PLAY RAPE -monologi oli näyttelijäksi valmistuneelle Anna Paavilaiselle voimaannuttava kokemus. Sen sijaan, että esittäisi miesten luomia kapeita naisrooleja, hän haluaa kirjoittaa omat roolinsa.
Teksti: Iida Sammalisto
Anna Paavilainen on suomalaisille tuttu muun muassa Inari Niemen elokuvasta Kesäkaverit sekä teatteriesityksistä PLAY RAPE ja Sinuus. Hänet tunnetaan myös “nuorena vihaisena naisena”, näyttelijänä, joka on haastanut Suomen teatterimaailman sukupuolirakenteet.
Paavilainen on harrastanut näyttelemistä yläasteelta lähtien, ensin Mikkelin Nuorisoteatterissa ja myöhemmin Helsingin Ilves-teatterissa. Teatterikorkeakouluun hän pääsi suoraan lukiosta, ja valmistuessaan vuonna 2006 hän oli jo saavuttanut sen, mistä monet suomalaiset näyttelijänalut haaveilevat: hän näytteli Kansallisteatterin lavalla.
Toisena olemisen ihanuus
Alun perin Paavilaista veti näyttelemisen pariin toisena olemisen ihanuus: se, että “saa hetken aikaa kuvitella olevansa joku toinen”. Lisäksi teatterin yhteisöllisyyden antama turva ja energia ovat näyttelijälle tärkeitä. Paavilainen puhuu Teatterikorkeakoulun ajoistaan lämpimästi.
− Teatteri oli minulle kaikki kaikessa. Kun pääsin Teakiin, tuntui mielettömältä, että sai koko päivän opiskella näyttelemistä ja inspiroitua muista ihmisistä, joita kiinnosti samat asiat.
Toinen tärkeä kokemus Paavilaisen ammattiminän rakentumisessa oli ohjaus ja käsikirjoitus -koulutus Stockholms Filmskolassa. Sinne hän päätyi vuonna 2014. Taustalla oli paitsi halu oppia kaikki elokuvan tekemisestä myös turhautuminen juuri siihen samaiseen teatteriyhteisöön, joka Paavilaista oli vetänyt teatterin pariin.
Huomasin, että naisen kertoma tarina voi olla ihan yhtä tärkeä kuin ukkojen jutut.
Teatterikorkeakoulun ja Stockholms Filmskolan välillä tapahtui jotakin, mikä muutti Paavilaisen ajatuksia teatterimaailmasta. Rankat roolit, joissa hän esitti raiskattua naista illasta toiseen, kävivät psyyken päälle. Kokemuksista syntyi Paavilaisen itse käsikirjoittama ja esittämä monologi PLAY RAPE. Sillä hän halusi herättää keskustelua naista alistavista rakenteista teatterimaailmassa.
Hän onnistui. PLAY RAPE sai valtamediassa huomiota ja kiitosta. Tekijälleen monologi oli tärkeä, voimaannuttava kokemus.
− Huomasin, että naisen kertoma tarina voi olla ihan yhtä tärkeä kuin ukkojen jutut, Paavilainen kertoo.
“Feministinen filmiteoria” toistuu Paavilaisen puheessa tiuhaan. Ruotsissa opiskellessaan hän on oppinut kiinnittämään entistä enemmän huomiota siihen, kuinka esittävässä taiteessa sekä tekijän että esiintyjän sukupuolella on merkitystä valtarakenteiden ja tasa-arvon kannalta. Hän näkee punaista aina kuullessaan väitteen, ettei sillä ole väliä, mitä jalkojen välistä löytyy,
Olisi ideaali tilanne, jos kertojan sukupuolella ei olisi merkitystä, mutta nykymaailmassa siihen ei vielä pystytä.
− Miehen kertomuksen ylivallalla on pitkä perinne koko yhteiskunnassa, tiivistää Paavilainen.
Kauneuden ja toiseuden puolestapuhuja
Paavilainen on huolissaan teatterin ja elokuvan välittämästä naiskuvasta:
− Erityisesti teatterimaailmassa on hyvin konservatiivinen naiskuva, joka muuttuu hitaasti. Nainen esitetään aina suhteessa mieheen: äitinä, tyttöystävänä, prostituoituna. Hän on miehen katseen alainen. Vaikka hänestä olisi rakennettu päähenkilö ja aktiivinen toimija, hänen on silti näytettävä hyvältä, haluttavalta. Sen sijaan naisen seksuaalista halua näkee harvoin teatterissa tai elokuvissa.
Paavilainen moittii teatterin naiskuvaa kapeaksi, ja naishahmoja yhden tai kahden ominaisuuden hahmoiksi, jotka on typistetty sukupuolensa stereotypioiksi. Tämän hän haluaa muuttaa.
Inari Niemen seuraavassa tulevassa elokuvassa näyttelevä Paavilainen näkee itsensä tulevaisuudessa pikemminkin ohjaajana ja käsikirjoittajana. Hänellä on kova halu kertoa omia tarinoitaan, oman ikäisensä naisen tarinoita. Suunnitelmissa on ainakin pitkän elokuvan ohjaaminen.
Toivon myös, että oppisin tekemään töitä niin, että aikaa jää kukkien haisteluun, elämän kauneudesta nauttimiseen.
Paavilainen haluaa olla mukana luomassa monipuolisempaa, ristiriitaisempaa naiskuvaa. Patriarkaattisorron horjuttamisen lisäksi häntä kiinnostavat elämä ja kuolema, kauneus ja toiseus. Toiseudella hän tarkoittaa erilaisuuden kohtaamista, erilaisten kertojanäänten sallimista. Teatterilta, ja ihmisiltä ylipäätään, hän toivoo lisää uteliaisuutta ja rohkeutta mennä normien ulkopuolelle.
−Toivon myös, että oppisin tekemään töitä niin, että aikaa jää kukkien haisteluun, elämän kauneudesta nauttimiseen.
Kirjoittaja opiskelee luovaa kirjoittamista Turun yliopistossa
