TV1 keskiviikkona 22.2.2017 klo 22.00 - 22.50, uusinta lauantaina 25.2. klo 17.10 ja sunnuntaina 26.2. klo 9.05
Yle Areenassa vuoden ajan.
Lapsuuden pakopaikka voi antaa loppujen lopuksi suunnan koko elämälle.
Toimittaja Kimmo Ohtonen pakeni lapsena väkivaltaista isäänsä metsään. Hänelle metsästä tuli elinikäinen ystävä ja myös tavallaan työpaikka, koska hän erikoistui luontotoimittajaksi. Hän on myös luontokuvaaja.
Jussi Koivula eli lapsuutensa alkoholistiperheessä ja osan aikaa lastenkodissa. 12-vuotiaana hän löysi nyrkkeilysalin. Siellä hän oppi purkamaan aggressioitaan ja tappelut koulussa loppuivat siihen. Nyrkkeilyharrastus myös ohjasi häntä pois päihteistä, joihin moni Jussin ystävistä myöhemmin nuoruudessaan sortui. Nykyään Jussi Koivula on ammattilaisnyrkkeilijä.
Iro Haarla koki pianon lapsena turvapaikakseen. Yksinäisyyden ja rakkaudenkaipuun keskellä pianon äärellä improvisointi antoi mahdollisuuden eläytyä tunteisiin ja rakentaa minäkuvaa. Irosta tuli ammattilaismuusikko, jazzpianisti, joka on levyttänyt itse säveltämäänsä musiikkia ja esiintynyt myös ulkomailla.
"Jos meille ei olisi tullut näitä juttuja – Kimmolle metsää, Irolle pianonsoittoa ja minulle nyrkkeilyä – elämämme olisi mennyt hyvin toisella tapaa. Emme välttämättä istuisi tässä hymyssä suin puhumassa," sanoo nyrkkeilijä Jussi Koivula.
Isältä piiloon metsään
Kimmo Ohtonen asui lapsuutensa Keravalla talossa, jonka takapihalta alkoi metsä. Kesät vietettiin Joutsassa ja mökki oli suuren metsän ympäröimä. Kimmon isä oli äärimmäisen väkivaltainen sekä henkisesti että fyysisesti Kimmoa, tämän veljeä ja äitiä kohtaan. Isän raivokohtaukset olivat ennalta arvaamattomia ja hallitsemattomia ja ne saattoivat kestää tuntikaupalla.
"Alkoholi ei kuulunut kuvioon. En lapsena ymmärtänyt, miksi isä suuttui. Nyt tajuan, että hän käytti perhettään käsittelemättömien traumojensa purkamisessa. Väkivalta saattoi olla jostain tilanteesta raivostumista mutta myös ennalta suunniteltua. Aseina oli milloin ruuvimeisseli, milloin teroitettuja keppejä. Välillä olin niin pahasti ruhjeilla, etten voinut mennä jalkapallotreeneihin."
"Opin juoksemaan metsään piiloon isää. Isä ei jostain syystä uskaltanut lähteä metsän uumeniin perääni. Hän myös saattoi ajatella, että menköön sinne, että siellähän oppii. Ja niin teinkin. Tajusin, miten maagisen hieno paikka metsä on. Siellä annoin mielikuvitukseni laukata. Peikot, menninkäiset ja karhut olivat siellä kanssani. Metsästä tuli minulle turvallinen ystävä, joka otti minut aina vastaan. Ylitin omat pelkoni, olin metsässä yötäkin ja aloin kokea sen omakseni."
Kimmo kohtasi karhun
Kun Kimmo oli 9-vuotias, hän kohtasi metsässä ensimmäistä kertaa oikean karhun.
"Olin karannut yöllä metsään ja päättänyt, että nyt mä häivyn. Ja siellä se oli. Karhu. Se oli yhtaikaa unenomaisen epätodellinen kokemus ja niin totta kuin voi olla. En edes ymmärtänyt oikeastaan pelätä siinä tilanteessa, koska olin niin ihmeissäni ja lumoutunut. Lapsen mielessäni koin, että tämä karhu oli tullut antamaan minulle merkin, että olen tervetullut metsään. Annoin sille nimeksi John Goodman ihailemani näyttelijän mukaan. Aloin ajatella John Goodmania suojelijanani. En enää tavannut sitä koskaan, mutta koin, että se kulkee kanssani metsässä ja katselee minua tuolla jossain. Tuntui hyvältä, että se katsoo koko ajan perääni."
Myöhemmin aikuisena Kimmo on istunut satoja tunteja itärajan metsissä kuvaamassa karhuja kuvauskojussa ja kohdannutkin niitä silmästä silmään. Karhun lumoava mysteeri on hänelle yhä auki.
"Näen karhu katseessa inhimillisyyttä, vaikka en haluakaan inhimillistää luontoa. Karhussa on tietynlaista reiluutta mitä luonnossa kaikessa armottomuudessaan on. Me ihmiset osaamme olla toisillemme armottomia ja kavalia, mutta sellaista ei oikeastaan luonnossa ole. Kohtaamani karhut ovat antaneet minun olla ja ne ovat hyväksyneet minut. Karhussa on alkuvoimaa ja jonkinlaista hyvyyttä."
Eteenpäin elämässä
Kimmon mukaan perheväkivalta on edelleen tabu, mutta hän on aina halunnut puhua asiasta avoimesti.
"Nytkin on lapsia, jotka joutuvat pelkäämään kodissaan joka ikinen päivä. En itse kokenut kotiani lapsena koskaan turvalliseksi. Äiti oli rakastava, mutta hän ei pystynyt estämään isän väkivaltaisia kohtauksia eikä hänellä ollut voimaa lähteä kuviosta pois. En välttämättä ole antanut isälleni anteeksi hänen tekojaan, mutta olen tehnyt ison työn, etten ole katkeroitunut ja että olen voinut katkaista sukupolvien väkivaltaisuuden tähän. Olen käynyt vuosia terapiassa ja kävin myös edesmenneen äitini kanssa asioita läpi. Nyt olen kiitollinen kaikesta hyvästä, mitä minulla on tällä hetkellä elämässäni."
Viime syksynä Kimmo Ohtosen kirja "Karhu – voimaeläin" voitti Finlandia-kilpailussa lukijaäänestyksen kahden muun tietokirjan kanssa.
Tällä hetkellä Kimmo kirjoittaa ensimmäistä romaaniaan. Siitä tulee fantasiatarina nuorille ja karhu ja metsä ovat siinäkin vahvassa asemassa. "Tarinassa haluan tuoda esille hyviä asioita. Vaikeuksista selviytyminen on mahdollista. Haluan korostaa ihmisten välittämistä ja heikompien puolustamista."
Lapsella aina huoli
Jussi Koivula muistaa lapsuudestaan ennen kaikkea huolen. Hän oli jatkuvasti huolissaan vanhemmistaan. Etteivät nämä vain sammu tupakka suussa tai joudu jonkun ryyppyjengiläisen hakkaamaksi. Tämän tästä pieni Jussi sai juosta puhelinkoppiin soittamaan milloin ambulanssia, milloin poliisia kotiin selvittämään humalaisen porukan edesottamuksia. Vanhempien vakavasta päihdeongelmasta huolimatta Jussi ei kritisoi nyt jo kuolleita vanhempiaan.
"Ei minulla ole heistä negatiivista sanottavaa. Ymmärsin jo lapsena, että se on viina, joka saa heidät käyttäytymään sillä tavalla ja olemaan huolehtimatta meistä lapsista. Tiesin, etteivät he ole pahoja ihmisiä. He olivat heikkoja ja jo lapsena muistan säälineeni heitä."
Jussi karaistui maailman kovuuteen nähtyään jatkuvasti kotona elämän nurjaa puolta ja väkivaltaa. Lastenkotiin joutuminen tuntui rangaistukselta, ei pelastukselta. Lastenkodista Jussi karkaili vähän väliä, kunnes muutaman vuoden päästä palasi takaisin kotiin, jossa meno oli vain hurjistunut.
"Nyt ajattelen, että jos lapsesi otetaan huostaan, niin silloin pitäisi lopettaa juominen. Mutta he eivät lopettaneet. Vanhempani kuolivat, kun olin 12-vuotias. Samoihin aikoihin löysin nyrkkeilyn. Minä en tietoisesti purkanut vihaani salilla, mutta kyllä siinä jälkikäteen ajatellen jotain sellaistakin oli. Aikaisemmin olin nujakoinut koulussa, mutta kun aloin nyrkkeillä, koulutappelut loppuivat. Aina kun palasin salilta treeneistä, olin tyynempi ja rennompi. Ei ollut enää tarvetta tapella. Nyrkkeilystä en ole koskaan ajatellut, että se olisi tappelua vaan se on urheilua. Suosittelenkin kovaa urheilua kaikille niille, jotka tuntuvat raivostuvan liikenteessä ja ovat kireitä."
Kylmähermoinen mies
Jussi Koivula arvelee, että yksi jälki levottomasta lapsuudesta on ollut hänen vähän liiankin kylmähermoinen tunnemaailmansa.
"Yhteen aikaan en tuntenut varsinaisesti mitään. En välittänyt mitään mitä minulle tapahtuu. En myöskään halunnut olla tunneriippuvainen kenestäkään. Välitin kavereistani, mutta jos joku heistä kuoli, niin sitten kuoli. En kuitenkaan ollut empatiakyvytön. Olin monesti katsomassa veljeäni sairaalassa, missä hän makasi jonkun huumejengiläisen hakkaamana. Säälin häntä. Samalla lailla nykyään jos joku halveksii jotain puliukkoa, niin minä säälin häntä, koska näen, että se voisi olla isäni tai veljeni. Myös kaksi sisaruksistani kuoli päihteisiin."
"Tavattuani vaimoni jotain muuttui sisälläni. En ollut tiennyt mitä rakkaus tarkoittaa. Ensimmäistä kertaa aloin pelätä asioita. Että jos menen lentokoneeseen ja se tippuu, niin miten vaimoni pärjää. Tai miten lapseni pärjää. Rakastuminen toi haavoittuvuuden."
Jussi Koivula tietää, että ilman nyrkkeilyä hänen elämänsä olisi luisunut kenties väärille urille. Hän on halunnut olla esimerkki siitä, ettei menneisyyden tarvitse hallita tulevaisuutta.
"Tuskin kukaan odotti minusta muuta kuin että minusta tulee taas yksi päihteiden käyttäjä lisää. Jos olisin saanut kannustusta, niin saattaisin olla jo maailmanmestari. Kukaan ei sanonut minulle, että sinusta voi tulla mitä vaan. Nyt minä haluan sanoa sekä omalle pojalleni että nuorille, joille käyn kouluissa puhumassa, että uskokaa itseenne, vaikka kukaan muu ei uskoisi. Te voitte itse valita elämänne, te voitte itse päättää, mitä teette."
Pianosta turvasatama
Iro Haarlan äiti ja isoäiti olivat molemmat oopperalaulajia. He myös yrittivät taivutella Iroa valitsemaan laulamisen omaksi musiikinlajikseen. "Mutta olin niin toivottoman ujo, etten voinut kuvitellakaan, että olisin pystynyt astumaan estradille. Sen sijaan pianon taakse oli helppo piiloutua. Pianosta tuli minulle paikka, jonka turvin rakensin itsetuntoni."
Iron lapsuus oli yksinäinen. Äiti omistautui työlleen ja lauluopinnoilleen ja toi selvästi ilmi sen, että lastenhoito ja kotityöt olivat hänestä rasittavia ja ikäviä. Äiti jopa antoi Iron vauvana puoleksi vuodeksi pois saadakseen enemmän aikaa työlleen. "Muistan miten janosin äidin huomiota ja lämpöä, mutta en sitä saanut."
Kun Iro oli 5-vuotias, vanhemmat erosivat ja äiti lähti saman tien Wieniin opiskelemaan laulua. Hän lähti vuodeksi ja jätti Iron veljensä kanssa kotiin. Tuntematon vanha nainen palkattiin lastenhoitajaksi.
"Muistan, kun menimme satamaan hyvästelemään äidin, joka lähti laivalla ensin Saksaan. Luulin, että siinä se ihailemani äiti nyt lähtee ikuisesti pois. En 5-vuotiaana tajunnut, että hän tulee vuoden päästä takaisin. Äidiltä alkoi tulla sitten kerran viikossa kortti ja tätä korttia me veljen kanssa odotimme kuin kuuta nousevaa. Aloin tajuta, että äiti siis sittenkin on jossain olemassa. Äiti oli kieltänyt isää tapaamasta meitä lapsia eron jälkeen, koska oli niin katkera tälle. Hän salli vain lakisääteiset tapaamiset ja nekin valvotusti. Tapaamiset olivat jääkylmiä tunnelmaltaan. En osannut sanoa mitään, olin niin ujo, eikä isäkään osannut ottaa minuun kontaktia."
Iro vietti veljensä kanssa kahdestaan paljon aikaa. Ei ollut ystäviä eivätkä vanhemmat olleet heidän kanssaan. Pianosta tuli sitten se ystävä.
"Muistan, miten sammutin valot ja aloin soittaa improvisoiden. Silloin olin onnellinen. Olin kyllä jälkikäteen siinä mielessä onnellisessa asemassa, että perheessäni arvostettiin taiteita ja näin soittamiseni oli hyväksyttyä. Itse asiassa koin, että vain soittamalla sain jonkinlaista hyväksyntää. Aloitettuani pianotunnit minusta tuntui, että vain menestymällä soittamisessa minusta pidettiin. Musiikista tuli kuitenkin minulle tärkeä itseilmaisun väline. Kun tapasin isäni ja keskustelusta ei tullut mitään, niin isäni keksi sanoa, että soita minulle pianoa. Niin sitten aloin pitää konsertteja isälleni ja saimme sitä kautta yhteyden toisiimme."
Välit äitiin kunnossa
Äiti oli vaativa ja isoäitikin ankara. Kun he huomasivat, ettei Iron laulamisesta tule mitään, he vaativat Iroa harjoittelemaan kovasti pianonsoittoa, jotta hän voisi hakea jo 10-vuotiaana Sibelius-Akatemiaan. Sinne Iro pääsikin ja siitä lähtien hän opiskeli koko nuoruutensa kaikkea mahdollista musiikin saralla.
"Minusta tuli kuin narkomaani musiikin suhteen. Myöhemmin musiikinopiskelijana täytin päiväni kaikenlaisilla kursseilla. Ehkä sekin oli pakoa kotoa. Musiikki on aina ollut pelastukseni."
Irosta tuli ammattimuusikko ja nykyään hänet tunnetaan tunnevaltaisen musiikin säveltäjänä ja esittäjänä. Hän kiertää esiintymässä Haarla Trion kanssa. "Nyt olen kiitollinen lapsuudestani. Jos olisin elänyt tasaista ja onnellista elämää, en olisi pystynyt säveltämään tällaista musiikkia."
Iron ja hänen äitinsä välit muuttuivat myöhemmin hyviksi. Jopa niin hyviksi, että äidistä tuli Irolle se läheinen ihminen, jolle hän aina soitti, kun tarvitsi tukea.
"Äiti muuttui vanhemmiten. Minun ei tarvinnut katkerana haukkua häntä lapsuuskokemuksistani, vaan hän tajusi sen itse ja sanoi monesti, ettei hän ole ollut sellainen äiti kuin olisi halunnut. Tämä, ettei hän kiistänyt kokemuksiani, on varmasti ollut iso syy sille, etten ole katkeroitunut. Ymmärrän häntä nyt. Tuona aikana ei ollut helppo yhdistää taiteilijan ja äidin rooleja. Vaikea pala minulle on kuitenkin ollut se, että en saanut olla isäni kanssa. Aloin 12-vuotiaana itse lähestyä isääni, mutta vain kahden vuoden kuluttua tästä isäni kuoli. Silloin tajusin, että tässähän tämä ihana rakastava isäni oli ja nyt hän on poissa." Tästäkään Iro ei ole vihainen äidilleen.
"Äitini oli menettänyt oman isänsä vauvana. Hän ei varmaankaan ymmärtänyt isän merkitystä lapsen elämässä."
Musiikissaan Iro Haarla haluaa tuoda ihmisille hyviä tunteita, hyvää oloa. "Musiikin avulla voi kokea tunteita ja saada lohtua. En tuo ahdistusta esille musiikissa, vaan uskon valon voittoon. Oma elämäni on tällä hetkellä kuin kulkisin kohti kirkastuvaa taivaanrantaan ja sellaista musiikkiakin haluan tehdä."
