenessä Tarkaksen elokuvassa. Ylinopeudella filmejä suoltanut ohjaaja liikkui mitä vaihtelevimpien lajityyppien parissa, ja yhtä kirjavia olivat Jokelalle tarjoutuneet roolitkin.

Kuvitteelliseen Lappiin sijoittuvassa western-parodiassa Villi Pohjola (1955) Jokela oli lipevä, murhan peittelyyn osallistuva korttihuijari. Vakavampi moraalidraama Jokin ihmisessä (1956) näyttää hänet vastenmielisenä nuorisorikollisena, josta kasvaa suittu gangsteripomo. Elämäkerturi Asko Alasen mielestä rooli oli Jokelan filmiuran ilkein. (Nämä ja seuraavat elokuvat käynnistyvät kohtauksista, joissa Jokela on mukana.)

Tarkas ja muutkin ohjaajat työllistivät Jokelaa myös 1950-luvun suosimissa sotilasfarsseissa. Hän oli mukana kaikkiaan viidessä kasarmikomediassa, mutta osassa niistä hänen koomista potentiaaliaan käytettiin varsin niukasti. Ville Salmisen Laivaston monnien (1954) pursimies ja Tarkaksen Tyttö lähtee kasarmiin -filmin (1956) alikersantti olivat kireitä, äreitä ja totisia. Ainakin osa tekijöistä varoi esittämästä kantapeikkoja hiukkaakaan huvittavina, jottei kalustoyhteistyö puolustuslaitoksen kanssa vaarantuisi.

Jokela ehti uransa aikana olla mukana lähes 90 pitkässä elokuvassa. Vuonna 1972 tehdyssä radiohaastattelussa hän piti mieluisimpana roolinaan komisario Palmu -filmien etsivä Kokkia. Aiemmin mainitussa muisto-ohjelmassa Palmujen ohjaaja Matti Kassila sanoo Jokelan tehneen Kokista sen, millaiseksi tämä valkokankaalla muodostui; kirjoitettuna etsivä oli melko vähämerkityksinen hahmo. Elokuvasta Kaasua, komisario Palmu (1961) hän saikin Jussi-palkinnon parhaasta miessivuosasta.

Leon huumori oli parhaimmillaan pienissä, säestävissä rooleissa. Hänen persoonansa oli vähän sellainen säestävä.― Ohjaaja Matti Kassila Leo Jokelan muisto-ohjelmassa (2000)

Kassilan mielestä Jokela olikin omimmillaan juuri filminäyttelijänä, koska hänen pienieleinen ilmaisunsa sopi juuri elokuvaan. Hänen vahvuutensa olivat enemmän mimiikassa kuin replikoinnissa, ja hän kykeni pelkällä ilmeelläänkin kertomaan paljon. Kassilan kollega Jukka Virtanen kehuu Jokelan "amerikkalaista ajoituksen tajua" ja "busterkeatonilaista perusilmettä".

Peter von Baghin Fennadan tarina -dokumenttisarjan kakkososassa työtoverit muistavat Jokelan persoonana, joka loi kuvauspaikalle aina rennon ilmapiirin. Lasse Pöysti kuvaa häntä boheemiksi, jolta puuttui kaikenlainen pyrkyryys. Kuitenkin hän hankki itsensä aina johonkin pieneen filmirooliin.

"Ja kun siihen aikaan sai palkan jokaisesta kuvasta jossa oli mukana, niin Leo otti aina selvää minne päin kamera tulee kääntymään ja lähti kuvasta sinne päin, niin että hänen välttämättä täytyi kävellä seuraavankin kuvan taustalle."

Suuren koomikon vaatimattomuus ja sulkeutuneisuus käyvät hyvin ilmi niistä hänen parista säilyneestä radio- ja tv-haastattelustaan. Tuula Lehmukselan vuonna 1972 radiolle tekemä henkilökuva on pisin Ylen arkistosta löytyvä juttu, jossa Jokela on äänessä omana itsenään. Siinäkin hän vastailee kysymyksiin varsin lakonisesti.

Haastattelussa käydään läpi mm. hänen lapsuuttaan ja radio-, filmi- ja teatteriuraansa. Ohjelmassa puhutaan myös Helsingin kaupunginteatterin ajankohtaisista produktioista, ja teatterissa Jokela sanookin mieluiten näyttelevänsä. Vaikkei hän olisi halunnut jaaritella taiteesta mitään, työssään hän viihtyi. Paras paikka oli silti oma mökki Vihtijärvellä.

Tummimpia sävyjä haastattelu sivuaa toimittajan kysäistessä, oliko Jokelalla milloinkaan samankaltaisia tuntemuksia kuin Kaupunginteatterin Lupa sanoa -näytelmän päähenkilöllä, minuutensa kadottaneella Hanneksella, jonka hän mainitsee lempiroolikseen teatterissa. "Voi voi, kyllä sitä joskus tuntee että jotain puuttuu", kuuluu vastaus.

Artikkelin tiedot perustuvat tekstissä mainittuihin ohjelmiin ja Asko Alasen teokseen Leo Jokela, vaatimaton sivuosien sankari (Paasilinna 2016).

Kommentit
  • Suomen presidentit

    Tasavallan presidentit kautta aikain kuvina ja äänessä.

    Elävän arkiston kooste esittelee Suomen presidentit Ståhlbergista Niinistöön arkistofilmien, tv-ohjelmien ja audioiden kautta.

  • Luotsi on merten henkivartija

    Luotsiveneet ovat elintärkeitä merellä työskennellessä.

    Vuonna 1994 julkaistu Meri työmaana -dokumentti käy läpi luotsien historiaa aina 90-luvulle asti. Dokumentin ovat toimittaneet Bosse von Willebrand ja Rikard Thölix.

  • Karvian ourat – uniikki saariryhmä Selkämerellä

    Ohjelma vuodelta 1971.

    Vuonna 1971 valmistuneessa tunnelmallisessa dokumentissa Karvian Ourat tutustutaan Ouran saaristoon ja asukkaisiin. Ourat on ainutlaatuinen saaristo avomeren tuntumassa. Selkämerellä sijaitseva, sadoista saarista ja luodoista koostuva säpäleinen kokonaisuus on maisemallisesti poikkeuksellisen merkittävä. Pirunpellot ja louhikko luovat saariryhmälle ominaisen maiseman.

Uusimmat sisällöt - Elävä arkisto

  • Suomen presidentit

    Presidentit kautta aikain kuvina ja äänessä.

    Elävän arkiston kooste esittelee Suomen presidentit Ståhlbergista Niinistöön arkistofilmien, tv-ohjelmien ja audioiden kautta. Varhaisimmistakin presidenteistä löytyy liikkuvaa kuvaa, sillä filmille on aikoinaan taltioitu muun muassa virkaanastujaispuheita. Ja mitä pidemmälle mennään, sitä enemmän löytyy myös epävirallisempaa kuvamateriaalia – presidentit ovat tulleet lähelle kansaa television välityksellä ja esitelleet niin harrastuksiaan kuin lemmikkejään.

  • Luotsi on merten henkivartija

    Luotsiveneet ovat elintärkeitä merellä työskennellessä.

    Vuonna 1994 julkaistu Meri työmaana -dokumentti käy läpi luotsien historiaa aina 90-luvulle asti. Dokumentin ovat toimittaneet Bosse von Willebrand ja Rikard Thölix.

  • Karvian ourat – uniikki saariryhmä Selkämerellä

    Ohjelma vuodelta 1971.

    Vuonna 1971 valmistuneessa tunnelmallisessa dokumentissa Karvian Ourat tutustutaan Ouran saaristoon ja asukkaisiin. Ourat on ainutlaatuinen saaristo avomeren tuntumassa. Selkämerellä sijaitseva, sadoista saarista ja luodoista koostuva säpäleinen kokonaisuus on maisemallisesti poikkeuksellisen merkittävä. Pirunpellot ja louhikko luovat saariryhmälle ominaisen maiseman.

  • Merikartan reunoilla – suomalaista saaristoa linssin läpi

    Lähde saaristomatkalle arkisto-ohjelmien parissa.

    Viettelevien postikorttimaisemien ohella osa saaristoromantiikan lumoa on eristäytyneisyys ja meren mahdin edessä nöyrtyminen. Kaukaiset luodot ja autiot majakat eivät lakkaa kiehtomasta venematkailijoita, mutta millaista on syrjäinen saaristolaiselämä paikallisväestön silmin? Nosta ankkuri ja lähde Elävän arkiston luotsaamalle merimatkalle Suomenlahdelta Perämerelle saaristoaiheisten dokumenttien parissa.

  • "Saaren ihmisen tulee aina tietää, mitä tekee" – Dokumenttipari kuvaa elämää autioituvassa Tammion saaressa 1970-luvulla

    Dokumenttipari kuvaa Tammion kalastajasaaren karua elämää.

    "Kun pohjatuuli tuivertaa ja ulkona on 26 astetta pakkasta, henkeä ei voi ulkona vetää", kuvailee Katri Suomalainen Tammion kalastajasaaren talvea. Esko Tommolan, Reijo Pasin ja Riitta-Sisko Jukkala-Benischin toimittamat dokumentit Saariston silmä sammuu (1970) ja Saariston silmä syttyy (1971) pureutuvat saaren viimeisten asukkaiden työntäytteiseen arkeen. Dokumenttien keskiössä on pariskunta Katri ja Vilho Suomalainen, jotka ovat asuneet saarella vuosikymmenien ajan.

  • "Se oli satumaisen kaunis kesä" – Maitopojan muisteluita vuodelta 1955

    Bosse von Willebrandin muistelmia kesältä 1955.

    Vuonna 1955 toimittaja Bosse von Willebrand vietti ison osan kesästään soutuveneessä Espoon Suvisaariston selkää taittaen. Tuolloin 14-vuotias nuorimies toimitti maitoa ja muita tarpeita lähiseudun mökkiläisille veneellä. Miehen itse toimittama ja ohjaama Minns du sommaren -55? (1994) on tarina nuoruuden kesästä ja silloisen Suomen tapahtumista.

  • Trunsön Ulla – kalastajaelämää sähköttömässä ulkosaaristossa

    Dokumentti sopeutumisesta 80-luvun saaristolaiselämään.

    Anna-Maija Eräkankaan ohjaama Trunsön Ulla on 1980-luvun puoliväliin sijoittuva aikalaisdokumentti nuoren kaupunkilaispariskunnan sopeutumisesta eristäytyneeseen saaristolaiselämään ja suppeisiin elinkeinomahdollisuuksiin.

  • Majakka – tarinoita Suomen kaukaisimmalta luodolta

    Lyhytdokumentti Majakka kertoo Märketin majakanvartijasta.

    Hurmaava Ragnar Eriksson kertoo 21-vuotisesta taipaleestaan Märketin majakanvartijana kaukaisella pikkuluodolla keskellä Ahvenanmerta. Heikki Aarvan ja Matti Ijäksen ohjaama lyhytdokumentti valmistui 1976 – vuonna, jona Märket oli viimeisen kerran miehitettynä.

  • Yle Elävän arkiston perustaja Reijo Perälä siirtyy Elävään arkistoon

    Ohjelmapäällikkö Reijo Perälän läksiäishaastattelu 2018

    Yle Elävän arkiston ohjelmapäällikkö Reijo Perälä on itsekin kuin perustamansa palvelu: eilisen elävästi muistava ja aineistot kiinnostavalla tavalla avaava arkistohelmi. Eläkkeelle siirtymisen korvalla kesällä 2018 Perälää haastateltiin Elävän arkiston vaiheista sekä hänen omasta väitöstyöstään Lapuan liike ja sanan mahti. Nämä haastattelut siirtyvät osaksi Elävää arkistoa.