Hyppää pääsisältöön

Pekka Kuusisto



Pekka Kuusisto
Kuva: Kaapo Kamu
Pekka Kuusisto

Da Kaapo: Pekka Kuusisto

Viulutaiteilija Pekka Kuusisto on Kaapo Kamun Da Kaapo -muotokuvasarjan neljäs malli. Kamu on kuvannut Kuusiston aiemminkin. Nyt hän kohtasi studiossaan kansainvälisen taiteilijan, josta Lontoon Proms-konsertin jälkeen tuli Koko Kansan Pekka.

Pekka Kuusisto laskee viulukotelon hellästi pöydälle, riisuu kumisaappaat ja kuoriutuu pilkkihaalarissaan. Ollaan valokuvaaja Kaapo Kamun työhuoneella Wärtsilän entisellä konepajalla. Talvi-ilta ikkunoiden takana on musta ja jääkylmä. Vaikka entisessä tehdasmiljöössä on viileää, Kuusisto riisuu myös punaisen villatakkinsa. Hän ei halua olla samassa nutussa kuin Kamun aikaisemmissa kuvissa vuosia sitten.

Jos yleisö saa vähänkin kiinni siitä, miten paljon joka sekunti tapahtuu, niin onhan se jotain!"

Ennen valokuvausta Kamu ja Kuusisto puhuvat itse asiasta, viulunsoitosta.
- Jos ajattelee jousisoittimen soittamista, Pekka Kuusisto analysoi, niin jouhitetussa jousessa, siinä on satakunta hevosen häntäkarvaa. Niihin hinkataan hartsia ja kiristetään, että ne ovat jäykkiä. Sitten viulussa on kieliä. On teräslanka ja on puhdas lampaansuoli tai kaksi, joissa on hopea- tai kultapunos päällä. Laatikko on 300-vuotias. Se miten jouhen pinta osuu kielen pintaan, on ihan älyttömän herkkä menemään väärin. Silloin nuotti joko sortuu, menee kyykkyyn, ei puhu tai puhuu väärällä tavalla.
Pekka Kuusisto ja Kaapo Kamu
Pekka Kuusisto ja Kaapo Kamu Kuva: Yle/Laila Kangas Pekka Kuusisto,kaapo kamu
Pekka Kuusisto ja Kaapo Kamu
Pekka Kuusisto ja Kaapo Kamu Kuva: Yle/Laila Kangas Pekka Kuusisto,kaapo kamu

Pekka Kuusisto nyökkäilee eri suuntiin kuin istuisi kvartetissa.
- Istutaan puoliympyrässä; tuolla on tuo tyyppi, tuolla tuo. Jos mä soitan tuolle, niin ihan eri lihakset käyttää mun käsiä kuin jos mä soitan tuolle toiselle. Siinä tapahtuu hirveän monimutkaiset laskutoimitukset ”kaalissa” koko ajan. Täytyy olla valmis siihen, että alttoviulistilta tulee tietynlainen aksentti, johon mun on pakko reagoida omalla nuotilla ennen kuin se ehtii soida ja ennen kuin jengi ehtii kuulla sen. Ei siinä ehdi miettiä, että missä kulmassa jousi on.
- Ja jos yleisö saa vähänkin kiinni siitä, miten paljon joka sekunti tapahtuu, niin onhan se jotain! Kuusisto puhkeaa ylpeään hymyyn.

Kamu väittää, ettei klassisen musiikin konserttitraditio ole muuttunut sadan vuoden aikana. Kuusisto on eri mieltä.
- Kun helsinkiläinen sinfoniakonserttiyleisö, jonka oma kausikorttipaikka on 10–20 metrin päässä orkesterista, ravaa kesällä kamarimusiikkifestivaaleilla kokemassa riskielämyksiä, niin kyllä se tuntuu erilaiselta. Siinä on hirveä määrä sellaista, jonka ihmiset kokevat uutena.

Kuusisto tuo keskusteluun Susanna Mälkin ja Hannu Linnun johtamat Helsingin sinfoniaorkesterit, jotka nekin ovat muutoksessa.
- Sinfoniaorkesteri on iso laiva käännettäväksi. Susanna ja Hannu miettivät varmasti koko ajan orkestereidensa kanssa, miten tämä kehittyy. Kumpikaan tämän hetken ylikapellimestareista ei ole sellainen persoonallisuus, että jättäisi asiat vaan paikoilleen. Se on tosi jännittävää. Ne on voimakastahtoisia, karismaattisia ihmisiä, ja saavat sekä soittajiston että yleisön messiin.

Että näyttäisi jotenkin uljaalta soittaessaan viulua, sitä en ole ehtinyt kelaamaan koskaan..."

Kamu haluaa tietää, mihin suuntaan Kuusisto kehittää omaa soittoaan.
- Tylsällä tasolla mä yritän tehdä soittamisesta itselleni helpompaa, keksiä ekonomisempia tapoja soittaa viulua, Pekka nauraa.
- En ole ihan teini enää. Fysiikan ulottuvuudet ja rajat tulevat jossain vaiheessa vastaan, paikat väsyy helpommin kuin aikaisemmin. Huomaan, että ryhti ja tasapaino ja se, mistä saa tukea millekin soitannolliselle asialle, ovat tulleet tärkeämmiksi.
- Mutta että näyttäisi jotenkin uljaalta soittaessaan viulua, niin sitä en ole ehtinyt kelaamaan koskaan.
Pekka Kuusisto
Viulutaiteilija Pekka Kuusisto villasukat jalassa. Pekka Kuusisto Kuva: Kaapo Kamu Pekka Kuusisto

Kuusisto kertoo kehittävänsä myös ohjelmistoaan.
- On kantarepertoaariin laskettavia teoksia, joita mä en ole soittanut vielä ja joille pitäisi keksiä hyvä konteksti, vaikka Bartókin sooloviulusonaatti. Perttu Haapanen kirjoittaa mulle nyt muutaman vuoden päähän isoa sooloviuluteosta. Sen muoto on vielä auki ja myös se, onko siinä paljon elektroniikkaa vai mennäänkö ihan naturel. Sen kappaleen kanssa olisi tarkoitus kehittää Bartókin sooloviulusonaatille konteksti, oikea tilanne. Se on tosi kiinnostavaa.

- Niin paljon kuin mä tykkään perinteisestä resitaalista, missä soitetaan vaikka joku Mozartin, Beethovenin tai Brahmsin sonaatti ja sitten joku pikkukappale ylimääräisenä - on kollegoja, jotka tekee sitä hommaa paremmin kuin mä – niin vielä kiinnostavampaa on, jos avautuu tällaisia tilaisuuksia asettaa joku teos kehykseen, jossa se viihtyy vielä paremmin. Mahdollisuuksia on ihan kauheasti. Se on sellaista maaperää, missä on hauska mellastaa.

En pysty soittamaan Sibeliuksen konserttoa siten kuin olen soittanut viimeiset 10–12 vuotta..."

Viulukotelossa on kuuluisan lontoolaisen viululiikkeen Kuusistolle järjestämä Stradivarius.
- Mulla on soittimen kanssa sellainen tilanne, että mä soitin Kulttuurirahaston viululla yli 10 vuotta. Se lähti viime syyskuussa - ihan aikataulun mukaan - multa pois. Nyt mulla on toinen viulu, jolle mä yritän löytää ennen huhtikuun puolta väliä uuden omistajan, joka antaisi viulun mulle käyttöön pidemmäksi aikaa. Mä voisin sitten omalla soitollani kerätä sille viululle lisää arvoa. Siinä on siis järkeä sijoitusmielessä.

Kuusisto on tutustunut viimeiset puolitoista kuukautta uuteen Stradivariukseen.
- Sen viulun kielioppi on jotain ihan muuta kuin mihin olen tottunut. Mä en pysty soittamaan jotain Sibeliuksen konserttoa siten, kuin olen soittanut viimeiset 10–12 vuotta. Tämän viulun äänihuulet on erilaiset. Se on niin läpikotaisin eriluonteinen soitin kuin Kulttuurirahaston Guadagnini. Se tekee elämästä aika jännää tällä hetkellä.

Kuusisto etsii nyt Stradivariuksesta haluamiaan ääniä.
- Miten siitä saa käheän äänen? Tai sellaisen Soile Isokosken vaivattoman liitelevän äänen? Tai härskin? Miten saa G-duurin kuulostamaan lapsilta kielletyltä? Tuollaiset jutut on vaan pakko etsiä ja saada sitten lihasmuistiin. Keikalla, kun tietysti vetää vaistolla, niin ne vaistot ovat vielä edellisen viulun pauloissa. Ne on hirveän hirveän pieniä juttuja, mutta tosi vähäisellä kämmäämisellä pystyy saamaan aikaan jotain todella kuuntelukelvotonta.

Että tajuaa sen huoneen lämmön, sen ilman tiheyden..."

Pekka Kuusisto lumosi yleisönsä viime kesänä Lontoon Proms-konsertissa Royal Albert Hallissa, kun hän Tshaikovskin viulukonserton jälkeen pani yleisön laulamaan suomalaista kansanlaulua. Kuusiston sydän sykkii lämpimästi kansanmusiikille.
- En päässyt - tai ei ollut oikealla hetkellä aikaa mennä - Sibikseen opiskelemaan kansanmusiikkia. Mutta mulle on tarjoutunut tilaisuuksia hengailla ihmisten kanssa, jotka ovat opiskelleet siellä, opettavat ja tekevät ammatikseen nykykansanmusiikkia.

- Tiedän, että professori Heikki Laitisen avustuksella monet ovat päässeet kytköksiin sellaisen vaiston kanssa, että voivat mennä lavalle ”ilman mitään” ja tehdä hätkähdyttävän esityksen. Tämä riippuu tietysti siitä, minkä kokoisia riskejä on valmis ottamaan, kuinka paljon uskaltaa.

- Siellä nimenomaan opetetaan aistimaan yleisöä? Kamu kiinnostuu.
- Olettaisin näin. Se, että tajuaa sen huoneen lämmön, sen ilman tiheyden. Kai se on jonkinlaista karisman opettelua jollain tasolla, että sä tiedät, kun sä tuut ihmisten eteen, että ne ovat tuossa. Mikä on tietysti pelottavaa – ja jännää.

Pekka Kuusisto ja Kaapo Kamu
Pekka Kuusisto ja Kaapo Kamu Kuva: Yle/Laila Kangas Pekka Kuusisto,kaapo kamu
Pekka Kuusisto ja Kaapo Kamu
Pekka Kuusisto ja Kaapo Kamu Kuva: Yle/Laila Kangas Pekka Kuusisto,kaapo kamu

Siirrytään puhumaan soittajan persoonasta. Kamu väittää, että soitosta kuulee, millainen ihminen soittaja on. Entä pitääkö olla uskollinen itselleen? Pitääkö itseään kehittää?
- Miles Davisin suuhun on laitettu sitaatti: “Man, sometimes it takes a long time to sound like yourself”, Kuusisto tapailee.
- Se toimii jazzissa ja ehkä jopa paremmin klassisessa, koska ihmiset aloittavat 3-4 -vuotiaina teknisen harjoittelun. Kun sitten aikuisuus koittaa, ja pitäisi ruveta ilmaisemaan, niin voi olla tosi hankala päästä yli siitä, miten monta laskutoimitusta päässä menee ihan vaan, että se nuotti alkaa, Kuusisto nauraa.
- Saatikka, että se kertoisi kaikille, mitä kauheuksia elämän aikana on koettu - tai se säveltäjä on kokenut!

Että mä tulen sokeaksi jollekin Sibeliuksen viulukonserton kohdalle sen takia, että joudun treenaamaan sitä joka päivä..."

Kamu kehuu Kuusiston monipuolisuutta.
- Viulunsoitto on vähän sellaista, että se tahtoo helposti olla pienten yksityiskohtien kanssa näpertämistä, Kuusisto pohtii. Suurin osa kiinnostavaa repertoaaria on sellaista, että sitä joutuu treenaamaan tosi paljon, että sen saa viulistisesti toimimaan.

- Sitten on se riski, että toistojen kautta se lause, jota harjoitellaan, menettää kokonaan sen sisältönsä. Että mä tulen sokeaksi jollekin Sibeliuksen viulukonserton kohdalle sen takia, että joudun treenaamaan sitä joka päivä 30 kertaa ennen kuin menen keikalle. Että mä en sen jälkeen enää oikein pysty ”tuntemaan” sitä! Miten mä pääsen kaartamaan musiikillisesti takaisin sinne "kuulen tämän ensimmäistä kertaa" –tilanteeseen, vaikka olen ihan hemmetin kyllästynyt siihen toteutuksen hiomiseen!

Ja niin tullaan takaisin viuluun.
- Viulu haluaa ottaa kantaa. Viulun ääni on luonteeltaan aika harvoin rento ja rentouttava. Se on vähän harmi, koska viuluissa on muutettu historian saatossa kaulan kulmaa ja kielten jännitteitä, Kuusiston valittaa.

- Kulttuurirahastolta on yksi sellainen fantastinen 1700-luvun alun viulu, missä ei ole koskaan muutettu kaulan kulmaa. Siinä on pelkästään suolikieliä ihan e-kieleen saakka. Mä soitin sillä vartin joku vuosi sitten. Se oli kuin puhetta. Kaikki normaalit trimmissä olevat viulut kuulostavat kuin paasaamiselta sen viulun jälkeen.
- Viulu tahtoo olla vähän sellainen: ”Että mä sanon tämän jutun.” Sanojensa vakuudeksi Pekka Kuusisto vibreeraa suurieleisesti ilmaviululla.

Ehkä me jossain vaiheessa tajutaan, että ollaan menty liian pitkälle buleeraamisessa..."

- Jos pääsisi siihen aikaan, kun ei ollut vielä levytyksiä, kun jokainen soittaja oli enemmän tai vähemmän oman alueensa muusikko! Silloin eri traditioita oli hirveästi kaikkialla, Kuusisto haikailee. Kukaan ei osaa sanoa, miten jossain Viipurissa soitettiin 1800-luvun lopulla. Se oli jotain ihan muuta kuin Helsingissä tai Turussa.

- Sitten kun meille tuli levytykset, niin - julmasti yksinkertaistettuna - kun tuli suuria maailmantähtiä, jotka matkustivat ja joiden levyt matkustivat pitkin maailmaa, niin syntyi standardeja, että miten tietyt biisit soitetaan.

- Kun oli joku Fritz Kreisler tai Yehudi Menuhin, näitä mielettömiä tyyppejä, niin levytys haluttiin tehdä varhaisellakin tekniikalla niin, että se varmasti kuuluu. Konserttisalit ovat kasvaneet, on tullut 1500–2000 -paikkaisia saleja, ja halutaan soittaa Beethovenin viulukonsertto niin, että se kuulostaa samalta kuin Kreislerin levyllä, niin sitä viulua täytyy soittaa aivan älyttömän kovaa. Ja sen orkesterin on soitettava älyttömän hiljaa, että se balanssi säilyy viuluvoittoisena. Siinä on kuitenkin 30 viulua bändissä ja sulla on vaan yksi.

- Solistin asema on päässyt vääristymään jossain vaiheessa. Se paahtaminen tai se älytön äänen muodostaminen, mitä vaaditaan, että se balanssi olisi koko ajan solistivoittoinen, se vaikuttaa tosi paljon sävykirjoon. - Ei esim. näyttelijä, joka joutuu huutamaan koko ajan, pysty käyttämään sellaista ilmaisutapaa, josta tulisi kuiskaava.

- Viulunsoiton sävykirjo on kaventunut tosi paljon. Luonnon monimuotoisuus on kärsinyt siitä, että meille tuli äänitteet, Kuusisto haikailee.

Pekka Kuusisto ja Kaapo Kamu
Pekka Kuusisto ja Kaapo Kamu Kuva: Yle/Laila Kangas Pekka Kuusisto,kaapo kamu
Pekka Kuusisto ja Kaapo Kamu
Pekka Kuusisto ja Kaapo Kamu Kuva: Yle/Laila Kangas Pekka Kuusisto,kaapo kamu

Kuusisto näkee levybisneksen nykyisessä kriisissä myös jotain hyvää.

- Tietyntyyppisen levybisnekseen lopahtaminen antaa tilaisuuden sille, että voi mennä Youtubeen katsomaan, kun joku 8-vuotias amerikkalainen viulunsoiton opiskelija soittaa Bachin E-duuri Gavottia. Se ei täytä niitä kriteerejä, jotka isoissa kansainvälisissä viulukilpailuissa on voimassa, tai millä levytetään tai tehdään karriääriä, mutta ihmiset saavat silti siitä biisistä ihan hirveitä säväreitä.

- Ehkä me jossain vaiheessa tajutaan, että ollaan menty liian pitkälle buleeraamisessa. Silloin 100 vuotta sitten, kun ei ollut levyjä niin kuin nykyään, tämä on ollut paljon mullanmakuisempaa kamaa, mutta myös hirveän paljon sävykkäämpää, ”pintaa” on ollut paljon enemmän.

Mahtavaa, ettei klassisen muusikon tarvitse itkeä telkussa Suomessa..."

Kaapo Kamun ja Pekka Kuusiston keskustelu jatkuu vielä hetken. Puhutaan viime kesän Proms-konsertista, jossa Pekka hurmasi ylimääräisellä numerollaan niin, että sosiaalinen media repesi. Puhutaan julkisuudesta, Saara Aallosta, Spotifysta, Flowsta ja Pekan omasta Meidän Festivaalista ja sen konserttiohjelmasta, joka voisi olla vaikka kuin maistelumenu.

Radion sinfoniaorkesteri, kapellimestari Hannu Lintu ja viulisti Pekka Kuusisto esittävät Anders Hillborgin viulukonserton nro 1. Musiikkitalo 6.10.2016.