Hyppää pääsisältöön

Marjo Niemi: Ihannemies sodassa

Kolumnin artikkelikuva
Kolumnin artikkelikuva Kuva: Heini Lehväslaiho/Teos-kustantamo Marjo Niemi

Minkälaiset sukupuoli-ihanteet Suomessa ovat vallalla? Ihanteiden vahvuus hahmottuu katsomalla miten ihanteen ulkopuoliseen suhtaudutaan.

Ihmisten sisällä ihanteet muuttuvat hitaasti. Tässä mukasallivassa nykyajassakin usein vaiettujen ihanteiden jäljille pääsee seuraamalla syrjintää. Missä on syrjintää, siellä puhuvat suuret ihanteet. Syrjivä rakenne tai ihminen puolustaa ihannetta, jonka kokee olevan uhattuna. Ihanteet pitävät joukkoa kasassa ja niillä sitä voi myös tehokkaasti hallita. Ihanteilla oli suuri tehtävä sota-aikana.

Ville Kivimäen kirja Murtuneet mielet avaa kuvaa miesihanteen uhrien olosuhteista aikana, jolloin isänmaan puolesta sotiminen oli luonnollinen ja itsestään selvä osa miehen elämää. Kirjassaan Kivimäki avaa sotapsykiatriaa ja suhtautumista sodassa psyykkisesti loukkaantuneisiin.

Sen ajan ihanteissa murtunut sotilas nähtiin paikoin psykiatrien lausunnoissa heikkona, velttona, naismaisena psykopaattina tai mimosa-tyyppinä, joka ”on toimitettu mamman luokse lepäämään”. Jos lääkärin lausunnoissa törmää tällaiseen kielenkäyttöön, voi arvata miesihanteen olleen äärimmäisen ankararajainen.

”Tärähtämisen” pelättiin leviävän helppona ratkaisuna rintamalta pääsemiseen.

Mikäli psyykkisesti haavoittunut sotilas ei levolla nopeasti reipastunut takaisin rintamalle, oli syy tilaan aina potilaan psyykkisessä rakenteessa: virhe oli ollut olemassa jo ennen sotaa. Tätä kutsuttiin sielusyntyiseksi reaktioksi, eli ihmisen syyksi, ei sodan.

”Tärähtämisen” pelättiin leviävän helppona ratkaisuna rintamalta pääsemiseen. Sotapsykiatria oli voimakkaasti alisteista sodalle ja sota oli mahdollista niin kauan kuin miesihanne säilyi.

Siksi mielenterveyden horjuminen ja siitä kärsivät oli stigmatisoitava. Eniten arvovaltaa käyttävien psykiatrien opit oli hankittu Saksasta, jossa innostus älykkyys- ja perinnöllisyystieteisiin oli huomattavaa.

Sodan jälkeen, vuonna 1945 psykiatri Yrjö K. Suominen julkaisi artikkelin ”Sota ja rotuhygienia”, joka kärjistäen tiivistää valtavirran ajatukset: sotaneuroosit esiintyvät yleensä alimmissa sosiaaliluokissa ja niistä kärsivät sotilaat ovat ”henkisesti vähäarvoisia henkilöitä, joille juuri ala-arvoisuutensa vuoksi sosiaalinen nousu ei ole onnistunut, ja jotka kykenemättömyydessään pyrkivät vapautumaan leipätaistelusta ja turvautumaan muka sodan uhreina valtion elätettäviksi.” Teoreettisesti hän pohti ”tiettyjen tuhansien” suomalaisten tappamisen parantavan yhteiskunnan taistelukykyä.

Myöhemmät tutkimukset osoittavat, ettei alempi sosiaalinen luokka altistanut sotaneuroosin syntymään, päinvastoin. Sairastuneista heitä oli pieni enemmistö siitä syystä, että heitä oli myös huomattavasti enemmän etulinjan kovimmissa paikoissa.

Sodan jälkeen mieleltään vammautunut sotilas harvoin haki ja tuskin koskaan sai invalidikorvauksia. Kunniamerkkejä hän ei missään tilanteessa saanut, vaikka ennen vammautumistaan olisi ollut kuinka sankarillinen tahansa. Sotapsykiatria ei ollut armeijan, eikä myöskään politikoinnin ulkopuolella, yhtenä muutamista suurta valtaa sotapsykiatrina käytti Martti Kaila, joka oli erikoistunut vakuutuslääketieteeseen ja toimi myöhemmin Kansaneläkelaitoksen ylilääkärinä.

Rintamakarkuruus ja mielen murtuminen olivat ehkä kaksi suurinta häpeää suomalaiselle miehelle silloin.

Mutta uskomatonta on, että kun 1994 – 1996 sotaveteraanien psyykkisten häiriöiden korvattavuuden puolesta käynnistettiin uusi keskustelu, johti se korvauskäytännön tiukkenemiseen, vaikka posttraumaattinen stressihäiriö oli ollut jo vuodesta 1987 virallinen tautiluokitus. Tapaturmaviraston asiantuntijalääkärit neurologi Arto Nuutila ja psykiatri Matti Viukari toistivat sodanaikaisten kollegoidensa väittämän psykiatristen potilaiden synnynnäisestä alttiudesta.

Korvauskäytännön muuttaminen olisi johtanut huomattaviin kustannuksiin, mutta pelkästä kansantaloudesta tuskin oli kyse. Viisikymmentä vuotta ei ollut muuttanut miesihannetta tältä osin.

Rintamakarkuruus ja mielen murtuminen olivat ehkä kaksi suurinta häpeää suomalaiselle miehelle silloin. Tämä sama ihanne ja sen myötä häpeä eivät ole kokonaan poistuneet kansakunnan systeemistä. Työttömyyttään häpeävän tai psyykkistä pahoinvointiaan hampaat irvessä sietävän nykyihmisen on vaikea kestää rintamakarkureita, jollaiseksi hän turvapaikanhakijat tai apua hakevat saattaa nähdä. Rasismissa ei ole kysymys vain pelosta, se kertoo myös ihanteista.

Työttömyyttään häpeävän tai psyykkistä pahoinvointiaan hampaat irvessä sietävän nykyihmisen on vaikea kestää rintamakarkureita, jollaiseksi hän turvapaikanhakijat tai apua hakevat saattaa nähdä.

Sotiin joutunut sukupolvi oli kasvanut nationalistisen hengen ajassa, jossa partio ja suojeluskunnat olivat nykyajan sirkuskoulu ja jalkapallo. Ihanteita luodaan ja säilytetään muuallakin kuin mainosteollisuudessa. Niistä kertovat esimerkiksi koulujen opetussuunnitelma, sosiaalipolitiikka, kulttuuripolitiikka ja päivän sanomalehti. Ja kaiken tämän ihanteellisen nykyajan keskellä kasvaa uusi sukupolvi, joka sekin katsoo ja sisäistää aikuisten määrittelemiä rajoja siitä, mikä on ok ja mikä ei. Saadakseni lisäselvyyttä nykyaikaan, aion seuraavissa kolumneissani tutustua Suomessa olemassa oleviin ihanteisiin.

Kirjoittaja on Yle Radio 1:n Kultakuume-ohjelman kolumnisti.

Kommentit