"Vaelluskalakannat ovat vaarassa hävitä Suomesta. Ongelmia aiheuttaa jokivesien rakentaminen, veden laadun heikkeneminen ja liiallinen pyynti. Vyyhdin selvittämistä vaikeuttaa huomattavat taloudelliset intressit, joita asiaan liittyy. Tilanne ei kuitenkaan ole toivoton ja pieniä valonpilkahduksia on ollut viime vuosina havaittavissa", kirjoittaa toimittaja Juho-Matti Paavola. Vaeltajat-dokumentti katsottavissa Yle Areenassa.
Satojen tuhansien järvien maan Suomen vaelluskalakannat ovat alennustilassa. Saimaan järvilohi ja nieriä sekä meritaimen ovat äärimmäisen uhanalaisia, vain yhden askeleen päässä hävitä luonnosta kokonaan. Sisävesien taimenet napapiirin eteläpuolella ja ankerias- sekä vaellussiikakannat ovat erittäin uhanalaisia. Kalojen kuningas lohi polskii luonnonvaraisena enää vain noin kymmenessä prosentissa niistä vesistöistä, joista sitä löytyi luonnontilassa.
Kullakin vaelluskalalajilla on omat erityispiirteensä ja elinalueensa, mutta monet ongelmat ovat yhteisiä. Keskeisin pulma on lisääntymisalueiden ja kulkureittien tuhoutuminen. Vaelluskalat saattavat kulkea jopa tuhansia kilometrejä syönnös- ja lisääntymisalueidensa välillä ja ne tarvitsevat virtaavaa vettä lisääntyäkseen.
Vesistöt täynnä esteitä
Suomen lähes 160 000 tuhannesta jokikilometristä yli 90 prosenttia on jollain tavoin ihmisen muokkaamia. Vesivoimaloiden padot sulkevat vesistöt kokonaan ja vain murto-osaan on rakennettu kulun mahdollistavat kalatiet. Lisäksi vesistöt ovat täynnä erilaisia pienempiä vaellusesteitä.
Jokia on myös perattu erityisesti metsäteollisuuden uittoja varten. Perkausten yhteydessä hävisivät kalojen kutu- ja suojapaikat. Herkät vaelluskalat kärsivät myös maa- ja metsätalouden, teollisuuden sekä kaupunkien päästöjen myötä tapahtuneesta vedenlaadun heikkenemisestä ja vesistöjen rehevöitymisestä.
Heikentyneet vaelluskalakannat eivät kestä nykyisten tehokkaiden kalastusmuotojen aiheuttamaa pyyntirasitusta ja kalat pyydetään pois liian pieninä. Niinpä siellä, missä kutupaikat olisivat saavutettavissa ja vielä kunnossa tai ihmisen toimesta uudelleen kunnostettu, on soraisille lemmenpedeille usein vaikea löytää kutukypsiä käyttäjiä.
Vaelluskalojen surkeaa tilannetta on kompensoitu vuosikymmenten ajan istutuksilla. Suomen vesistöihin kaadetaan tankkiautoista valtavia määriä kalanpoikasia. Itämereen istutettiin vuonna 2015 yli 1,2 miljoonaa lohenpoikasta ja 726 000 meritaimenta. Tähän päälle tulevat muut kalalajit ja sisävesistöt. Arvioiden mukaan Suomessa käytetään vuosittain reilusti yli 15 miljoonaa euroa kalanistutuksiin.
Istutukset ovat kuitenkin osoittautuneet huonoksi tekohengitykseksi. Kasvatusaltaiden turvassa varttuneiden istutuspoikasten mahdollisuudet selvitä vaaroja kuhisevissa vesissä ovat huomattavasti luonnossa syntyvää lajitoveria heikommat. Laitoskasvatuksessa ei tapahdu luonnollista valintaa ja kalakantojen geneettinen perimä heikkenee. Istutetut kalat sotkevat paikallisiin olosuhteisiin vuosituhansien saatossa sopeutuneiden kalakantojen perimän myös siellä, missä alkuperäisten vaelluskalakantojen rippeet ovat onnistuneet sinnittelemään hengissä.
Tutkijat ovat varoitelleet vaelluskalojen kohtaamista ongelmista jo vuosia, mutta viesti ei ole mennyt perille. Päätöksentekotasolla hälyttävään tilanteeseen ollaan vasta hiljalleen heräämässä. Suomen vaelluskalakannat tarvitsevat pikaisesti toimia, mikäli ne halutaan säilyttää.
Padot tukkivat nousureitit
Vaellusesteet katkaisevat kalojen kulkureitit. Voimalaitospato sulkee tien kutualueille ja turbiini silppuaa ison osan alaspäin kohti syönnösalueita suunnistavista vaelluspoikasista. Vaelluskaloille elintärkeät kosket jäävät patoaltaiden alle.
Suomessa on yhteensä 221 toimivaa vesivoimalaa. Voimalaitospatojen lisäksi Suomen vesistöissä on tuhansia erilaisia nousuesteen muodostavia rakenteita, kuten säännöstely-, mylly- ja pohjapatoja tai tierumpuja. Tarkkaa määrää ei tiedä kukaan. Tuoreessa Keski-Suomen maakunnan tierumpukartoituksessa arvioidaan, että joka kolmas koko maan yhteensä noin 90 000 vesistörummusta estää kalojen vaelluksen. Suomessa on siis pelkästään 30 000 kalan kulun estävää tierumpua.
Suurin osa Suomen noin 200 kalatiestä on rakennettu erilaisten myllypatojen ja muiden pienten nousuesteiden yhteyteen. Toimivien voimalaitosten yhteydessä on arvioiden mukaan vain muutamia kymmeniä kalateitä. Niiden rakentaminen toimivien voimalaitospatojen yhteyteen on kallista ja hankalaa, koska mukana on vahvoja taloudellisia intressejä.
Voimalaitokset toimivat usein vuosikymmeniä vanhoilla luvilla, jotka huomioivat kala-asiat huonosti. 1940-luvulta 1960-luvulle voimassa olleiden poikkeuslakien aikaan teollistuvan maan energiatarpeita kattamaan rakennettiin arviolta 60 vesivoimalaa ilman mitään kalatalousvelvoitteita. Myöhemmin voimalayhtiöille on määrätty kalatalousmaksuja, joka käytetään istutuksiin. Summat ovat kuitenkin aiheutettuun haittaan ja voimaloiden tuottoon verrattuna mitättömän pieniä.
Esimerkiksi ison koskialueen hävittänyt Palokin voimala Heinävedellä on teholtaan 6,8 megawattia. Vuoden 2015 keskimääräisellä sähkön pörssihinnalla laskettuna tuotetun energian arvo on noin 770 000 euroa vuodessa. Kalatalouskorvauksena voimayhtiö on määrätty istuttamaan 6000 2-vuotiasta järvitaimenen poikasta, mikä rahaksi muutettuna on noin 13 000 euroa vuodessa. Se on hinta vaelluskaloille äärimmäisen arvokkaan koskireitin hävittämisestä.
Isoja, yli 10 megawatin voimaloita on Suomessa 57 kappaletta. Ne tuottavat yli 90 prosenttia kaikesta vesivoimasähköstä. 1-10 megawatin tehoisia pienvoimaloita on 83 ja minikokoisia, alle megawatin niin sanottuja tippavoimaloita 81 kappaletta. Tippavoimalat tuottavat vain yhden prosentin vesivoimasta, mikä on vesitilanteesta riippuen noin 1-2 promillea koko maan sähköntarpeesta.
Pieni pato on kuitenkin samanlainen vaelluseste kuin isompikin. Pienten voimaloiden tuotto on rahallisesti niin mitätöntä, että viimeistään kalateiden rakentaminen laitosten yhteyteen tekee toiminnasta kannattamatonta.
Valtio tukee pienvesivoimaloita. Alle 10 megawatin pienvoimalat voivat hakea investointeihinsa energiatukea. Yleensä tämä tarkoittaa olemassa olevien voimaloiden korjaamista tai tehojen nostamista. Täysin uusia hankkeita ei ole suljettu pois, mutta sellaisia ei käytännössä ole.
Pienvesivoimahankkeille myönnetyn energiatuen määrä vaihtelee paljon vuosittain riippuen hankkeiden määrästä ja koosta. 2010-luvulla vuosittainen rahamäärä on vaihdellut 10 000 euron ja 3 miljoonan euron välillä. Tukea myöntävät työ- ja elinkeinoministeriön lisäksi paikalliset ELY-keskukset. Siis sama viranomainen, jonka ympäristöpuoli toteuttaa kunnostuksia ja jonka pitäisi ajaa kalakantojen etua.
Euroopan parhaan lohijoen tuho
Kotimaisten vaelluskalojen kuninkaan lohen kohtaloksi on koitunut ennen kaikkea vesivoima. Iso kala kaipaa kutujoeltaan riittävästi kokoa. Runsas virtaama kuitenkin tuottaa parhaat voitot vesivoimayhtiöille. Niinpä lohien kotijoet tukittiin padoilla.
Lohi syntyy ja elää poikasvuotensa joessa, josta se lähtee merivaellukselle. Lohi viettää merellisellä massakuurillaan 1-3 vuotta ravintoa ahmien ja kasvaa parhaimmillaan yli 20 kilon painoiseksi körilääksi. Sitten se suunnistaa takaisin synnyinjokeensa kutemaan.
Rannikon isot joet ovat ennen kuhisseet lohia ja historiallisista arkistoista löytyy satoja vuosia vanhoja merkintöjä kalasta. Se on ollut merkittävä tekijä asutuskeskuksien syntymisessä, mistä kertoo esimerkiksi lohen esiintyminen paikannimistöissä ja monien kuntien vaakunoissa.
Lohen on arvioitu lisääntyneen Suomessa yli 35:ssä joessa. Nykyään alkuperäinen lohikanta on Itämereen laskevista joista jäljellä ainoastaan Tornionjoessa ja Simojoessa. Näiden lisäksi pohjoisessa Jäämereen laskevilla Tenolla ja Näätämöllä on omat kantansa. Muutamassa muussa joessa tapahtuu myös luontaista lisääntymistä, merkittävimpänä Kymijoki, mutta näissä tapauksissa joen oma lohikanta tapettiin sukupuuttoon ja on korvattu myöhemmin istutetulla kalalla.
Surullisin esimerkki on Kemijoki, jonka on arvioitu olleen Euroopan tuottoisin lohijoki ennen vaelluskalakantojen tietoista tuhoamista. Vuonna 1948 rakennettiin Isohaaran pato jokisuuhun ja vaelluskalat löivät päänsä betoniin mereltä palattuaan. Myöhemmin lohen kohtalon viimeisteli 16 voimalaa ja kuohuvat kosket muuttuivat patoaltaiden ketjuksi.
Poikasten on selvittävä voimalaitoksen turbiinien ja petoja kuhisevien patoaltaiden läpi takaisin merelle
Kemijoen lohen palauttamisesta on haaveiltu jo 90-luvulta lähtien, mutta eteneminen on ollut tuskaisan hidasta. Joen pääuoma on valjastettu lähes kokonaan vesivoiman tuotantoon, joten toiveet on ladattu ennen kaikkea isoimpaan sivuhaaraan Ounasjokeen, joka virtaa vapaana 300 kilometrin matkalla.
Ounasjoelle päästäkseen lohen on kuitenkin ohitettava viisi patoa. Kalatiet on rakennettu vain alimpaan Isohaaran patoon. Myös poikasten olisi selvittävä voimalaitoksen turbiinien ja petoja kuhisevien patoaltaiden läpi takaisin merelle. Kalateiden ja poikasten alasvaellusreittien rakentamisen kustannuksiin tarvitaan karkeidenkin arvioiden mukaan yli 10 miljoonaa euroa. Lisäksi edelleen tarvittaisiin vuosittaisia tukitoimia, kuten kunnostuksia, ylisiirtoja ja tuki-istutuksia.
Lohen palauttamisen hinta
Hintalappu lohen palauttamiselle Ounasjokeen on iso, mutta voimaloiden tuottoon verrattuna se ei vaikuta kohtuuttomalta. Kemijoki Oy, joka omistaa Isohaaraa lukuunottamatta joen voimalaitokset, on nk. Mankala-yhtiö. Sen omistajat ovat sitoutuneet ostamaan oman osuutensa mukaisen määrän sähköä osakashintaan, joka määräytyy yhtiön kulujen mukaan. Tämän sähkön saa omistaja käyttää parhaaksi katsomallaan tavalla joko omaan toimintaan tai vaikka myydä pörssissä.
Osakkuussähkön tarkka hinta on liikesalaisuus, mutta sitä voi arvioida jakamalla yrityksen liikevaihto tuotannon määrällä. Vuonna 2015 koko Kemijoki Oy:n liikevaihto oli 38,7 miljoonaa euroa ja tuotanto 5,3 miljoonaa megawattituntia eli tuotannon hinta noin 7,26 euroa per megawattitunti. Samana vuonna Nord Pool sähköpörssissä sähkön spot-hinnan keskiarvo oli 29,68 euroa megawattitunnilta. Osakkaat olisivat siis vuonna 2015 hyötyneet lähes 120 miljoonaa euroa siitä, että ovat saaneet halpaa osakkuussähköä. Laskelma on karkea ja vesivoima vaatii myös mittavia investointeja, mutta on selvää, että Kemijoki Oy:n osakkaiden taloudelliset hyödyt ovat suuria.
Kemijoella myös voimayhtiöille määrätyt kalatalouskorvaukset ovat merkittäviä. Kemijoki oy ja Isohaaran padon omistava Pohjolan voima istuttavat Kemijoella vuosittain kalanpoikasia noin 2,5 miljoonalla eurolla. Tutkijat haaveilevat, että osa tästä voitaisiin vaihtaa suoraan rahaksi ja käyttää lohen paluun edistämiseksi. Voimayhtiöille tämä kävisi ja ne ovat ilmaisseet olevansa halukkaita satsaamaan lohen palauttamiseen, mikäli kustannukset eivät nouse merkittävästi, eivätkä yhtiöt päädy ainoiksi maksajiksi. Velvoitteet on kuitenkin määrätty korvaukseksi merialueen kalastajille saalismenetyksistä ja niiden muuttaminen on vaikeaa.
Viimeisin käänne Kemijoen lohisopassa koettiin 2014, kun tutkijat totesivat nykyisen velvoitteen liian pieneksi kompensoimaan hävinneitä kutupaikkoja. Istutettavien poikasten määrä arvioitiin 5-7 kertaa nykyistä suuremmaksi. Tämä merkitsisi 10 miljoonan euron lisälaskua voimayhtiöille, joten ne suhtautuvat ehdotuksiin velvoitteen nostosta äärimmäisen nihkeästi. Edessä on siis pahimmillaan jälleen vuosien oikeustaistelut, joiden ajan lohi odottaa edelleen vuoroaan.
Saimaanlohi palaa Ala-Koitajoelle
Viime vuosien oikeuskäsittelyissä kalakantojen kärsimät haitat ovat nousseet merkittävään asemaan ratkaisujen perusteluissa. Eräs esimerkki tästä löytyy Vuoksen vesistöstä Ala-Koitajoelta.
Jääkauden päättymisen jälkeen Saimaan vesistöön jääneet saimaannieriä että saimaanlohi häilyvät sukupuuton partaalla. Kutujoet on padottu ja lajit ovat välttäneet sukupuuton vain viljelyn avulla.
Laitoskasvatus kuitenkin heikentää kalojen geneettistä perimää. Kannan pitämiseksi elinvoimaisena kudulle pyrkiviä järvilohia pyydystetään Lieksan- ja Pielisjokien ensimmäisten patojen alapuolelta. Perinnöllisen monimuotoisuuden varmistamiseksi tutkijat ovat arvioineet, että vuosittain tarvittaisiin 50 kalaparia, mutta kaloja saadaan aivan liian vähän.
Vuonna 2016 Pielisjoesta saatiin 53 naaraslohta ja 18 koirasta. Lieksanjoella järvilohinaaraita saatiin 12 ja koiraita vain neljä kappaletta. Tämä siitäkin huolimatta, että pelkästään Pielisjokeen on viime vuosina istutettu yli 100 000 lohen poikasta.
Iso tekijä on kova kalastuspaine järvialueilla. Lohet jäävät verkkoon tai tarttuvat uistimeen liian pieninä. Myös salakalastus rehottaa. Viime syksynä mm. Yle raportoi jopa urheiluharrastuksen piirteitä saavasta salakalastuksesta Pielisjoella.
Saimaanlohi sai uuden mahdollisuuden 2013, kun kuusi vuotta aikaisemmin alkanut oikeuskiista viimein päättyi ja korkein hallinto-oikeus määräsi Vattenfallin lisäämään Ala-Koitajoen minimijuoksutusta seitsemän vuoden määräajaksi.
Ala-Koitajoki oli vapaana virratessaan saimaanlohen merkittävä kutualue. Sen vedet johdettiin kuitenkin Pamilon voimalaitoksen rakentamisen myötä vuonna 1955 turbiineihin ja vanha jokiuoma jäi lähes kuivilleen. Lisäveden avulla on tarkoitus testata, onnistuuko luonnonkutu edelleen.
Voimayhtiön laskelman mukaan sille koituu menetyksiä seitsemän vuoden ajalta yli 12 miljoonaa euroa ja se halusi tämän korvattavaksi. Kyseessä on merkittävät taloudellinen etu ja juttu kävi läpi kaikki oikeusasteet.
Juoksutusvelvoite kuitenkin pysyi, eikä korvauksia tarvinnut maksaa. Perusteluna oli äärimmäisen uhanalaiselle järvilohelle aiheutuva hyöty ja voimalaitoksen aiheuttamien haittojen alikompensointi aikaisempina vuosikymmeninä.
Niinpä Pielisjoesta patojen yli kumipyörillä siirretyt lohet kutevat jälleen Ala-Koitajoessa. Tulokset ovat olleet lupaavia ja sähkökalastuksissa on havaittu paljon joessa syntyneitä villejä saimaanlohen poikasia. Lisäjuoksutuksen antamaa hyötyä tarkastellaan seuraavan kerran vuonna 2018.
Vaelluskalat käyttävät tarjotut mahdollisuudet
Kala on sopeutuvainen ja lisääntymiskykyinen eliö, joka käyttää tilaisuuden hyödyksi, jos sellainen tarjotaan.
Lohen osalta Tornionjoki on ollut menestystarina. Pohjoisen mahtivirta on säästynyt suurimmalta vesistörakentamiselta paljolti rajajokistatuksensa vuoksi ja lohella on satoja kilometrejä vapaata jokiuomaa, jossa lisääntyä.
Joen tilanne oli silti vielä parikymmentä vuotta sitten synkkä. Tornionjoessa syntynyt lohi tekee pitkän vaelluksen syönnökselle aina Itämeren pääaltaalle asti. Kalastajat kaikissa rantavaltioissa halusivat osansa ja pyynti oli erittäin voimakasta. 90-luvun alussa joessa kutevien lohien määrän arvioitiin olevan vain muutamia tuhansia yksilöitä.
Avomerellä ja rannikolla tapahtuvan kalastuksen säätelyä tiukennettiin erityisesti 2000-luvulla. Lohi tarttui mahdollisuuteen ja arvio kutevien kalojen määrästä on kasvanut 20-kertaiseksi. Viime vuosina kutukanta-arvioissa on liikuttu yli 100 000 lohen huippumäärissä ja ennusteiden mukaan Tornionjoesta lähtee lähivuosina yli 2 miljoonaa vaelluspoikasta kasvamaan Itämerelle.
Lohien mukana ovat saapuneet myös vapaa-ajan kalastajat. Vuonna 2016 joella kalasti 11 666 henkilöä. Yli 85 prosenttia kalastaneista oli ulkopaikkakuntalaisia turisteja, jotka käyttävät palveluita ja luovat mahdollisuuksia paikallisille elinkeinoille.
Kalastajia Tornionjoella
Myös pienillä panostuksilla on saatu paljon aikaan varsinkin äärimmäisen uhanalaisen meritaimenen kohdalla. Taimenen kutupaikaksi kelpaavat pienemmätkin purot, joita voidaan kunnostaa toimiviksi jopa talkoovoimin. Vantaanjoen nousu likaviemäristä Suomenlahden tuottoisimmaksi meritaimenjoeksi on paljolti vapaaehtoispohjalta toimivien pienten yhdistysten pitkäjänteisen toiminnan ansiota.
Viranomaisten toimesta Vantaanjoella on purettu patoja, rakennettu kalateitä ja ennallistettu pääuomien koskia. Parhaat lisääntymisalueet ovat kuitenkin löytyneet pääuomaan edelleen toistuvasti pääseviltä jätevesiltä suojassa olleilta sivupuroilta ja latvavesiltä. Näiden kunnostushankkeista ovat vastanneet ennen kaikkea yhdistykset.
Suomalaisen kalastusmatkailun edistämisseura SKES ry on kunnostanut alajuoksun urbaaneja puroja, joista tunnetuin lienee Longinoja. Virtavesien hoitoyhdistys Virho ry on taas jo 20 vuoden ajan tehnyt työtä vaelluskalojen eteen koko Vantaanjoella. Kunnostusten lisäksi Virho tarkkailee Vantaanjoen tilaa ja tekee äärimmäisen tärkeää valistus- ja tiedotustyötä. Se on myös paljastanut jokivarren kuntien salattuja jätevesipäästöjä.
Yhdistys toimii niukoilla resursseilla. Virho käyttää Vantaanjoen suojeluun vuosittain 50 000 – 100 000 euroa riippuen siitä, paljonko rahoitusta on saatavilla. Tämän päälle tehdään yli 1000 tuntia talkootyötä. Rahoja käytetään materiaalihankintojen lisäksi esimerkiksi pitkäaikaistyöttömien palkkaamiseen virtavesikunnostajiksi. Pääasia rahasta tulee viranomaisilta ja viime aikoina myös EU:n hankerahana. Omarahoitusosuuden Virho on kerännyt lahjoituksina kalakantojen tilasta kiinnostuneilta yrityksiltä ja yksittäisiltä lahjoittajilta.
Virho ja muut yhdistykset, yksittäisen kala-aktiivit tai vaikkapa Imatralle vajalla 800 000 eurolla rakennettu kilometrin mittainen keinotekoinen ja taimenten haltuun ottama kaupunkipuro osoittavat, että myös varsin pienillä resursseilla voi saada paljon aikaan.
Samalla on myös otettu merkittäviä askeleita isojen asioiden suhteen. Kalatie- ja kunnostushankkeita on toteutettu viranomaisten, vapaaehtoisten ja myös voimayhtiöiden yhteistyöllä ja toisaalta oikeuskiistoissa patojen rakentamisen aiheuttamat haitat kaloille ovat nousseet merkittäväksi tekijäksi.
Tehtävää on vielä paljon. Vaelluskalojen kohtalonkysymyksiä ei ole ratkaistu, mutta viimein vaikuttaa siltä, että se on mahdollista.
Teksti: Juho-Matti Paavola
Juttu perustuu Erkki Määttäsen Vaeltajat-dokumentin taustaksi vuosina 2015 ja 2016 kerättyyn aineistoon, jota varten haastateltiin vaelluskalojen kanssa työskenteleviä tutkijoita, kalatalousvirkamiehiä, järjestöjen edustajia, vapaaehtoistyöntekijöitä ja voimayhtiöiden edustajia. Tietoja on kerätty julkisista lähteistä, tutkimuksista ja suoraan tutkijoilta saadusta aineistosta.
