Muistan edelleen ensimmäisen jumppakokemukseni vuosikausien liikkumattomuuden jälkeen. Menin Zumba-tunnille elokuisena perjantaiaamupäivänä vuonna 2010, ja se oli hetki, jonka myötä jokin minussa muuttui.
Siihen asti liikunta oli minun mielestäni ollut vain jo valmiiksi hyväkuntoisten ihmisten harrastus. Jotain, mistä minä en voisi ikinä oppia nauttimaan. Jotain, mikä vain korosti silloista ylipainoani ja jotain, mihin minulla ei ollut aikaa uhrattavaksi muutenkin liian kiireisessä elämässäni.
Mutta juuri sinä syksynä minulla oli aikaa. Olinhan vähentänyt työtäni voidakseni toipua väsymyksestä. Aloin miettiä, miten käyttäisin ylimääräiset vapaapäivät niin, että kokisin oikeasti virkistyväni. Koska niin moni vannoi liikunnan virkistävän vaikutuksen nimiin, päätin antaa liikunnalle vielä yhden mahdollisuuden.
Asetuin jumppasalin takaosaan. Yllätyin, kun en ollutkaan ainoa XL-kokoinen. Zumba alkoi, minä yritin heilua ja hytkyä mukana. Jossain vaiheessa tuntia, hikisenä ja väsyneenä, tunsin liikuttuvani. Tunsin spontaania iloa ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Se oli melkein kuin hengellinen kokemus. Minun iso, runneltu ja väsynyt kehoni, jota olin jo alkanut vihata, jaksoi sittenkin liikkua. Sen sijaan, että olisin tuntenut epäonnistumista ja häpeää, tunsinkin iloa ja ylpeyttä. Vastoin kaikkia ennakkoluulojani, minulle tuli hyvä olo.
Siitä aukesi minulle lopullisesti polku pois umpikujastani.
Liikunta avasi minulle polun pois umpikujastani.
Aloin käydä jumpassa säännöllisesti. Siitä tuli tärkeä osa sitä aikaa, joka oli vain minun. Tietoisesti päätin muuttaa ajatteluani: liikunta ei ole pakko eikä rangaistus vaan jotain, mitä annan itselleni voidakseni paremmin. Treenasin ensin aivojani ajattelemaan uudella tavalla, sen jälkeen treenasin kehoani.
En minä aina lähtenyt treenaamaan innosta kiljuen. Välillä väsytti ja harmitti. Niihin hetkiin löysin voimaa muistelemalla ensimmäistä Zumba-tuntiani. Tosin Zumbasta ei tullut suosikkilajini, sillä huomasin pitäväni enemmän perinteisemmistä jumpista, kuntosalista - ja kunnon parannuttua myös lenkkeilystä.
Liikunnan parissa viettämäni aika opetti minut vähitellen kuuntelemaan itseäni, sitä, mitä minulle oikeasti kuuluu. Aloin tunnistaa pahan oloni syitä. Huomasin, että elämässä on sittenkin toivoa. Aloin huomata, mihin kaikkeen pystyn. Liikunnan myötä löysin itseeni yhteyden, joka oli ollut hukassa todella kauan. Vaikka olisin mennyt jumppaan miten väsyneenä tai pahantuulisena tahansa, minä palasin sieltä aina hymyillen.
Fyysisen kunnon ohella koheni myös henkinen kuntoni, ja se oli minulle kaikkein merkittävintä.
Mukavana sivutuotteena huomasin kuntoni kohenevan nopeasti. Sen syksyn aikana tunsin herääväni uudelleen eloon. Oli niin kannustavaa onnistua jossain sellaisessa mitä olin pitänyt itselleni mahdottomana. Fyysisen kunnon ohella koheni myös henkinen kuntoni, ja se oli minulle kaikkein merkittävintä.
Liikunta ei kuitenkaan suoraan laihduttanut minua. Kukaan tavallinen ihminen ei pysty urheilemaan niin paljon, että saisi aikaan kymmenien kilojen laihtumiseen vaadittavan massiivisen energiavajeen. Mutta liikunnasta tuli minulle keino purkaa ahdistusta, jonka olin aiemmin turruttanut syömällä.
Samaa tahtia kun liikunnasta tuli minulle mieluisa harrastus, ahmimiskohtaukset ja tunnesyöminen jäivät pois. Siksi oli selvää, että painokin alkoi laskea nopeasti. Painon putoaminen puolestaan auttoi jaksamaan paremmin jumppasalilla. Olin yhtäkkiä positiivisessa noidankehässä, josta en halunnut pois.
Kun liikunta olikin vapauttavaa, energisoivaa ja minulle niin selvästi hyvää tekevää, siitä tuli helposti ihan uudenlainen elämäntapa. Se tuntui ihmeeltä kaikkien niiden vuosien jälkeen, jotka olin vihannut liikuntaa.
Edelleen tykkään maata sohvalla ja katsoa televisiota. Siitä en ole tinkinyt missään vaiheessa, vaikka ajoittain olen treenannut jopa tavoitteellisesti. Sohva ja lenkkarit sopivat hyvin samaan elämään.
Suurin oivallus on silti ollut tämä: mitä stressaavammaksi elämä muuttuu, sitä tärkeämpää minulle on hakea hyvää oloa jumpasta, salilta tai lenkkipolulta. Liike on lääkettä keholle ja mielelle. Kehomielelle.
Radio Suomen juontaja Maria Jyrkäs aloitti oman vaakakapinansa lähes seitsemän vuotta sitten. Hyvää oloa etsiessä muuttui lopulta lähes koko elämä. Painon suhteen Maria on todella kapinallinen, sillä hän ei ole omistanut vaakaa enää kolmeen vuoteen. Kolumneissaan Maria käy läpi omaa onnistunutta elämänmuutostaan.
