Hyppää pääsisältöön

Saamelainen elokuvaohjaaja Katja Gauriloff Berliinin elokuvajuhlilla: Olen ikuisesti ulkopuolinen

Artikkelikuva KC:n juttuun
Artikkelikuva KC:n juttuun Kuva: Juulia Klemola Katja Gauriloff

Elokuvaohjaaja Katja Gauriloff tajusi teini-ikäisenä, että hän ei osaa äidinkieltään. Havaintoa seurasi usean elokuvan mittainen tutkimusmatka kolttasaamelaisten kulttuuriin. Nyt ohjaaja tietää, mitä tarkoittaa, kun käpyjä sataa.

Minä en kuulu tänne.

Katja Gauriloff katselee pientä pohjoista kylää ympärillään ja miettii onko hän haukannut liian suuren palan.

Paikka on Sevettijärvi ja vuosi 2004. Tampereella elokuvantekoa opiskeleva Gauriloff on saapunut tänne tekemään elokuvaa kylän noin 200 kolttasaamelaisen elämästä. Elokuva olisi mahdollisuus kurkistaa kulttuuriin, joka on hänelle yhtä aikaa tuttu ja vieras.

Sevetin baarissa Gauriloff epäröi. Koko ajatus tuntuu hullulta. Hän on ulkosaamelainen. Hänen äitinsä on kolttasaamelainen, mutta hän itse ei osaa kolttien kieltä eikä tunne heidän kulttuuriaan. Ei ainakaan riittävän hyvin, hän ajattelee.

Vanhempi miesääni keskeyttää pohdinnan.

– Kenenkäs tytär sinä olet, mies kysyy.

Tehtävä Berliinissä

Helmikuussa 2017 elokuvaohjaaja Katja Gauriloff poseeraa Berliinin Potsdamer Platzilla kolttasaamelaisten kansanpuvussa.

Hänen uusin elokuvansa Kuun metsän Kaisa on näkyvästi esillä Berliinin elokuvajuhlilla. Alkuperäiskansojen elokuvia esittelevän Native-sarjan avajaisnäytös on vetänyt Sony Centerin Imax-teatterin tupaten täyteen yleisöä.

Elokuva kertoo Katja Gauriloffin isoisoäidin, kolttatietäjä Kaisa Gauriloffin (1884 – 1980) tarinan. Se on nähty jo usealla festivaalilla, muttei vielä koskaan näin isolta kankaalta tai näin tärkeällä paikalla.


Ohjaajan mukaan alkuperäiskansojen elokuvat ovat herättäneet viime aikoina paljon kiinnostusta.

– Tällaiset mahdollisuudet kasvattavat meitä tekijöinä. Ne herättävät varmasti muuallakin ajatuksia siitä, että meidänkin elokuvat voivat olla hyviä. Että nämäkin aiheet kiinnostavat kansainvälisesti, Gauriloff sanoo.

Puhuessaan meistä Gauriloff tarkoittaa vuoroin kolttasaamelaisia, kaikkia saamelaisia ja alkuperäiskansoja. Matka itsensä ulkopuoliseksi tuntevasta opiskelijasta omien pariin on ollut pitkä.

– Miks sulla on toi?

Kesken haastattelun Gauriloff on kiinnittänyt huomionsa rannettani kiertävään valkoiseen naruun, jonka olen saanut buddhalaisesta temppelistä. Sen on tarkoitus tuoda onnea.

– Kaisa piti myös tuollaista villalankajuttua. Äitinikin pitää sellaisia joskus. Jos on kipuja käsissä, niin se hoitaa jos se on oikeata villaa, Gauriloff kertoo.

Kuun metsän Kaisa -dokumentista
Kuva Kuun metsän Kaisa -elokuvasta. Kuun metsän Kaisa -dokumentista Kuva: Oktober Oy Katja Gauriloff,kuun metsän kaisa

Muistoja Mustolasta

Aurinko porottaa Inarijärven rannalla sijaitsevassa Mustolan kylässä 1970-luvun lopulla. Kuusivuotias Katja Gauriloff katsoo mökin portailla istuvaa isomummua ja lampaita hänen ympärillään. Lampaiden ja maan vahvat hajut sekoittuvat heinän tuoksuun.

Mummu ei muista enää asioita kunnolla, mutta Katja on kuullut hänestä paljon. Tulevina vuosina legendaarisen tarinankertojan oma elämätarina tulee tutuksi.

– Kaisalle tapahtui hyvin rankkoja, traagisia asioita. Lapsia kuoli, kotimaat menetettiin, mökki paloi, Gauriloff kertoo nyt Berliinissä.

Yksi vahva muisto on Kaisa Gauriloffin hautajaisista Ivalon ortodoksisesta kirkosta.

– Kaisan paras ystävä istui avoimen arkun ääressä ja leuddasi itkuleuddia. Pitelin tuohusta ja sen vaha valui sormilleni ja poltti niitä.

Unta ja totta

Runsaat kaksi vuotta sitten Kaisan tarina vei Gauriloffin Barcelonaan. Hän oli pitkään ja epätoivoisesti etsinyt kaitafilmejä, joita tiesi sveitsiläiskirjailija Robert Crottet´n kuvanneen isoisoäidistään.

Crottet oli löytänyt koltat erikoisella tavalla. Kertomansa mukaan hän näki tuberkuloosisairaalassa unen, jossa pieni ja kirkassilmäinen pohjoinen kansa kutsui häntä luokseen. Vuonna 1938 Crottet löysi Lapin perukoilta kolttasaamelaiset ja Kaisan, jonka luokse hän jäi asumaan.

Gauriloff onnistui jäljittämään Crottet´n puolison, 86-vuotiaan Enrique Méndezin Espanjasta. Tämän hoteista löytyivät niin hyvälaatuiset kaitafilmit kuin kirjeenvaihtoakin. Elokuva alkoi hahmottua.

Kuun metsän Kaisa ei olekaan vain elokuva tietäjä-Kaisasta ja hänen legendoistaan. Se on myös tarina erikoislaatuisesta ystävyydestä, sodan vaikutuksesta kolttien elämään ja siitä, miten sveitsiläinen kirjailija pelasti kolttakansan perikadolta.

Isoisoäidistä kertominen oli haastava tehtävä.

– Nämä aiheet ovat minulle raskaita. Päätän joka kerta, että en tee enää uutta saamelaiselokuvaa, mutta jostain löytyy aina palo niiden tekemiseen.

Kaisa Gauriloff ja Robert Crottet
Kaisa Gauriloff ja sveitsiläinen kirjailija Robert Crottet. Kaisa Gauriloff ja Robert Crottet Kuva: Oktober Oy Robert Crottet,kaisa gauriloff

Gauriloff oli myös kuullut, että isoisoäitinsä Kaisa suhtautui varauksella elokuviin.

– Kaisa oli sanonut, että hän ei ymmärrä, miksi ihmisiä laitetaan seinälle kävelemään lakanan päällä. Olen välillä miettinyt, että mitähän hän diggailee tästä touhustani.

Kieli hukassa

1990-luvun alussa teini-ikäinen Katja Gauriloff istuu isänsä autossa matkalla museo ja tiedekeskus Arktikumiin. Ulkona sataa käpyjä, mutta hän ei vielä tiedä sitä. Hän haluaa oppia lisää kolttasaamelaisten kulttuurista.

– Aloin kyseenalaistaa, että miksi en osaa äidinkieltäni, kun minulla sellainen on. Minulle on aina kerrottu kulttuuristani eikä sukujuuriani ole piiloteltu. Mutta se, että en osannut kieltä oli teini-ikäisenä iso herätys, Gauriloff kertoo.

Havainto täytti Katjan surulla. Hänen oli pakko mennä museoon ottamaan selvää, miltä kolttien puvut näyttivät ja miltä heidän kielensä kuulosti. Äidin suku puhui kyllä keskenään kolttakieltä, mutta Gauriloffille sitä ei ollut opetettu.

– Silloin ajateltiin, että on parempi jos lapsella on vain yksi kieli ja se oli suomen kieli, Gauriloff sanoo.

Kolttasaamea puhuu tällä hetkellä vain noin 350 ihmistä.

Olkaatte suomalaisia

– En ole ikinä syyllistänyt vanhempiani tai sukulaisiani tästä kieliasiasta, koska tiedän, mistä se johtuu ja mitä he ovat joutuneet kärsimään, Gauriloff sanoo.

Lähestymme tulenarkaa aihetta. Saamelaisten kohtelusta sotien jälkeisessä Suomessa on alettu puhua vasta viime vuosina. Esimerkiksi saamelaislasten kuljettaminen asuntolakouluihin ja niissä tapahtunut pakkosuomalaistaminen on ollut kova pala usealle sukupolvelle.

Henkinen väkivalta oli olennainen osa asuntolakoulujen toimintaa ja fyysisestäkin väkivallasta tihkuu koko ajan uutta tietoa. Puolen vuosisadan takaisen Suomen suhde saamelaisiin lapsiin tuntuu nykynäkökulmasta orwellilaiselta dystopialta tai kauhutarinan sadistiselta hullujenhuoneelta.

– Oma kieli oli kielletty. Omaa kulttuuria ja taustaa opetettiin häpeämään. Opetettiin ajattelemaan, että on parempi olla suomalainen. Oli hyvä mennä vaikka suomalaisen kanssa naimisiin, Gauriloff luettelee.

Nykyään esimerkiksi kielestä ajatellaan toisella tavalla. Katja Gauriloffin omassa perheessä puhutaan kolmea kieltä.

Olisi mukava ajatella, että saamelaisten eriarvoinen kohtelu on vain mennyttä aikaa. Silti Suomen alkuperäiskansojen oikeuksia rajoittava politiikka on viime aikoina jopa lisääntynyt.

Viime vuonna Suomen valtio jyräsi saamelaiskäräjät päättämällä kuka on saamelainen ja kuka ei. Myös saamelaisten perinteinen elinkeino on uhattuna Tenojoen kalastusta koskevan uuden sopimuksen myötä.

Elokuva-alallakin on esiintynyt erikoisia mielipiteitä. Gauriloff luonnehtii kuulemiaan lauseita tyhmiksi, mutta niitä voisi pitää myös rasistisina.

– Olen joskus kuullut jonkun rahoittajan suusta, että saamelaiselokuvat eivät ole mediaseksikkäitä. Että nehän ovat vain niitä poroja ja tuntureita. Vaikka mehän voidaan tehdä elokuvia mistä tahansa aiheesta.

Katja Gauriloff lapsena isoisoäitinsä kanssa.
Katja Gauriloff isoisomummonsa Kaisan sylissä. Katja Gauriloff lapsena isoisoäitinsä kanssa. Kuva: Katja Gauriloff Katja Gauriloff,kaisa gauriloff

Paluu Sevettijärvelle

– Kenenkäs tytär sinä olet?

Sevettijärvellä vuonna 2004 esitetty kysymys osui Katja Gauriloffia arkaan paikkaan. Ulkosaamelaisena hänen on ollut vaikea kokea kuuluvansa kolttasaamelaisten joukkoon.

Tuo hetki oli kuitenkin käännekohta hänen elämässään.

– Kerroin kenen tytär olen ja mies vastasi, että “aa, olet siis meikäläisiä”. Sain välittömän hyväksynnän. Sanoin vain kenen tyttö olin ja olinkin meikäläisiä enkä ulkopuolinen.

Gauriloffin esikoiselokuva Huuto tuuleen valmistui vuonna 2007. Se jäi melkein tekemättä, koska rahoittajat eivät uskoneet siihen.

– Elokuvasäätiö ja AVEK eivät vielä silloin lähteneet tukemaan minua. Mutta sitten National Geographic kiinnostui aiheesta ja antoi elokuvan tekemiseen pienen apurahan. Sen jälkeen Suomessakin ajateltiin, että tässä aiheessa voi ehkä olla jotain kiinnostavaa.

Uusia unelmia

Berliinin elokuvajuhlat on Gauriloffille tuttu paikka. Hänen kansainvälinen läpimurtonsa Säilöttyjä unelmia nähtiin täällä vuonna 2012. Kuun metsän Kaisa on ohjaajan ensimmäinen A-luokan festivaalille yltänyt saamelaisaiheinen elokuva.

Kolttasaamelaiset ovat ottaneet elokuvan avosylin vastaan. Gauriloff palkittiin tammikuussa Skábmagovat-palkinnolla samannimisellä alkuperäiskansojen elokuvafestivaalilla Inarissa.

Native-sarjassa Kuun metsän Kaisa ja sen ohjaaja ovat osa vielä suurempaa yhteisöä. Saamelaisten lisäksi festivaalilla ovat tänä vuonna edustettuna grönlantilaisten, tšuktšien, inuittien, nenetsien ja Sahan tasavallan alkuperäiskansojen tekemät elokuvat.

Suomalaista osaamista edustavat Gauriloffin lisäksi Anastasia Lapsuin ja Markku Lehmuskallion nenetsielokuvat Seitsemän laulua tundralta ja Jumalan morsian.

Gauriloff kertoo oppineensa Göteborgin elokuvajuhlilla tammikuussa, että nyt on menossa saamelaisen elokuvan aalto. Lyhyen ajan sisällä on tehty useampi pitkä elokuva.

– Toivon, että se ei ole vain aalto, vaan joku nouseva trendi. Että saisimme lisää elokuvia rahoitettua ja tehtyä.

Katja Gauriloff kertomassa elokuvastaan Berliinin elokuvajuhlilla.
Katja Gauriloff Berliinin elokuvajuhlilla 2017 esittelemässä Kuun metsän Kaisa -elokuvaa. Katja Gauriloff kertomassa elokuvastaan Berliinin elokuvajuhlilla. Kuva: Juulia Klemola Katja Gauriloff,Berliinin elokuvajuhlat

Näkymättömiä askeleita

Kaisa Gauriloffin maailma ei voisi olla paljon kauempana siitä, jossa hänen tyttärentyttärentyttärensä elää. Tietäjä eli luonnon keskellä ja luonnosta, osana kolttakulttuuria.

Silti Katja Gauriloff tuntee sielunsukulaisuutta isoisoäitiinsä. Hän kutsuu sitä tarinankerrontaan ajavaksi verenperinnöksi.

– Olen aika intuitiivinen ihminen ja myös elokuvantekijänä olen alkanut luottaa vaistooni enemmän.

Gauriloff kertoo erikoisesta kokemuksesta, joka hänellä oli, kun hän kirjoitti Kuun metsän Kaisan käsikirjoitusta.

– Tunsin, että elokuvan ihmiset olivat ympärilläni läsnä. Kuulin askeleita, jotka tulivat niin lähelle, että se pelotti. Laitoin kaikki valokuvat pois ja poistuin työhuoneesta alakertaan.

Gauriloff uskoo kokemuksen olleen seurausta siitä, että hän haastoi itsensä tekemään elokuvaa kauan sitten kuolleista ihmisistä ja hakeneensa sille heidän hyväksyntäänsä. Kun ensimmäinen versio käsikirjoituksesta valmistui, äänet katosivat.

– Sen jälkeen olen kokenut, että elokuva elää jo omaa elämäänsä. Kaisa ikään kuin hoitaa asioita. Että okei, Kaisa halusi nyt mennä Berliiniin, Gauriloff sanoo ja hymyilee.

Kuun metsän Kaisa -dokumentista
Kuva Kuun metsän Kaisa -elokuvasta. Kuun metsän Kaisa -dokumentista Kuva: Oktober Oy dokumenttiprojekti: kuun metsän kaisa

Käpyjä sataa

Kuun metsän Kaisassa on dokumenttielokuvaksi paljon magiaa. Vaikka se kertoo tositapahtumista, tuntuu se etenevän samalla unen ja toden logiikalla kuin Kaisa Gauriloffin legendat.

– Kaisan joku eeppinen kertomus saattaa alkaa jostakin ja päättyä johonkin, mutta se ei lopukaan, vaan siitä alkaa uusi juttu. Se etenee sellaista kehää. Koen, että samalla tavalla elokuvissakin pitää olla eri tasoja, jotka sitten resonoivat keskenään.

Yksi vaikea asia elokuvaa tehdessä oli kielimuuri. Kolttatarinoiden kääntäminen sanasta sanaan ei aina riittänyt selittämään niiden merkityksiä.

Esimerkiksi Gauriloff antaa myyttiseltä vivahtavan lausahduksen käpyjä sataa, käpyjä sataa.

– Kun tutkin asiaa kieltä ja kulttuuria tuntevan henkilön kanssa, niin minulle selvisi, että se tarkoittaakin vain tiettyä aikaa syksystä. Sellaista, kun on niin kova tuuli, että kävyt satavat puista. Kielikuvaa on käytetty kertomaan, mikä aika on kyseessä.

Gauriloffin mukaan elokuvat muistuttavat häntä kolttien kielikuvista.

– Ei tarvitse selitellä mitään, kun panee kuvaa toisensa perään. Kielikuviahan nekin ovat.

Katja Gauriloff
Katja Gauriloff. Katja Gauriloff Kuva: Juulia Klemola Katja Gauriloff

Ikuisesti ulkopuolinen

Haastattelu Berliinissä on päättymässä. Katja Gauriloff tunnustaa, että hänellä on yhä hankala suhde omaan identiteettiinsä.

– Vieläkin tulee välillä sellainen olo, että olen ulkopuolinen. Minulle sanotaan, että enkä ole ja että en saa sanoa niin. Mutta pysyn ulkopuolisena niin kauan kuin minulla ei ole kieltä. Voin opiskella sitä vieraana kielenä, mutta en saa sitä ikinä takaisin.

Seuraavaksi Gauriloff ohjaa Sofi Oksasen romaaniin perustuvan Baby Jane -elokuvan, jonka kuvaukset alkavat kesällä. Sen jälkeen saattaa olla taas saamelaisaiheen vuoro.

– On aiheita, jotka ovat kiusanneet minua jo monia vuosia. Alan työstää niitä Baby Janen jälkeen, kunhan ne ensin saavat mielessäni elokuvan muodon. Ennen muotoa minulla ei ole elokuvaa.

Gauriloff ei kerro vielä tarkemmin, mitä aiheita hän tarkoittaa. Hän sanoo olevansa kiinnostunut historiallisten vääryyksien korjaamisesta. Elokuvien tekeminen on hänelle myös keino parantaa omia traumoja.

– Ulkopuolisuuden suhteen olen tajunnut, että se ei ole minun tai perheeni häpeä. Se on koko sukupolveni tarina. Me olemme kadotettu sukupolvi. Se havainto auttoi minua pääsemään yli surusta.

Kuun metsän Kaisa -dokumentti katsottavissa Yle Areenassa helmikuun loppuun 2017 asti.

Korjattu artikkelissa tieto, että Mustolan kylä sijaitsee Inarijärven rannalla, ei Lappeenrannassa.
Korjattu tieto: kolttasaamelaisten puku on kansanpuku ei kansallispuku.

Kommentit