Hyppää pääsisältöön

Ainutlaatuiset kakarat – ymmärtääkö kirjallisuus 2010 -luvun lasta?

Lapsia kiipeilytelineessä
Lapsia kiipeilytelineessä Kuva: Yle / Jyrki Lyytikkä koululaiset,Välitunti

Nykyvanhemmat ymmärtävät lapsiaan paremmin kuin yksikään aikaisempi sukupolvi. Lapset ovat osallisia ja kantavat yhä enemmän vastuuta itsestään. Toimittaja Maija Puska pohtii esseessään, kuinka yllättävän samanlaisina lapset kuvataan 1950- ja 2010-luvun teoksissa. Onko mahdollista olla lapsi, jos aikuiset loistavat poissaolollaan?

2010-luvun kaupunkilaislapsi on ainutlaatuinen. Hän harrastaa ohjatusti ja neuvottelee sopuisasti. Hän on rohkea ja yksilöllinen. Hän on oman elämänsä asiantuntija, joka kaltoinkohdeltuna kaivaa älypuhelimen esiin ja julkaisee kaiken YouTubessa.

Tämän me some-vanhemmat pallotuoleissamme ymmärrämme. Me ymmärrämme lapsia ja lasten oikeuksia paremmin kuin yksikään sukupolvi ennen meitä. Me haluamme ymmärtää lapsia niin kiihkeästi, että annamme heidän nukkua sängyissämme, pukea meidät hassusti teemapäivinä ja juoksuttaa meitä epäergonomisissa kiipeilytunneleissa.

Mutta ymmärtääkö kirjallisuus 2010-luvun lasta? Kuinka Markus Nummen Karkkipäivä (2010) ja Aapelin Pikku Pietarin piha (1958) keskustelevat nykyajan urbaanin ja yksilöllisyyttä korostavan lapsikuvan kanssa?

Aikuiset leijuvat todellisuuden ja fiktion kerrostumissa saamatta silmiään auki.

Syksyllä 2016 peruskoulussa astui voimaan uusi opetussuunnitelma, jolla halutaan lisätä lasten osallisuutta ja vastuuta omasta oppimisestaan. Uudistuneen koulun lapset ratkovat ongelmia, asettavat tavoitteita ja arvioivat onnistumisiaan. Heillä on tunnistettavia yksilöllisiä kokemuksia, kiinnostuksen kohteita ja tunteita.

Juuri tällainen lapsi on Markus Nummen Karkkipäivä-romaanin pieni 8-vuotias Tomi. Hän on ikäisekseen itsenäinen ja kekseliäs. Hän arvioi aktiivisesti osaamistaan ja osaa kärsivällisesti odottaa omaa vuoroaan. Hänellä on ilmiömäinen ongelmanratkaisukyky. Kertakaikkiaan etevä poika. Lisäksi hän on lastensuojelutapaus.

Tomin isä juo, isäpuoli lyö ja äiti on liian solmussa välittääkseen. Mummo, joka välittää, joutuu leikkaukseen. Tomia on palloteltu aikuisten välillä niin kauan, että hän on oppinut pärjäämään omillaan. Tomista on kasvanut 2010-luvun ihannelapsi, koska hänellä ei ole ollut muuta vaihtoehtoa. Hän on perinteinen myyttinen selviytyjälapsi.

Romaanin aikuiset jahkailevat loputtomiin. He eivät osaa päättää mikä on oikein tai väärin, vaan leijuvat todellisuuden ja fiktion kerrostumissa saamatta silmiään auki. Aikuisten välinen vuorovaikutus poukkoilee epävarmasti. Lasten lisäksi he haluavat ymmärtää toisiaan niin monimutkaisin tavoin, että lopputuloksena kukaan ei ymmärrä toista saati itseään. Ja silti aikuiset kohdistavat lapsiin arvioivan katseen: normaali vai epänormaali, terve vai epäterve, toivottu vai ei-toivottu.

Aikuisten säälistä kasvaa turvaverkko, jonka suojissa Pietari saa hengittää.

Aapelin Pikku Pietarin piha -romaanin romantisoidut tapahtumat sijoittuvat 1920-luvun Kuopioon, jossa lasten osa on juosta aikuisten asioilla, pelätä selkäsaunoja ja pysyä poissa jaloista.

Kirjan Pietari on noin 10-vuotias ja älyttömän herttainen. Hän on kaikkea sitä, mitä ihana lapsi aikuisten näkökulmasta on: omatoiminen, oikeudentajuinen ja oikeissa tilanteissa hiljaa. 2010-luvun ihannelapsen tavoin Pietari on aivan erityinen yksilö.

Parhaan erityisaseman Pietarille tarjoaa aikuisten sääli. Koska pojan äiti on kuollut, ottavat pihalaiset Pietarin omakseen. Häntä halutaan hoivata ja ymmärtää huomattavasti enemmän kuin tavallisia 1920-luvun lapsia: Kun Pietari potkaisee pallon valokuvaajan ikkunaan, hän pääsee noin vain pälkähästä. Ja kun sataa niin kovaa, ettei ulkona voi tehdä mitään, äitipuoli teettää Pietarille uudet housut. Aikuisten säälistä kasvaa turvaverkko, jonka suojissa Pietari saa hengittää.

Lapset leikkivät pihalla. Kaksi lasta ja polkupyörä.
Lapset leikkivät pihalla. Kaksi lasta ja polkupyörä. Kuva: Kalle Kultala lapset (perheenjäsenet),Lapsi leikkii

1950-luvun lopulla, kun Aapelin romaani ilmestyi, Suomessa oli paljon Pietarin ikäisiä lapsia. Heidän sodista traumatisoituneet vanhempansa rankaisivat kurittomia kakaroitaan piiskaamalla. Hellyydellä hemmoteltu lapsi oli pilaantunut hedelmä. Olosuhteet ja normit vaativat kasvatukseen kovaa linjaa. Niinpä 50-luvun vanhemmat samaistuivat Pietarin lohdulliseen tarinaan, jossa kasvatustyhjiöstä huolimatta lapset varttuvat järkeviksi ja empaattisiksi. Aapelin romaanista tuli myyntihitti.

Lapset toistelevat aikuisten fraaseja ja tarkkailevat aikuisten reaktioita.

Lapset elävät eräänlaista rinnakkaiseloa aikuisten kanssa Pikku Pietarin piha -romaanissa. Vaikka teoksen aikuiset kuvittelevat tietävänsä, mikä on lapselle paras paikka (pihalla), he eivät rajaa lasten tiloja kovin pikkutarkasti. Lapset muovailevat ja kyseenalaistavat arjen tapahtumapaikkoja ja kehyksiä. Heille talojen väliin jäävä romuinen palosola tai tervainen katonharja ovat paikkoja, joissa ihan vain lasten kesken saatetaan kokea elämän tärkeimmät käännekohdat.

Myös Karkkipäivä-romaanin lapset hakeutuvat välitiloihin; roskakatosten liepeille, tyhjennettyihin uima-altaisiin ja parvekekaiteille. Näissä tiloissa he luovat omanlaisensa rajun sääntöjen kudelman. Se ei kuitenkaan ole vapaa aikuisten vaikutuksista, päinvastoin. Aikuisten juonittelu, pelot, häpeä ja mielipuolisuus siirtyvät lapsista toisiin. Lapsen keho muovautuu aikuisilta opittujen lyöntien, potkujen ja haukkumasanojen ristitulessa.

Molemmissa kirjoissa lapset myös puhuvat aikuisten äänellä. He toistelevat aikuisten fraaseja ja tarkkailevat aikuisten reaktioita. Kirjojen lapset lukevat aikuisten mielialat ja toiveet rivien välistä ja osaavat etsiä aikuisten sanavarastoista sopivat sanat eri tilanteisiin.

Missä on lasten vallankumous? Se, jossa kurittomat kakarat valloittavat kiljuen kaupunkien kadut ja maaseutujen metsäpolut. Aapelin ja Nummen romaaneissa lasten oma tahto näkyy pienissä eleissä, kuiskatuissa sanoissa, leikissä ja hiljaisuudessa. Lasten vallankumous on taito muuttua näkymättömäksi aikuisten riidellessä. Se on viereen nukkumaan otettu posliinikoira tai lähes huomaamaton tuhahdus.

Lasten velvollisuuksista on tullut oikeuksia ja aikuisten oikeuksista velvollisuuksia.

Vaikka Aapelin ja Nummen teosten ilmestymisen välissä on yli viisi vuosikymmentä, lapsuus näyttäytyy hyvin samankaltaisena. Siinä missä Aapelin romaanissa aikuiset sairastuvat tuberkuloosiin ja alkoholismiin ja ovat poissa, Nummen romaanin aikuiset sairastuvat mielenterveysongelmiin ja alkoholismiin ja ovat poissa. Molemmissa tarinoissa lapset seisovat vieressä ja yrittävät selviytyä aikuisten traumakehissä. Historia kiertää kammottavaa ympyrää.

Missä nuo 2010-luvun ihannelapset sitten oikein ovat? Nuo, joiden temperamenttien erityispiirteet huomioidaan perhedynamiikassa ja koulussa?

Some-vanhempien yksilölliset lapset löytyvät Nummen ja Aapelin teoksista, mutta kirjat näyttävät myös jotain muuta. Ne huomauttavat, että on mahdotonta olla pelkkä lapsi ympäristössä, jossa ihmiset taistelevat terveydestään ja olemassaolostaan.

Sanotaan, että viimeisen sadan vuoden aikana lasten velvollisuuksista on tullut oikeuksia ja aikuisten oikeuksista velvollisuuksia. Silti lapsuuden ideaalit rakentuvat edelleen aikuisten ehdoilla. Kun määrittelemme lapsuutta, joudumme aina samalla vastaamaan kysymykseen, mitä on olla aikuinen.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua

Kirjojen Suomi