Hyppää pääsisältöön

Aki kaurismäkeläisyyden vankina

Aki Kaurismäki
Aki Kaurismäki Kuva: Mika Kanerva / Yle KulttuuriCocktail

Aki Kaurismäki on jäänyt kaurismäkeläisyyden vangiksi. Tämän todistaa hänen uusin elokuvansa Toivon tuolla puolen. KulttuuriCocktail katsoi elokuvan – ja pettyi näkemäänsä.

Kaurismäkeläisyydelle ei ole tarkkaa määritelmää, mutta eittämättä siihen kuuluvat ainakin lakoninen huumori, kitaravoittoinen soundimaailma, nostalginen pohjavire ja monotoninen replikointi naama peruslukemilla. Pitkään tuo omintakeinen tyyli puhutteli ja loi maagisen tunnelman. Viimeisimmissä Kaurismäen elokuvissa kaurismäkeläisyys on kuitenkin kulahtanut elähtäneen koomikon maneerikimaraksi.

Aki Kaurismäki on pakannut Toivon tuolla puolen -elokuvansa täyteen parhaimmaksi havaitsemiaan kaurismäkeläisiä niksejä ja toivonut, että ne ja ajankohtainen siirtolaisteema muodostavat pomminvarman paketin. Ikävä kyllä koin elokuvan päätyttyä oloni aliarvioiduksi.

Toivon tuolla puolen on mitä ilmeisimmin syntynyt polttavasta tarpeesta käsitellä siirtolaiskysymystä. Elokuva on kuvattu ja leikattu rivakassa tahdissa, joten oletan Kaurismäen halunneen puuttua aiheeseen nopeasti: tämä täytyy tehdä nyt.

Suomi on tyly maa, siirtolaisuusongelma on vakava asia, mutta onneksi on muutamia hyviä ihmisiä ja Tuomari Nurmion musiikki. Entä sitten? Katselukokemuksesta jäi puuttumaan odottamani tiukka yhteiskuntakritiikki emotionaalisesta säväyksestä puhumattakaan. Maailmanpoliittisten teemojen käsittely on kauttaaltaan laiskaa.

Elokuvan tärkeys ei synny automaattisesti siitä, että siinä käsitelty teema on tärkeä. Kaurismäki tuntuu kuitenkin toiveajattelevan näin.

Samaan ongelmaan törmäsin katsoessani äskettäin DocPoint-festivaalilla uusia suomalaisia dokumentteja, kuten John Websterin Tulevilla rannoilla, joka kertoo ilmastonmuutoksesta ja Anu Kuivalaisen suomalaisten metsäsuhdetta kuvaavan Sielunmetsän. Tärkeitä aiheita, mutta elokuvina ne ovat tylsiä, jopa vaivaannuttavan kömpelöitä.

Yksi Kaurismäen uusimman elokuvan suurimmista ongelmista on huumori. Siinä on jotain samaa kuin keskustelukumppanissa, jolla on pakonomainen tarve keksiä kaikesta pikkunäppärää ja hauskaa sanottavaa. Sellaiseen kyllästyy ennen pitkää, etenkin jos haluaa vaihtaa ajatuksia vakavammista aiheista.

Jos saisin arvata, Kaurismäki haluaisi tehdä yhtä luihin ja ytimiin menevän elokuvan kuin tinkimättömät Dardennen veljekset. Mutta hän ei mahda itselleen mitään: täytyyhän sinne käsikirjoitukseen nyt kunnon kaskuja laittaa. Ikävä kyllä ne tuntuvat hänen uutukaisessaan siltä kuin olisi seuraamassa 80-luvun lopussa Sleepy Sleepersin väsähtäneimpiä bänditreenejä. Enkä tarkoita sitä, etteikö huumoria voisi yhdistää siirtolaiskysymyksen käsittelyyn. Toivon tuolla puolen -elokuvassa ne eivät vain toimi yhdessä.

Uskon, että Kaurismäellä on kyky muuntautua. Mutta hän ei näytä käyttävän tätä kykyään. Ehkä siksi, että hänelle on annettu erikoisoikeus pysyä samanlaisena, ja hän on toistaiseksi nauttinut siitä. Kaurismäki on kuin se iäkäs sukulainen, jonka saa kiinni vain lankapuhelimesta ja jolle pitää viedä tuliaiseksi aina samanlainen jäätelökakku ja Fazerin parhaita. Niin kuin silloin ennen.

Jos ohjaajan tuotanto saa jatkoa, en odota suurta muutosta, mutta parempia elokuvia. Mielestäni tärkeimpiä ja parhaimpia Kaurismäen töitä ovat Kauas pilvet karkaavat, Pidä huivista kiinni, Tatjana, Varjoja paratiisissa ja Mies vailla menneisyyttä. Niissä kaurismäkeläisyys rikastuttaa kokemusta. Keskarinkatkuinen puheenparsi ja joycelaiset sanaleikit sujahtavat hienoksi osaksi kokonaisuutta esimerkiksi vuonna 1986 valmistuneessa Varjoja paratiisissa.

Toivon hartaasti, että Kaurismäki yltäisi vielä näiden tasolle, eikä menisi enää sieltä, missä kaurismäkeläisyyden aita on matalin. Ohjaaja ei ole itse lanseerannut sukunimestään väännettyä termiä, mutta on jäänyt tuon muiden viljelemän sanan vangiksi. Nyt hänen pitäisi löytää tiensä ulos keksimällä parempia vitsejä tai jättämällä vitsailu vähemmälle. Muutoin hän on Aki, se vaaraton, tupakoimisellaan kujeileva cinefiili, yliarvostettu auteur, joka Corona-baarin pöydässä calvados-päissään kaivaa askin esiin, lyö polviinsa ja hokee "Rikotaan tupakkalakia!"

Kommentit