Hyppää pääsisältöön

"Tunteiden kuningas" – Knausgårdin 25 havaintoa Hitleristä

Kirjailija Karl Ove Knausgård ja natsijohtaja Adolf Hitler
Kirjailija Karl Ove Knausgård ja natsijohtaja Adolf Hitler Kuva: Berit Roald / Scanpix Norway / Lehtikuva, Bundesarchiv Karl Ove Knausgård,Adolf Hitler,Taisteluni

Norjalainen kirjailija Karl Ove Knausgård tunnetaan pohjoismaisen elämäntavan läpivalaisijana. Taisteluni-romaaninsa viimeisessä osassa hän kuitenkin tarkentaa katseensa monen sadan sivun ajaksi Adolf Hitleriin. Hän löytää miehen, joka kasvaa täydellisestä luuserista koko kansakunnan tunteiden kuninkaaksi.

...olin päättänyt kirjoittaa muutaman sivun Hitlerin kirjasta.

Mutta miksi upottaa perhe-elämän ja kirjailijan arjen kuvauksen keskelle tällaista? Ilmeinen selitys on se, että Knausgård on lainannut teoksensa nimen Min Kamp suoraan Adolf Hitlerin Mein Kampfilta. Kumpikin kulkee suomeksi nimellä Taisteluni (tässä artikkelissa viittaan selkeyden vuoksi Hitlerin kirjaan sen saksankielisellä nimellä).

Romaanissaan Knausgård kertoo ainoastaan, että nimen keksi hänen kaverinsa Geir. The New Yorkerin mukaan kirjan nimi on tavallaan “vittuilua lukijalle”, tapa sanoa, että nyt ei tehdä kompromisseja.

Toinen syy lienee Anders Behring Breivik, joka tappoi 77 ihmistä Norjassa vuonna 2011. Knausgård kirjoitti romaaninsa viimeistä eli kuudetta osaa samana vuonna.

Romaanin Hitler-osuus on liki 400 sivua pitkä essee. Se on korkealentoinen ja perusteellinen. Joistain pohdinnan haaroista on vaikea saada otetta. Knausgård lukee ennen kaikkea Mein Kampfia, mutta myös muuta siihen liittyvää runoudesta teologiaan ja filosofiaan. Kirjan lopussa on yli 70 lähdeteoksen lista.

Suomen tietokirjailijoiden toiminnanjohtaja, historiantutkija Jukka-Pekka Pietiäinen kehui Helsingin Sanomissa Knausgårdin pitkää esseetä hienoksi tietokirjaksi kaunokirjan sisällä.

Itselleni Knausgårdin romaani on tärkeä. Olen aiemmin kirjoittanut siitä, miten kirjailija hahmottaa isyyden. Tässä artikkelissa puran Knausgårdin ajatukset Hitleristä 25 eri havaintoon.

Hitlerin Taisteluni on kirjallisuuden ehdottomasti viimeinen tabu. [...] Melkein kaikki kirjallisuus on vain tekstiä, mutta ei Taisteluni, se on enemmän kuin tekstiä. Se on inhimillisen pahuuden symboli.

Mein Kampf on erityinen kirja, koska sen sisältö pantiin toimeen todellisuudessa. Knausgård kuvailee Hitlerin teosta poliittisen fanaatikon selonteoksi henkilöhistoriastaan ja siitä, miten yhteiskunta pitäisi muuttaa perin pohjin.

Pahamainen kirja ilmestyi kahdessa osassa 1920-luvun puolivälissä. Knausgårdin mukaan siitä on vaikea saada kokonaiskäsitystä, koska se on niin huonosti kirjoitettu. Vaikka norjalaiskirjailija kertoo, miten lukeminen tuntuu vastenmieliseltä, hän samalla muistuttaa, että Mein Kampfin kirjoittaja ei ollut vielä murhannut tai tapattanut ketään.

Knausgård näyttää myös samastuvan nuoreen Hitleriin. Molemmat rakastivat äitiään ja vihasivat isäänsä. Kasvuiässä kumpikin janosi suuruutta ja haaveili taiteilijaksi ryhtymisestä. Sekä Hitler että Knausgård kokivat itsensä ulkopuolisiksi.

Knausgård kirjoittaa, että kirjailijan rooli pelasti hänet. Se sallii sellaisen yksinäisyyden, jossa hän saa olla oma itsensä, vaikka kaipaakin osaksi jotain isompaa. Hitlerin tie oli toisenlainen.

Hän oli pieni ihminen, mutta niinhän me kaikki olemme. Häntä ei pidä tuomita siitä mikä hän oli vaan siitä mitä hän teki. Eikä hän kuitenkaan tehnyt sitä yksin. Sen teki “me”, painostettuna, murtuneena, raivoissaan.

Knausgårdin samastuminen Hitleriin tekee sen, että natsismia on pakko katsoa lähempää. Sitä ei siirretä kauas pois, vaan lukija pakotetaan tutkimaan itseään.

Knausgårdin ele muistuttaa, että pahuus voi tulla sisältäpäin.

Teksti: "Ajan henki Saksassa 1900-luvun alussa"
Teksti: "Ajan henki Saksassa 1900-luvun alussa" Adolf Hitler

1. Taiteilijat korostavat ikuisia arvoja ja sotainto leviää

Ennen ensimmäistä maailmansotaa saksalainen kulttuuri täyttyy suurista ajatuksista. Suositut runoilijat ja kirjailijat vakuuttavat, että kaikki oleellinen tapahtuu yhteiskunnan, sivistyksen ja arkisen yhteiselon alla. Modernismi, rationaalisuus ja materialismi on jätettävä taakse. Tilalle halutaan kansa, joka tarkoitti paikallisuutta, luontoa ja henkisyyttä. Jotain omaa ja pysyvää.

Samalla se tarkoitti kuoleman, taiteen ja sodan ihailua.

Vuonna 1914 sota sitten alkoi. 25-vuotias wannabe-taiteilija Adolf Hitler innostuu sodasta, kuten melkein kaikki muutkin. Vihdoinkin jotain merkittävää tapahtuu, ja se yhdistää ihmiset.

2. Ihmiset janoavat merkitystä ja haluavat kuulua yhteisöön

Knausgård muistuttaa, että kollektiivilla on valtava voima, koska ihminen haluaa olla osa “meitä”.

Kukapa ei haluaisi olla mukana jossakin itseään suuremmassa? Kukapa ei haluaisi tuntea että hänen elämänsä on merkityksellistä? Kukapa ei haluaisi että hänellä olisi jotakin minkä puolesta kuolla?

Teollistuminen oli synnyttänyt 1800-luvulla massatuotannon ja massaihmisen, joka ei erottunut muista kaltaisistaan. Yhtenä vastareaktiona syntyi romantiikka, joka korosti yksilön neroutta ja ainutlaatuisuutta. Myös Hitlerin ja natsien kokemuksissa erojen liudentuminen on ongelma. He kammosivat saksalaisuuden ja paikallisuuden katoamista. Tosin natsien vastaus on sikäli ristiriitainen, että se synnyttää muista erottuvan kansakunnan, joka kuitenkin hävittää ainutkertaisen yksilön.

3. Natsivallan lähestyessä tunnelma on optimistinen

Knausgård panee merkille, että kuvauksissa 1930-luvun alun Saksasta, ilmapiiri on huomattavan optimistinen. Jokin uusi on alkamassa ja toimeliaisuus täyttää maan.

Julkisuudessa nähdään voimakkaita näytelmiä, kuten paraateja. Ihmiset ymmärtävät, että heihin yritetään vaikuttaa, mutta silti esitykset kiehtovat heitä. He haluavat toivoa ja uskoa.

Tuon ajan kuvauksessa usko oman tulevaisuuden luomiseen puhaltaa kuin tuuli.

Teksti: "Kuka Hitler oli?"
Teksti: "Kuka Hitler oli?" Adolf Hitler

4. Vastoin kodin toiveita nuori Hitler haluaa taiteilijaksi

Hitler on nuorena palavan kiinnostunut taiteista. Hän haluaa taiteilijaksi eikä missään nimessä porvariksi tai varsinkaan virkamieheksi, kuten isänsä. Vanhemmat vastustavat ajatusta. Kotona ei ole kirjoja eikä kiinnostusta taiteeseen.

Englantilainen historioitsija Ian Kershaw kuvaa mittavassa elämäkerrassaan teini-Hitleriä laiskaksi loisijaksi, joka haaveilee taiteilijuudesta. Hänen kaikki aikansa menee piirtämiseen, maalaamiseen, lukemiseen ja runojen sepittämiseen. Lisäksi illat kuluvat oopperassa ja teatterissa.

Knausgårdin mukaan Kershaw’n viesti on yksiselitteinen: taide ei ole todellista työtä. Knausgård ihmettelee elämäkerturin tapaa kuvata Hitlerin lapsuutta ja nuoruutta siten, että jokainen yksityiskohta ennakoi tulevaa pahuutta.

Onko mahdollista että kaikki mitä ihminen tekee, jopa kuusitoistavuotiaana, voi olla huonoa ja hirveää?

Knausgård kuvailee 1900-luvun alkua vapauden ja turvallisuuden kulta-ajaksi Itävallassa. Hän perustaa käsityksensä ennen kaikkea Stefan Zweigin muistelmateokseen Eilispäivän maailma. Se oli aikaa, jolloin nuorten ihanne oli keski-ikäinen ihminen ja parikymppiset kasvattivat mahaa ja käyttivät imagolaseja.

Hitler on käytökseltään ja pukeutumiseltaan tällainen porvari, mutta hänen sisällään riehuu ilmeisesti taiteilijan sielu.

5. Hitlerin sisu pettää matkalla taidekouluun

Hitler pyrkii kaksi kertaa Wienin kuvataideakatemiaan, mutta ei tule valituksi. Hän saa tutultaan suosittelukirjeen, jonka avulla pääsisi tapaamaan taidekoulun professoria. Hitler voisi siten saada apua ja neuvoja, mutta hän ei koskaan mene tapaamiseen. Hitler ujostelee ja kääntyy kolmesti pois. Lopulta hän tuhoaa kirjeen.

Knausgård tulkitsee, että Hitler pelkäsi haaveensa särkyvän lopullisesti ja päätti mieluummin perääntyä.

Hitlerillä on voimakas sisäinen elämä, ja sitä ruokkivat kiihkeät kuvitelmat joita hän mahdollisimman pitkään yrittää olla suhteuttamatta todellisuuteen.

6. Hitler rakastuu ideaan taiteilijuudesta, mutta ei jaksa harjoitella

Hitler kokeilee pianonsoittoa, mutta hermostuu pian sormiharjoituksiin. Hänen mukaansa musiikissa piti olla kyse inspiraatiosta eikä harjoittelusta.

Hitler yrittää myös säveltää oopperaa. Hän soittaa pianolla ja pistää kaverinsa, musiikkia opiskelevan August Kubizekin, kirjoittamaan nuotit ylös.

Kubizek yrittää sanoa hänelle että hänen on pysyttävä samassa sävellajissa. “Kumpi meistä on säveltäjä, sinä vai minä?” Hitler huutaa.

Hitler on kärsimätön, puhuu ystävälleen taukoamatta ja haluaa muuttaa kaiken ympärillään, rumista taloista valtion eläkejärjestelmään.

Hitlerin sisäisen ja ulkoisen maailman välinen kuilu on tavattoman leveä. Hän asettaa itselleen kieltoja, elää kuin askeetti. Hän halveksii juhlivia ikätovereitaan. Knausgård arvelee, että korostunut itsehillintä ja ankara moraali ovat yrityksiä hallita sisällä vellovaa kaaosta.

7. Kaksikymppisenä Hitler vajoaa yhteiskunnan pohjalle

Hitler asuu nuorena miehenä useamman vuoden Wienissä. Hän itse kuvaa elämänvaihetta kurjuudeksi ja surkeudeksi. Aika kuluu kirjoja lukiessa, nälkää nähdessä, soppajonoissa seistessä, puistoissa ja yömajoissa nukkuessa sekä toritauluja maalatessa.

Hitler oli nöyryytetty, hän ei ollut tavoittanut mitään mihin oli uskonut, mikään hänen unelmistaan ei ollut toteutunut, hän oli ihminen jota kukaan ei halunnut ja jolle kenelläkään ei ollut käyttöä. [...]

Jos hän olisi paleltunut jonakin yönä kuoliaaksi, kukaan ei olisi välittänyt. Hän ei todellakaan ollut kukaan. Hän oli vajonnut eräänlaiseen totaaliseen anonyymiyteen, kaikkein alimmas yhteiskunnan pohjalle.

Hän on aluksi asunut lapsuudenystävänsä Kubizekin kanssa samassa asunnossa, mutta yhtäkkiä hän katoaa eikä ilmoita kaverilleen mitään. Hänen liikkeistään tuona aikana ei tiedetä juuri mitään. Poliisin arkistomerkintä vuodelta 1909 kertoo, että Hitler asuu yömajassa.

Knausgårdin mielestä Hitler ajautuu vakiintuneen yhteiskunnan ulkopuolelle oman ehdottomuutensa takia. Syynä ovat itse asetetut elämän reunaehdot, jotka rajaavat tavallisen työn ja perhe-elämän pois. Hän haluaa maalariksi, arkkitehdiksi, kirjailijaksi ja säveltäjäksi, mutta epäonnistuu kaikessa ja vajoaa pohjalle, köyhistä köyhimpien keskelle.

Adolf Hitlerin maalaamia tauluja.
Adolf Hitlerin vesiväritöitä vuosilta 1910–11. Adolf Hitlerin maalaamia tauluja. Kuva: EPA / Daniel Karmann. Adolf Hitler,maalaustaide
Yksityiskohta Hitlerin maalaamasta taulusta. Signeeraus.
Hitlerin signeeraus. Yksityiskohta Hitlerin maalaamasta taulusta. Signeeraus. Kuva: EPA / Daniel Karmann. Adolf Hitler,maalaustaide

8. Hitlerin taulut ovat koristeellisia

Eräästä wieniläisestä yömajasta Hitler löytää kumppanin, joka alkaa kaupitella hänen maalaamiaan tauluja. Maalauksia syntyy yksi päivässä ja niistä tienaamillaan rahoilla he pääsevät vähän parempaan asuntolaan.

Hitlerin taulut ovat koristeellisia ja tunteellisia. Hän tavoittelee ajatonta kauneutta ja vastustaa aikansa nykytaidetta. Knausgård summaa, että sekä maalauksista että kirjoituksista puuttuu muodon hallinta ja ilmaisuvoima.

9. Taide olisi voinut pelastaa maailman Hitleriltä

Hitler on levoton nuori mies, mutta taide rauhoittaa häntä. Välillä hän jättää syömättä voidakseen ostaa oopperalippuja. Esimerkiksi Wagneria kuunnellessaan hänen kiivautensa katoaa ja huolet haihtuvat.

Hitlerin kyky olla lähellä toista ihmistä oli mennyt rikki, kenties jo lapsuudessa, Knausgård kirjoittaa. Se jätti hänet sosiaalisuuden ulkopuolelle ja vaille kunnollista ymmärrystä omistakaan tunteistaan.

Se oli ajan vaurio, ja monista siitä kärsivistä tuli taiteilijoita, sillä tavoin sen kuilun pystyi ylittämään. Hitler yritti mutta ei saanut vastakaikua, hän ei ollut tarpeeksi vahva tai tarpeeksi lahjakas jaksaakseen ponnistella...

10. Sota synnyttää historian tunteman Adolf Hitlerin

Wienistä Hitler muuttaa Müncheniin. Hän jatkaa maalaamista ja lukemista, kunnes ensimmäinen maailmansota alkaa. Hitler värväytyy ensimmäisenä päivänä ja viettää seuraavat neljä vuotta juoksuhaudoissa.

Hitler kirjoittaa Mein Kampfissa, että “Nyt alkoi minulle samoin kuin varmaankin jokaiselle saksalaiselle koko maisen elämäni unohtumattomin ja suurenmoisin aika.”

Knausgårdin mukaan sota muutti kaiken.

Ensimmäinen maailmansota loi meidän tuntemamme Hitlerin. Mitään hänen myöhemmistä tekemisistään ei voi selittää ilman sotataustaa. Sodasta tuli hänelle koti; hän ei pyytänyt päästä lomalle ennen kuin oli viettänyt rintamalla kaksi vuotta, ei siksi ettei voinut, hän vain ei halunnut.

Kun Saksa antautuu, Hitler on raivoissaan. Solmittu rauha on petos, joka vetää lokaan kuolleiden saksalaissotilaiden antaman uhrin. Hitler haluaa palauttaa kahden miljoonan kaatuneen kunnian ja viedä sodan uuteen voitokkaaseen loppuun.

Sodan jälkeen Hitler jatkaa armeijan leivissä. Yksi hänen tehtävistään on valvoa Münchenin poliittisia puolueita. Siinä yhteydessä hän tutustuu Saksan työväenpuolueeseen, johon hän päättää myös liittyä. Nimi vaihdetaan pian Saksan kansallissosialistiseksi työväenpuolueeksi.

Kun Hitler liittyy puolueeseen, siihen kuuluu vain kourallinen ihmisiä. Kymmenessä vuodessa siitä kasvaa maan suurin puolue. Knausgård kuvailee Hitlerin rakentamaa järjestöä armeijan jatkeeksi ja hänen aggressiivista politiikkaansa sodan jatkeeksi.

11. Hitler menestyy vain sodassa ja puhujana

Hitler onnistuu elämässään ensimmäisen kerran sotilaana. Toinen onnistuminen tulee sodan jälkeen, kun hän huomaa osaavansa puhua yleisölle. Pikkupuolueen tilaisuuksiin alkaa virrata ensin satoja ja sitten tuhansia ihmisiä – vain kuullakseen Hitlerin puhuvan.

Hän on kolmekymmentävuotias eikä ole vielä onnistunut missään mitä on yrittänyt. Päinvastoin, hän on erehtynyt kaikessa, epäonnistunut kaikessa, kunnes hän nyt nousee korokkeelle ja katselee edessään olevaa ihmisjoukkoa.

Arkkitehti Albert Speer muisteli ensimmäistä kertaa, kun hän näki Hitlerin puhuvan berliiniläisessä oluttuvassa. Muutamassa tunnissa hän unohti, mitä Hitler oli sanonut, mutta innostunut ja optimistinen tunnelma säilyi hänen mielessään pitkään.

Knausgårdin mukaan Mein Kampfissa on paljon käytännönläheisiä ohjeita siitä, miten yhteiskunta muutetaan perustuksiaan myöten. Hitler neuvoo esimerkiksi, mihin aikaan puhetilaisuudet kannattaa pitää (illalla, ei iltapäivällä). Hän suhtautuu kirjalliseen ilmaisuun ja perusteluihin epäluuloisesti. Ne eivät johda mihinkään. Nopea muutos voi tapahtua vain puhumalla, vetoamalla ihmisten tunteisiin.

Knausgård huomaa, että rahvaanomaisuus, jopa raaka tökeryys, joka näkyy Hitlerin tekstissä, ei välity hänen puheessaan. Toisaalta hänen pikkuporvarillisuutensa kääntyy eduksi – hän saa yhteyden kansan eri kerroksiin.

12. Hitler haluaa kuulua yhteisöön, kuten kaikki muutkin

Vain sosiaalisuuden ulkopuolella oleva tietää mitä sosiaalisuus on, sisäpuolella oleville se on kuin vesi kalalle.

Knausgårdin analyysi Hitlerin suosiosta perustuu pitkälti tähän ajatukseen: ikuisena ulkopuolisena hän janoaa osaksi “meitä”, ja iso osa saksalaisista tuntee samoin.

...Meidän kaipuu on ihmisyyden perusta, se kasvaa kriisiaikoina, se kasvaa kaaoksessa, kuten Saksassa 1920-luvulla, ja Hitlerissä se kytee suunnattomalla voimalla.

Hitler on hyvin tietoinen toisista ihmisistä ja yhteisön tunnelmista, vaikka, tai oikeastaan koska, hän on sulkenut ne oman elämänpiirinsä ulkopuolelle. Hän kaipaa kuulumista yhteen muiden kanssa, ja sitä hän korostaa puhuessaan.

Knausgård kirjoittaa, että kaikissa aikalaiskuvauksissa sekava ja kiljuva ihmislauma rauhoittuu Hitlerin puheen aikana ja “muuttuu yhdeksi”.

Hitler puhuu Münchenissä vuonna 1938.
Hitler puhuu Haus der Kunst -taidemuseon edessä Münchenissä vuonna 1938. Hitler puhuu Münchenissä vuonna 1938. Kuva: Interfoto / Lehtikuva Adolf Hitler,1930-luku,Julkiset puheet

13. Hitler saa yleisön tuntemaan omaa tunnettaan

Kun katsoo Hitlerin ajatuksia ja politiikkaa paperilla, ne näyttävät epäilyttävältä ihmisvihalta, ja tietysti ovatkin sitä. Hänen menestyksensä ei kuitenkaan perustunut argumentteihin.

Hänen sielussaan oli kuilu, ja sen ilmaisema sisäinen kaaos ja kaipuu saada se tasaantumaan vastasivat ihmeen symmetrisesti yhteiskunnan sisäistä kaaosta ja kaipuuta saada kaaos lakkaamaan.

Knausgård ihmettelee sitä, miten ihmisestä, joka on niin hukassa omien vellovien tunteidensa kanssa, voi tulla “saksalaisten tunteiden kuningas”.

Kirjailijan vastaus on, että Hitler onnistuu, koska hän saa yleisön tuntemaan samoja tunteita, jakamaan hänen halunsa ja toiveensa. Yleisö haluaa olla mukana Hitlerin vihassa ja hänen maalaamassaan loistavassa tulevaisuudessa.

Lisäksi aikalaiskommentit painottavat vaikutelmaa, että Hitler on rehellinen. Hän ei yritä esittää mitään ja puhuu suoraan. Hänellä on taito aistia oikeat äänensävyt ja puhua yleisön kielellä, heidän omalla tavallaan.

Hän oli aina sisäpuolella, ilmaisi aina sen mikä oli sisäpuolella, ikään kuin sisäpiiristä, sisäpiirin kielellä, ei ylhäältä alas, toisin kuin muut poliitikot ja puhujat.

Kirjoittajana Hitler ei loista. Knausgårdin mukaan häneltä puuttuu tyyli, joka kertoo puutteista itsetuntemuksessa. Mein Kampfin kirjoittajaminä on estoton ja hakee oikeutuksensa vain itsestään, omista ennakkoluuloistaan ja väitteistään.

Kirja saakin murskakritiikin ja älymystö vaikenee siitä. Knausgård ymmärtää tämän hyvin, koska hänen mielestään sitä vastaan ei pysty argumentoimaan. Sen rakenteesta puuttuu keskustelun mahdollisuus.

14. Sitten väärästä tulee oikeaa

Hitlerin omat käsitykset pysyivät muuttumattomina 1920-luvulta 1940-luvulle. Ihmiset hänen ympärillään kuitenkin muuttuivat, ja Knausgårdin mukaan tämä muutos on kenties kaikkein olennaisin natsien nousussa. Se mikä oli ennen ollut väärin, olikin yhtäkkiä oikein.

Muutos ei tapahtunut yhteiskunnan instituutioissa, vaan ihmisten mielissä ja omatunnossa. Hitler onnistuu pukemaan monien tunnot sanoiksi, jolloin hänen ajattelustaan tulee vähitellen oikeutetumpaa. Mitä enemmän hän saa kannattajia, sitä hyväksytympää hänen ideologiastaan tulee. Vallitseva moraali on lopulta yhteisön yhteinen päätös, Knausgård muistuttaa.

Ne ilmiöt ja virtaukset, jotka olivat vain kymmenkunta vuotta sitten kuuluneet yhteiskunnan pohjakerroksiin, olivatkin yhtäkkiä valtiota johtavan puolueen ideologiaa eivät enää mitään alhaista ja alentavaa vaan ylevää ja arvokasta.

Teksti: "Hitlerin politiikan keinot ja tavoitteet."
Teksti: "Hitlerin politiikan keinot ja tavoitteet." Adolf Hitler

15. Hitler on kansanmies, joka tuntee köyhyyden

Knausgårdin mukaan Hitler rakentaa itsestään kansanmiehen, joka tuntee kansan ongelmat ja osaa ratkaista ne.

Totta onkin, että Hitler tietää, millaista on olla köyhä. Hän on viettänyt vuosia vailla mitään omaisuutta ja muiden avun varassa. Slummeissa vietetty aika on osoittanut hänelle, että ihmiselämän arvo ei ole korkea.

Köyhyys on Hitlerille tärkeä yhteiskunnallinen ongelma, joka pitää ratkaista. Hän ei kuitenkaan hae ratkaisua yhteiskuntaluokkien välisen eriarvoisuuden korjaamisesta, vaan nationalismista. On puolustettava saksalaisia ei-saksalaisia vastaan. Sekä marxismi että kapitalismi ovat epäilyttäviä kansainvälisyytensä takia.

16. Luonto voittaa kulttuurin ja vahvimman oikeus toteutuu

Hitler korottaa luonnon kulttuurin yläpuolelle. Ajatus siitä, että vahvimmat selviävät elämän taistelussa parhaiten ja sairaat ja heikot kuolevat pois, sopii myös ihmisyhteisöihin.

Taustalla vaikuttaa Charles Darwinin evoluutioteoria, joka oli esitelty jo 1800-luvun puolivälissä. Lisäksi ensimmäisen maailmansodan opetus Hitlerille on, että arvokkainta on ihanteen puolesta kuoleminen.

17. Juutalaisista tehdään alempi rotu

Knausgårdin mielestä Mein Kampfin oudoin piirre on äärimmäinen juutalaisviha. Hänen on hetkittäin vaikea uskoa, että Hitler on ollut tosissaan.

Jonkinlainen selitys löytyy biologiasta, joka Hitlerin ajattelussa määrää myös kulttuuria ja ihmisyyttä laajemminkin. Biologia koskee sekä fyysisiä että henkisiä ominaisuuksia. Saman rodun edustajissa virtaa sama veri. Luonto siis asettaa rajan saksalaisten ja juutalaisten väliin – he ovat eri rotua.

Hitlerin mukaan marxismia ajavat juutalaiset vähättelevät kansallisuutta ja rotua. Heidän maailmassaan kaikki erot katoavat massaan, ja kansat sekoittuvat näkymättömiin. Saksalaisuuden puolustaminen on oikein, koska luonnosta tutut vahvimman oikeus ja eloonjäämisvietti ovat myös kulttuurin perusta.

Vain ylemmät rodut kehittävät ylevämpiä ihanteita, ja näiden ihanteiden säilymismahdollisuus on tiukasti sidoksissa rodun eloonjäämiseen.

Kansakunnan pelastaminen vaatii sitä, että oma rotu pidetään puhtaana. Rotuajattelu leviää myös tiedeyhteisössä, mikä osaltaan tukee Hitlerin rotupolitiikkaa.

Yleinen mielipide alkaa tukea ajatusta, että kansa ja rotu on pidettävä terveenä. Siinä mielessä valtio on kuin ruumis.

18. Juutalaisia kohdellaan kuin eläimiä, vain lajinsa edustajana

Knausgårdin mukaan juutalaiskysymys on Hitlerin politiikan tärkein asia Mein Kampfin julkaisemisen aikaan. Teema on tärkeä, koska se liittyy rodun kautta ruumiiseen eli elämään ja ihmisyyteen itseensä. Se on osa olemisen perustaa, toisin kuin vaikkapa köyhyys tai työttömyys.

Hitlerin ajattelussa yksittäisen juutalaisen henkilökohtaisilla ominaisuuksilla ei ole mitään väliä. Olipa hän ihmisenä kuinka hyvä tai arvostettava tahansa, se ei vaikuta mihinkään. Hän on syyllinen, koska on juutalainen.

Knausgård huomauttaa, että yleensä ihmisen sivilisaatiossa käsitys yksilön vastuusta ja syyllisyydestä on niin voimakas, että siitä poiketaan vain sodassa, jolloin sotilaat edustavat kollektiivia, eivät itseään. Nyt juutalaiset tuomitaan nimenomaan kollektiivina.

Näin me olemme aina suhtautuneet eläimiin. Ne on tuomittu ilmaisemaan itseään lajinsa ominaisuuksien kautta, eivätkä ne mahda niille mitään, kissa tai rotta on aina ensin kissa tai rotta, vasta sitten jokin määrätty kissa tai rotta.

Auschwitzista vapautettuja lapsia piikkilangan takana.
Auschwitzista vapautettuja juutalaislapsia vuonna 1945. Auschwitzista vapautettuja lapsia piikkilangan takana. Kuva: United States Holocaust Memorial Museum keskitysleirit,juutalaiset (väestöryhmä),Auschwitz

19. Propaganda pitää laatia joukon tyhmimmän mukaan

Jotta Hitler saavuttaisi juutalaisvastaiset ja kansallismieliset tavoitteensa, hän päättää panostaa propagandaan. Hän luottaa sen tehoon niin, että uskaltaa paljastaa keinonsa kirjassaan.

Jo vuonna 1922 Hitler oli todennut tuttavalleen, että “Poliittisen agitaation on oltava primitiivistä. Se on kaikkien muiden puolueiden ongelma. Niistä on tullut liian ammattimaisia, liian akateemisia.”

Hitlerin mukaan propagandan on kohdistuttava vain suuriin joukkoihin ja pääasiassa tunteisiin. Hän kirjoittaa: “Kaiken propagandan täytyy olla kansanomaista ja asettaa henkinen tasonsa niiden käsityskyvyn mukaan, jotka ovat älyltään kaikkein vaatimattomimpia...”

Ja jatkaa: “Suurten joukkojen vastaanottokyky on varsin suppea, ymmärrys vähäinen, sen sijaan unohtamiskyky suuri. Näistä tosiasioista lähtien täytyy kaiken tehokkaan propagandan rajoittua muutamiin hyvin harvoihin kohtiin ja käyttää niitä iskusanojen tapaan niin kauan, kunnes varmasti jok’ainoa sellaiset sanat kuullessaan kykenee kuvittelemaan halutun mielessään.”

Knausgårdin mukaan Hitler ei salaile sitä, että propaganda on usein valheiden toistamista, kunnes niistä tulee totuuksia. Vastaanottajassa pitää herättää voimakkaita tunteita, koska silloin hän kokee asian oleelliseksi.

20. Kolmannen valtakunnan kieli ohittaa järjen

Natsien kieli pyrkii ylevöittämään asiat. Mein Kampf kokoaa kielen yhteen, ja siitä se alkaa levitä. Vähitellen siitä tulee kaikkien saksalaisten kieltä.

Knausgård lukee saksanjuutalaisen filologin Victor Klempererin kirjaa, joka käsittelee kolmannen valtakunnan kieltä. Klemperer pitää päiväkirjaa vuodesta 1933 alkaen. Samana vuonna Hitleristä tulee valtakunnankansleri ja natsipuolue alkaa hallita.

Uusi kieli on täynnä yksinkertaistuksia ja toistoa. Se on perustaltaan suullista – puhetta, puhuttelua, kutsua, agitaatiota. Tällainen kieli leviää radion ja elokuvan välityksellä tehokkaasti. Yksi voi puhua monelle samalla hetkellä. Yksityisen ja julkisen puheen ero häviää.

Klempererin mukaan yleinen iskulause kuuluu: “Sinä et ole mitään, sinun kansasi on kaikki.” Joka puolella hoetaan kansaa, Saksaa ja meitä.

Puheenomainen kieli ohittaa kirjoitukseen liittyvän rationaalisuuden ja analyyttisyyden. Kun kirjoitus liikkuu ihmisten välillä, tunteisiin nojaava puhe menee ihmisen sisään. Sanottuja sanoja tärkeämpää on se, miten ne lausutaan.

Klemperer havaitsee, että natsien kieli typistää ihmisen olemuksen vain yhteen vaihtoehtoon. Knausgård kysyy, mitä tapahtuu, kun joltain viedään tila kielessä. Katoaako se myös todellisuudesta?

21. Juutalaisilta poistetaan nimet ja heidät tuhotaan

Knausgård kiinnittää huomionsa siihen, miten tuhotuista juutalaisista puhutaan vain lukuna. Kuusi miljoonaa. Heiltä on riisuttu yksilöllisyys, heidän nimensä on poistettu. On vain luku.

Kun he saapuivat tuhoamisleireille ja heidät ajettiin ulos karjavaunuista, he eivät olleet ketään.

Joukkotuho oli mykkä tapahtuma, joka tapahtui kielen ulkopuolella. Ei nimiä, vain ruumiita. Samaan aikaan natsien nimet, kasvot ja elämäntarinat ovat useimmille tuttuja.

Epäsuhta on räikeä: Hitler on yksi niistä suurista nimistä jonka kaikki ihmiset tuntevat ja jonka he edelleen liittävät johonkin. Tuhoamansa ihmiset hän sai tuhottua vain sulkemalla heidät kielen ulkopuolelle, riistämällä heiltä nimen, tekemällä heistä yhtä heidän ruumiinsa kanssa, poistamalla heidät sosiaalisuudesta eli ihmisyydestä.

Kun juutalaiset riisuttiin alasti ennen kaasukammiota, heidät siirrettiin ihmisyyden ulkopuolelle – lain, sosiaalisuuden ja nimen ulottumattomiin, Knausgård kirjoittaa.

Norjalaiskirjailija huomauttaa, että holokaustia on vaikea käsitellä, koska se on tabu. Se on siirretty hyvin kauas meistä, vaikka tapahtuessaan itse toiminta oli hyvin konkreettista, todellista ja arkista. Joukkotuhon jälkeen elämä jatkui keskitysleirien ympäristössä niin kuin ennenkin.

Knausgårdin mielestä asian todellinen hirveys tulee tästä arkisuudesta. Siten holokausti koskee meitäkin. Juutalaisten joukkotuhoa ei pidä työntää pois, muuttaa tabuksi.

Teksti: "Pahuuden uhka ei poistu."
Teksti: "Pahuuden uhka ei poistu." Adolf Hitler

22. Säilyykö hyvyys, kun kolmas maailma vyöryy meitä kohti?

Knausgårdin mielestä meidän yhteiskuntamme on kauempana vallankumouksesta kuin yksikään yhteiskunta historiassa tätä ennen. Samaan aikaan hän esittää, että ihmiset eivät ole koskaan aiemmin olleet niin “triviaalisuuksien turruttamia” kuin nyt. Näin hän kirjoittaa vuonna 2011, norjalaisena joka asuu Ruotsissa.

Tämän yhteiskunnan erottaa Hitlerin yhteiskunnasta se, että siellä aikanaan jyllänneet voimat on häädetty viihdekulttuuriin. Arjen todellisuudessa, kuten vaikkapa politiikassa ja kouluissa, ei ole Hitlerin ihailemaa suuruutta ja sankaruutta, mutta fiktiossa ja mainoksissa sitä kyllä löytyy.

Knausgård pohtii, pelastaako tällainen jyrkkä jako todelliseen ja epätodelliseen meidät.

...Myös meidän maailmallamme on kääntöpuolensa, niin sanottu kolmas maailma, ja siellä rakenteellinen väkivalta on yhtä armotonta ja tuhoisaa kuin se joka kerran jylläsi Euroopassa, ja jos se lähtisi liikkumaan kohti meitä, ei ole varmaa pystyttäisiinkö hyvyys ja pahuus, moraalisuus ja moraalittomuus, tosi ja epätosi, pitämään erillään yhtä selvästi kuin nyt.

Joku voisi ajatella, että viime vuosina on kuljettu tätä Knausgårdin ennakoimaa testiä kohti.

23. Sankaruuden ja suurten merkitysten kaipuu ei ole kadonnut

Natsismin ja juutalaisten kansanmurhan jälkeen ymmärrettiin, että “jokin meitä suurempi” on tuhoisaa. Sellaiset asiat kuin sankaruus, nerous, jumaluus, ylevyys ja valittu kansa on pantu syrjään. Ei ole mitään ehdotonta, vaan asiat ovat suhteellisia.

Knausgård kokee, että nyky-yhteiskunta ikävystyttää ja tuudittaa uneen. Tämä saa kaipaamaan isompaa merkitystä. Vain taiteessa hän kokee enää jotain vakavaa ja tähdellistä, mutta sekään ei johda mihinkään.

Kun herooisuudelle eli sankarillisuudelle ei ole oikeassa elämässä enää tilaa, se on tehnyt pesän kuvan maailmaan, peleihin ja elokuviin.

Lähes kaikki näkemämme elokuvat kertovat siitä: herooisuudesta, väkivallasta, kuolemasta.

Knausgårdin mukaan “kuvataivaan arvot ovat natsien arvoja”. Kauneutta, karismaa, virheettömyyttä ja terveyttä. Ja toisaalta väkivaltaa ja kuolemaa. Siellä vallitsee yksinkertaisuus ja ehdottomuus – toisin kuin oikeassa elämässä, joka on pientä ja sekavaa.

Tarpeemme saada [...] nähdä suuruutta ja sitä, mikä lähestyy ehdottomuutta, on kyltymätön.

Knausgårdin oma kaipuu yltyy, kun maailma tuntuu katoavan kuvien taakse. Silloin maailma kevenee ja sen velvoittavuus vähenee. Asioilla ei ole enää niin paljon väliä. Yhteys toisiin ihmisiin ohenee, ja se vähentää elämän merkityksellisyyttä.

Norjassa nähtiin vuoden 2011 heinäkuussa, mitä tapahtuu, kun arjen todellisuus ja sankarikuvien näennäistodellisuus törmäävät. Anders Behring Breivik käyttäytyi kuin tietokonepelissä ampuessaan nuoria Utøyan saarella. Omissa silmissään hän oli heeros myös todellisessa maailmassa.

Knausgårdin arvion mukaan Breivikin teko oli mahdollinen, koska hänen etäisyytensä todellisuuteen oli kasvanut liian suureksi. Kaipasiko hän todellisuutta? Knausgård kysyy.

Anders Behring Breivik oikeudessa.
Anders Behring Breivik oikeuden edessä vuonna 2017. Anders Behring Breivik oikeudessa. Kuva: AFP / Lehtikuva Anders Behring Breivik,rikokset

24. Norjalaiset kokivat 2011 jotain samaa kuin saksalaiset 1930-luvulla

Knausgård on omien sanojensa mukaan kuulunut vain kerran “meihin”. Siis tuntenut yhteyttä isompaan joukkoon. Ja se tapahtui nimenomaan Breivikin iskujen jälkeen, kun koko Norja suri ja puolusti demokratiaa. Kirjailija oli Ruotsissa, mutta kaipasi “kotiin”.

Halusin olla siellä, se oli voimakas tarve, sillä kansa, Norjan kansa, kokoontui valtaviin, hiljaisiin mielenosoituksiin, sadattuhannet ihmiset seisoivat kaduilla ruusut käsissä. Kaipasin “meitä”, kaipasin yhteenkuuluvuutta, sitä että saisin olla osa jotakin hyvää ja tärkeää.

Tunteiden imu oli valtava. Vasta myöhemmin hän alkoi ihmetellä omaa suruaan ja tunnetta yhteenkuuluvuudesta.

Vasta jälkeenpäin ymmärsin että kyseessä täytyi olla samat voimat, se valtava “meidän” voima joka täytti Saksan kansan 30-luvulla. Niin hyvä sen on täytynyt olla, niin turvallinen sen tarjoaman identiteetin on täytynyt olla.

25. Toisen ihmisen katse voi pysäyttää pahuuden

Natsismin vaarallinen voima oli sen ideologian synnyttämä etäisyys maailmasta. Breivikissä on jotain samaa. Knausgårdin mukaan hän jätti ampumatta vain pojan, joka oli katsonut silmiin. Se oli ainoa hetki, kun todellisuus vaikutti Breivikiin. Pojan silmissä oli velvoite, kuten Knausgård asian muotoilee.

Knausgård pakottaa lukijan katsomaan myös natsismia ja Hitleriä läheltä, koska etäisyys tekee niiden ohittamisen helpoksi.

Erityisesti 1920- ja 1930-luvun Saksassa, mutta muuallakin maailmassa, natsismin elementit olivat osa yhteiskunnan yleistä virtaa, eivät jotain hirviömäistä pahaa. Natsismi oli oikein. Knausgård muistuttaa, että vuonna 1925 maailman tunnetuin antisemitisti oli amerikkalainen suurliikemies Henry Ford.

...oikeastaan voimme vain toivoa että meidän oma “me” on hyvä “me”. Pahuus ei näet tule “heinä”, jonakin vieraana jonka voimme helposti torjua, se tulee “meinä”. Se tulee sellaisena mikä on oikein.

Kamppailu käydään siitä, mikä on oikein. Kun sitä käsitystä muutetaan, koko yhteiskunta muuttuu.

Knausgårdin viesti on tämä: vastaa toisen ihmisen katseeseen, älä hukkaa “sinää”. Siten toinen ihminen säilyy kielessä ja todellisuudessa. Etäisyys ihmiseen ja maailmaan ei kasva liian suureksi. Kukaan ei ole yhtäkkiä nimetön eikä muutu vaivihkaa olemattomaksi, tuhkaksi.

Artikkelin kuvitus: Mikko Lehtola / Yle.

Kursivoidut lainaukset ovat Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-romaanin kuudennesta osasta (2016, Like). Sen on suomentanut Katriina Huttunen.

Hitlerin Taisteluni-kirjaan (1942, WSOY) on viitattu Knausgårdin teoksen kautta. Sen on suomentanut Lauri Hirvensalo.

Kommentit