Hyppää pääsisältöön

Emmi Itäranta: Elämme taitekohdassa, jonka seuraukset kurkottavat kymmenientuhansien vuosien päähän

Helsingin tuomiokirkko merenpinnan alapuolella vedenpaisumuksen jälkeen.
Helsingin tuomiokirkko merenpinnan alapuolella vedenpaisumuksen jälkeen. Kuva: Yle / Kirsi Kukkurainen ilmastonmuutos,dystopiat,kirjojen suomi: pilkun jälkeen

Kuva on ensi katsomalla arkinen. Veden alla makaa säilyketölkki, jonka kyljessä lukee SPAM.

Teksti: Emmi Itäranta

Kuva on otettu viisi kilometriä merenpinnan alapuolella maailman syvimmällä merialueella, Mariaanien haudassa. Pari viikkoa sitten julkaistu tutkimusartikkeli kertoi alueesta karua kieltä. Kymmenen kilometrin syvyydestä kerätyissä näytteissä eläinten kudoksiin oli kertynyt hämmästyttäviä määriä vaarallisia ympäristömyrkkyjä.

Jo aikaisemmin julkaistu valokuva Tyynenmeren pohjamudassa lepäävästä säilyketölkistä kiersi jälleen internetissä, ja sen viesti oli selvä: ihmisen jäljet ulottuvat jo planeetan syrjäisimpäänkin nurkkaan.

Vaikka virallisesti eletään edelleen lähes 12000 vuotta sitten alkanutta holoseenin geologista aikakautta, 2000-luvulla yhä useammat tieteilijät ovat asettuneet kannattamaan ajatusta, että maapallo on siirtynyt uuteen epookkiin, antroposeeniin. Sille on ominaista ihmisen toiminnan aiheuttamien muutosten huomattava näkyminen luonnossa.

Antroposeenin on ehdotettu alkaneen noin 1900-luvun puolivälissä, jolloin ydinkokeiden laskeuma ja ihmisperäiset materiaalit levisivät laajassa mittakaavassa ympäri planeettaa. Antroposeenin merkittäviin piirteisiin kuuluvat myös ilmakehän kaasukoostumuksen muutokset, etenkin teollistumisesta aiheutunut hiilidioksidipitoisuuden nousu – ja siitä seuraava ilmaston lämpeneminen.

Ilmastonmuutos on tehnyt tuloaan taiteisiin vasta parikymmentä vuotta.

Ajatus uuden geologisen aikakauden äärellä seisomisesta on mittakaavaltaan massiivinen. Se tarkoittaa, että meidän, juuri nyt täällä olevien, rajallinen elämä osuu taitekohtaan, jonka seuraukset kurkottavat kymmenientuhansien vuosien päähän.

Antroposeenin ammottavalta reunalta on hyvä esittää hieman pienemmän mittakaavan ajatusleikki ja kysyä: onko nykykirjallisuus antroposeenin kirjallisuutta?

Ilmastonmuutos sellaisena kuin sen ymmärrämme on tehnyt tuloaan taiteisiin ja populaarikulttuuriin vasta parikymmentä vuotta. Suomalaisen kirjallisuuden kontekstissa se asettuu luonnon ja kulttuurin yhteentörmäyksen jatkumoon, joka on nähtävissä siitä lähtien, kun Jukolan seitsemän veljestä pakenivat lautamies Mäkelän tarjoamaa sanan sivistystä Impivaaran villeihin metsiin.

Sama jännite on läsnä, kun Jussi kesyttää suosta kuokalla viljelymaata Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogiassa, kun peikko nimeltä Pessi johdattaa valokuvaaja Mikaelin kaupungista metsänpeittoon Johanna Sinisalon romaanissa Ennen päivänlaskua ei voi ja kun mantereen mukavuuksiin tottunut pappi Petter Kummel kamppailee saariston armottomia vuodenaikoja vastaan Ulla-Lena Lundbergin Jäässä.

2000-luvulle saavuttaessa urbaanista miljööstä on tullut hallitseva.

Itsenäisyyden ajan kirjallisuudessa voi hahmottaa luontosuhteessa tapahtuvan muutoksen: 1900-luvun alkupuolen haavoittumatonta pysyvyyttä tarjoavasta luontokuvastosta siirrytään vähitellen kaupunkimaisemiin, joista maaseudulle on yhä mahdollista paeta, mutta käymättömät korpimaat vähenevät vuosikymmen vuosikymmeneltä.

2000-luvulle saavuttaessa urbaanista miljööstä on tullut hallitseva. Ilmastonmuutos häämöttää horisontissa uhkana, joka nostaa luonnonvoimat uudelleen keskiöön, mutta se koetaan useimmiten kaupunkielämän kautta, kuten Elina Hirvosen romaanissa Kun aika loppuu.

Kehityskaaren voisi halutessaan nähdä heijastavan antroposeenin alkua.

Näin pitkille kehityskuluille on kuitenkin ominaista, että niiden hahmottamiseen ei lyhyt ihmiselämä riitä. Säilyketölkin viskaamiseen laidan yli menee sekunti, mutta se pysyy merenpohjassa satoja vuosia.

Toivon mukaan vuosisatojen päähän säilyy myös ajatuksia, sanoja ja tarinoita tästä ajasta. Sellaisia, jotka näyttävät muutoksen mahdollisuuden. Sellaisia, jotka kertovat, millaista oli olla ihminen juuri nyt.

Kirjailija Emmi Itäranta on Pilkun jälkeen -ohjelmassa, joka on katsottavissa Yle Areenassa.

Kirjailija Emmi Itäranta
Kirjailija Emmi Itäranta Kuva: Heini Lehväslaiho emmi itäranta
Kommentit
  • Kuinka sitä ollaan hyvä mies, Juha Itkonen?

    Opiskelijan ja kirjailija kirjeenvaihto miesten kesken

    Kirjoitin intiimin kirjeen, jonka pääsisältö on seksi, ja lähetin sen kirjailija Juha Itkoselle. Sitten odotin. Pelkäsin kasvojen menetystä monta pitkää päivää. Sitten Juha vastasi. Onneksi hän osoittautui hyväksi mieheksi.

  • Elina Hirvonen: Nationalismin edessä tarvitaan radikaalia mielikuvitusta

    Mikä on ihmisen ja maailman suhde

    Vastaus Eurooppaa ja ihmisoikeuksia horjuttavaan liikehdintään ei voi olla teknokratia tai hiljaisuus, vaan radikaali mielikuvitus. Ympäristökriisi, automatisaatio ja tekoälyn kehittyminen haastavat tulevaisuudessa yhä suuremmalla voimalla käsityksemme siitä, mitä on olla ihminen tässä maailmassa, kirjailija Elina Hirvonen kirjoittaa kolumnissaan.

  • Olisiko maailmanloppu mahdollista välttää scifin avulla?

    Pilkun jälkeen -ohjelman päätösjaksossa katsotaan kauas.

    Pilkun jälkeen katsoo päätösjaksossaan kauas. Scifi ja fantasia käyvät realistisen suomalaisen romaanikirjallisuuden kimppuun ja luovat uusia tulevaisuudenkuvia. Keskustelemassa ovat rap-artisti ja runoilija Paperi T eli Henri Pulkkinen, kirjailija-dokumentaristi Elina Hirvonen ja kirjailija Anu Kaaja.

  • Ajavatko pienoisromaanit tiiliskivien ohi? Haastattelussa Anu Kaaja

    Kirjailijoita kunnioitetaan enemmän kuin käsikirjoittajia

    Kirjailija-käsikirjoittaja Anu Kaaja arvelee kirjallisuuden kentän monipuolistuvan jatkossa. Kaunokirjallisuuden ensisijaisena haasteena hän näkee muutoksen ihmisten ajankäytössä. Teksti: Emmi Ketonen Anu Kaajan helmikuussa ilmestynyt ensimmäinen romaani Leda sijoittuu 1700-luvun Ranskaan.

Kirjojen Suomi