Hyppää pääsisältöön

Rikolliset lapset

Tunnettu italialainen Roberto Saviano kertoo, miten lapsista kasvaa rikollisia. Napolissa, mutta julmaa nykymaailmaa jäljitellen.

Partainen mies katsoo alaviistoon
Roberto Saviano Partainen mies katsoo alaviistoon Roberto Saviano

"- Moi, Totò! Haluan siivet selkään!
- Mitä?
- Tatuoi minulle siivet selkään, isot, koko selkä.
- Minkälaiset siivet?
- Arkkienkelin siivet
- Enkelin siivet?
- Ei kun arkkienkelin siivet.
Nicolas näytti älypuhelimestaan kuvan jostakin 1300-luvun maalauksesta, joka esitti arkkienkeli Miikaelia. Pyhimyksellä oli valtavat siivet, mustat ja verenpunaiset.
- Haluan tällaiset. Prikulleen.”

Olemme Napolissa. Tänä päivänä.
Nicolas, joka haluaa verenkarvaiset enkelin siivet selkäänsä, on 10-16- vuotiaitten poikien jengin johtaja. Kohta muillakin jengin pojilla on arkkienkeli-tatuointi selässään.

“Merkki on tärkeä, ja on tärkeää, että kaikki tunnistavat merkin. Niin kuin me olisimme ottaneet vallan siltä enkeliltä, joka oli vähän niin kuin enkelien pomo, tappaneet sen ja omineet sen siivet,”

sanoo Nicolas Roberto Savianon uudessa teoksessa “La paranza dei bambini”.
Italialainen Roberto Saviano, nyttemmin 37-vuotias, on tullut kuuluisaksi jo kymmenen vuotta sitten, myös suomeksi käännetyistä kirjoistaan “Gomorra” ja “ Zero zero zero”, missä hän ilmiantaa Napolin alueelle keskittyneen mafian, camorran, kauheudet ja niiden päähenkilöt nimeltä mainiten.
Lukuisten tappouhkausten vuoksi Roberto Saviano elää yhä poliisivartion seuraamana. Silti hän puuttuu melkein päivittäin Italian avoimeen haavaan: se on järjestäytynyt rikollisuus ja sen lonkerot.
Juuri ilmestyneessä kirjassaan, joka on eräänlainen doku-romaani, Roberto Saviano puhuu tuskallisimmasta asiasta, siitä miten lapsista kasvaa rikollisia.

"We got guns, we got guns. Motherfuckers better, better, better run
We don’t need a bigger knife, a bigger knife
Cause we got guns, we got guns
We’re killing strangers. So we don’t kill the ones we love
We got guns, we got guns
Motherfuckers better, better, better run"

Tämä Marilyn Mansonin hitti, Killing Strangers, on Nicolasin suosikkilistalla You Tubessa. On hänellä ja jengin pojilla paljon muutakin netistä ladattua tarpeistoa.
Nicolas ja hänen kumppaninsa eivät suinkaan ole laitakaupungin poikia. He asuvat Napolin keskustan varjoisilla kujilla, Forcellan korttelissa. Jokainen ränstynyt kortteli on oma valtionsa, kullakin on oma klaaninsa ja klaanilla johtajansa, joka valvoo kujien ja piazzojen rikollista toimintaa: se on suojeluraha, kiristys ja erityisesti huumekauppa. Napoli on Euroopan suurimpia huumeitten välityspaikkoja. Monet entisistä johtajista ovat poissa pelistä: vankilassa tai kotiarestissa. Nicolas ja jengin pojat – lapset – aloittavat nousun huipulle. Miten se käy, siitä kertoo Roberto Savianon kirja. Ensin keksitään kokoontumispaikka, pesä.

“Siitä ei Nicolasin mielessä saanut tulla paikka, missä vain poltetaan hashista ja pelataan videopelejä. Nicolas halusi nimensä ja leimansa korttelin valtaapitävien joukkoon. Hän oli oppinut sen itse, mistään sitä lukematta, vaikka idea oli kuin mistä tahansa amerikkalaisesta menestymisen oppikirjasta: ‘Elä jo tänään se elämä, jonka haluaisit elää!’
Jos kännykkä vaikka pantaisiin kuunteluun, se olisi huikeaa, pitkä askel eteenpäin vanhoihin, viimeisiä hengenvetojaan vetäviin entisiin camorran miehiin verrattuna. Ympärillään Nicolas näki laajat alueet, jotka odottivat vain valtaamistaan, sitä että joku alistaisi ne. Sen hän oli tajunnut heti, eikä halunnut odottaa, että kasvaisi aikuiseksi; ei häntä kiinnostanut pätkääkään seurata vanhan mallin askeleita kohti huippua, camorran vanhaa hierarkiaa. Hän oli valmis nyt.”

Sen verran vanhaa camorraa kuitenkin noudatetaan, että “pesässä” pojat Nicolasin johdolla vannovat verivalan. Nicolas oli ostanut leivän, jakanut sen kymmeneen osaan, oli ostanut viiniä, joka tarjottiin muovimukeissa, oli sytyttänyt kynttilän ja vetänyt hupun päähänsä. Muut kummastelivat:

“’Mikä näytelmä tämä on? Olet kuin Assassin’s Creedin Arno!’ Juuri siihen videopelin henkilöön Nicolas oli halunnut samaistua.
Monia koko homma vähän hävetti, kun koko rituaali oli jo nähty You Tubessa moneen kertaan. Mutta vala oli vannottava. ‘Jos petät, niin tämä leipä muuttuu lyijyksi’, sanoi Nicolas. ‘Jos petät, niin tämä viini muuttuu myrkyksi’.
Pöydällä oli myös Raamattu, jonka Nicolas oli pihinyt äitinsä yöpöydän laatikosta. Sitten vedettiin esiin veitsi, jokaiselta pieni pisara verta, veripisarat vaihdettiin sitten poikien kesken. ‘Verivalan vannonut ei voi koskaan kääntyä takaisin’, Nicolas sanoi. ‘Tästä alkaa meidän oma homma!”

Nicolasin ja hänen jenginsä toimet voivat tuntua kuin videopeleistä. Sitä ne osittain ovatkin. Call of Duty, tai supersankari Wolverine- se, jolla on pitkät terävät kynnet jotka pistävät esiin käsien rystysistä -, ja monet muut videosankarit ovat heille inspiraation lähde, niin kuin tietysti myös Pornhub. He pelaavat Texas Hold’em- pokeripeliä vain pelatakseen. Mutta poikien aseet ovat oikeita ja ne tappavat oikeasti. Niihin päästään käsiksi neuvottelemalla vanhojen, pelistä jo pois pudonneitten rikollisten kanssa. Sopimalla, miten huumekaupasta jokainen saa oman osansa. Aseiden käyttöä harjoitellaan katolla ilotulitusjuhlien aikana, niin että paukut eivät herätä huomiota. Ja siinäkin Internet tulee apuun.

“Kun ladattiin aseitten nimet, niin sieltä löytyi video, missä joku meksikkolainen selitti niiden käyttöä. Mutta eihän sillä ollut väliä, mitä kieltä se puhui: käsivarsi, miehen kroppa ja ase, siinä kaikki. Siinä se, miten oppii ampumaan meksikkolainen siinä kuin amerikkalainen tai italialainen.”
Ja kun lähdettiin testaamaan aseiden käyttöä, niin Nicolas oman moottoripyöränsä vauhdissa kokee olevansa kuin Uruk-hai, “Sormusten herran” valioörkki Helmin syvänteen taistelussa.”

Ensimmäiseksi testattavaksi osuu rassukka musta siirtotyöläinen, joka varhain aamulla odottaa asemalla bussia.

“Niin kuin siinä Call of Dutyn osassa, missä ovat Angolassa, The future is black. Mutta the future, tulevaisuus on niiden, jotka muistavat ladata Kalashnikovin ennen muita. Sori vaan, musta mies, ei meillä ole mitään sinua vastaan. Satuit vain olemaan tähtäimessä.”

Musta mies ei onneksi kuollut. Monet muut kuolevat, kun pojat alkavat toden teolla vallata markkina-alueensa huumekaupassa. Keskenkasvuiset pojat, joilla kaikilla on lisänimi, taistelunimi – Nicolas esimerkiksi on Maharadja -; pojat, jotka kohta kun parta alkaa kasvaa, parturoivat sen Internetistä nähtyjen jihadistien malliin.

Näkivät netistä, että jossakin oli taas ollut joku attentaatti.
“Hei, mitkä parrat! – “Melkein niin kuin meillä!” – “Minusta ne ovat hulluja, tappavat lapsiakin” – “Ovatko tappaneet sinun lapsiasi?” – “No eivät. Mutta sittenkin.” – “Mitä se sitten sinulle kuuluu? Minä ajattelen niin,” – sanoi Nicolas, - ”että jos joku jotain saadakseen on valmis vaikka tappamaan itsensä, niin minusta siinä miehessä on munaa. Vaikka vain jonkun tyhmän uskonnon takia. Mutta jos on valmis kuolemaan, niin hyvä tyyppi. Ja senkin takia, että silloin sitä miestä kaikki pelkäävät.”

Napolin huumemarkkinoiden valtaaminen ei ole yksinkertainen asia. Se vaatii älykkyyttä – pitää osata neuvotella oikeiden henkilöiden kanssa. Ja se vaatii taistelua ja vàkivaltaa, sillä kilpailijoita on paljon. Tärkeintä on vahvistaa valta.

“Alkoi myrskyn aika. Alettiin panna matalaksi. Moottoripyöräratsiat, aseet aina valmiina. Pelottaminen oli nopein ja käytännöllisin tapa omia koko alue. Kauhu ja pelko, minkä Nicolas ja pojat näkivät kaikkien eteen osuneitten kasvoissa, oli se pelko mikä takaisi heille koko alueen komennon. Oli kuin erikoisjoukot olisivat vallanneet kujan, kadun, piazzan, alueen kerrallaan. Seuraavana aamuna olisivat sitten lukeneet paikallisista lehdistä ja netistä ratsian seuraukset, senkin että oliko ollut uhreja. Tärkeintä oli, että levitettiin pelkoa. ‘Keltaista’, sanoi Nicolas. ‘Keltainen on pelon väri, ripulin väri’. Hän tiesi, että kuolemalla on aina kahdet kasvot. Tappo ja opetus. Kuolleelle se on tappo, eläville opetus.”

“Elä jo tänään se elämä, minkä haluaisit elää!”, on Nicolasin ja poikien päämäärä. Siihen elämään kuuluu ennen muuta paljon rahaa, hyvin paljon rahaa: sen takaavat huumemarkkinat. Se raha myös kuluu hyvin nopeasti: pojat haluavat sitä samaa ylellisyyttä, mitä maailman ökyrikkaiden niin sanotut rich kids kaikkialla: merkkivaatteet, Rolex, uusin älypuhelin, Guccin kengät, Dolce&Gabbanan bokserit, kultaiset sormukset, yökerhot, shamppanja, osterit ja kaviaari. Vaikkakin keskenään käyvät mieluummin kebab-baarissa, polttelevat hashista ja pelaavat Assassin’s Creediä.
Nicolasin jengin jäsenet ovat kaikki alaikäisiä. Joillakin on taustalla aivan tavallinen perhe, joidenkin isät ovat tai ovat olleet vankilassa. Heidän elämäänsä kuuluu myös koulu, perhe ja tyttöystävät. Mutta valta ja raha, ja sen keinona alistaminen, vie voiton kaikesta.
Roberto Savianon pelottavassa kirjassa ei ole ainuttakaan positiivista henkilöä. Myös naiset, niin äidit kuin sisaret kuin tyttöystävät ovat vallanhimoisten ja valtaan päässeitten nuorten poikien alaisia. Kun Annalisalta, “virheen” tehneen jengin jäsenen sisarelta vaaditaan nöyryyttävä seksuaalinen alistuminen, hän miettii:

“Annalisa ajatteli, että hänkin kuului jengiin, veljensä kautta. Kaikki kuuluivat jengiin, vaikkeivät sitä edes tienneet. Lait olivat jengin lakeja.
Ja kun tilanne ratkeaa ja Annalisa selviytyy, hän toteaa vain: ‘Te olette inhottavia. Kaikki. Myös minun veljeni. Mutta kai nyt tämän jälkeen veli saa virheensä anteeksi?’”

Kaikki ovat niiden samojen, syvältä yhteisöstä syntyneiden lakien alaisia, jotka ovat muokanneet tämän jengin, jota Saviano kutsuu nimellä “La paranza dei bambini”. Termiä on vaikea kääntää. “La paranza” on pieni vene, mutta se voi olla myös “venekunta”. Savianon tekstissä siitä tulee verkko, mihin lapset saalistetaan. Mihin voidaan saalistaa kaikki lapset.

“’La paranza’ on pieni vene, jolla kalastetaan käyttäen apuna heiluvia lamppuja, joiden valo houkuttelee kalat lähelle, mistä ne sitten kaahataan perässä kulkevaan isoon verkkoon. Kalat etsivät valoa, menevät sen perään, luottavat siihen. Luottavat elämään, kiirehtivät kita auki, pelkän vaiston ohjaamina. Mutta juuri silloin aukeaa verkko niiden ympärillä, ja sukkelasti verkko kaappaa kalaparven.
Sitten valo lakkaa häilymästä, on kuin se olisi avoimien kitojen ulottuvissa. Mutta kalat ahdetaan yhteen, ne räpyttelevät eviään, hyppivät, törmäilevät toinen toisiinsa, ensin rajusti, sitten aina vähemmän.
Ja sitten valo sammuu, kalat vedetään verkossa ylös. Ilma kuristaa ne, kidat puristuvat pieniksi ympyröiksi, kutistuvat kidukset ovat kuin aukirävähtäneitä rakkoja. Kiire kohti valoa on päättynyt.”

Tammikuun neljäntenä päivänä juuri Savianon kuvaamassa Forcellan korttelissa Napolissa ammuttiin paikallisella torilla. Haavottuneita oli neljä, näistä yksi vain 10-vuotias tyttö, joka oli rauhallisesti isänsä kanssa ostoksilla. Ampujien varsinaisina kohteina olivat torikauppaa pitävät senegalilaiset, jotka eivät suostuneet maksamaan uutta suojelurahaa camorran miehille.
Kun ampujat viikon sisällä saatiin kiinni, kävi ilmi, että he olivat “uusia tulokkaita”, jotka nyt metsästävät niillä alueilla, jotka Savianon kuvaamat pojat, lapset, “la paranza dei bambini” olivat kuvitelleet omineensa.
Taistelu vallasta ja rahasta jatkuu.
Rikollisen lapsen tie on ennalta merkitty: kuolema vihollisklaanin toimesta tai vankila, jos käy hyvin.
Kaikki tämä ei tietenkään ole koko totuus Napolista. Ei sinne päinkään. Eivätkä Roberto Savianon kuvaamat “rikolliset lapset” elä pelkästään Napolissa. Kimmeltävän valon sokaisemia lapsia päätyy verkkoon yhtenään, myös muualla.
Kun Roberto Savianon kirjassa pojista pienin, vain 10-vuotias, lisänimeltään “Biscottino”, “pikku-keksi”, pakotetaan sisäisen kurin ja verivalan perusteella tappamaan vanha camorrista, joka pitää saada pois tieltä, on “uuden” ja “vanhan” vuoropuhelu verta hyytävä:

“Ja minunko pitäisi muka pelätä sinua, pientä poikaa? sanoi vanha, monet vankilat käynyt Roipnol, kun Biscottino tähtäsi.
“Kymmenen vuotta meni minulta, että pääsin tähän ikään: yksi sekuntti menee siihen kun ammun sinua päin naamaa,” sanoi Biscottino ja laukaisi aseensa.

Pelottava huomispäivä.

Pirkko Peltonen-Rognoni

Lue myös - yle.fi:stä poimittua

Uusimmat sisällöt - Yhteiskunta