Kun lapseni syntyi keisarileikkauksella, minua neuvottiin antamaan leikkaushaavalle paljon ilmakylpyjä. Se edistäisi haavan paranemista ja ehkäisisi tulehtumista.
Tottelin neuvoa, vaikka aluksi minua hävettikin paljastaa raskauden jälkeinen vatsani edes hoitohenkilökunnalle tai lähimmille ihmisille. Jonkin ajan kuluttua häpeä helpotti. Haava sai ilmaa ja parani nopeasti.
Sisäisiä haavojani piilottelin paljon pidempään. Ne eivät nähneet päivänvaloa vuosikausiin.
Pikkutyttönä minulle ei tullut mieleenkään, ettenkö olisi ollut rakastettava.
Muistan varhaislapsuudessa tunteneeni itseni suloiseksi ja ihanaksi. Pikkutyttönä minulle ei tullut mieleenkään, ettenkö olisi ollut rakastettava.
Varhaismurrosiässä tilanne muuttui. Ihanuuden tunne muuttui häpeäksi. Muutuin hymyilevästä totiseksi ja aloin vertailla itseäni toisiin. Koin olevani ruma ja ujo. Otin hyvin vakavasti kaikki pienetkin epäonnistumiset.
Häpesin itseäni ja taustaani. En oppinut oikeita tapoja ilmaista tunteitani ja tarpeitani, ja tunsin olevani vääränlainen.
Vuosien saatossa häpeää kertyi paljon. Aikuisvuosina aloin oireilla syömällä häiriintyneesti. Häpesin sitäkin. Ylipaino oli vain yksi mutta näkyvin seuraus häpeästäni. Mitä enemmän häpesin, sitä pahemmin oireilin ja sitä enemmän lihoin.
En oppinut oikeita tapoja ilmaista tunteitani ja tarpeitani, ja tunsin olevani vääränlainen.
Häpeä oli haava joka ei saanut ilmaa, ja joka tulehtui vuosi vuodelta pahemmin. Vaikka ulkoisesti menestyin elämässä hyvin, tunsin olevani epäonnistunut. En pitänyt itsestäni, enkä uskonut, että kukaan muukaan voisi aidosti pitää.
Vasta kun elämä toi kohdalleni muutaman todella pahan tragedian, aloin nähdä itseni myötätuntoisin silmin. Selviytyäkseni minun oli pakko tehdä tilit selviksi häpeäni kanssa.
Oli katsottava peiliin. Sekä konkreettisesti että kuvannollisesti. Mutta vihan sijasta katsoin itseäni ensimmäistä kertaa vuosiin myötätuntoisin silmin. Ansaitsin parempaa. Joku kutsuu sitä armollisuudeksi, toinen itsemyötätunnoksi, kolmas kasvuksi. Yhtä kaikki, avainsana on rakkaus. Minun oli opeteltava rakastamaan itseäni.
Minun oli opeteltava rakastamaan itseäni.
Sen jälkeen olen yrittänyt ajatus kerrallaan muuttaa tapaani ajatella ja toimia. Olen joutunut kyseenalaistamaan vuosikausien aikana syntyneitä ajatusmallejani. Mitä mieltä olen asioista, mitä tunnen, mitä tarvitsen. Ihan oikeasti.
Varovasti olen myös kokeillut, romahtaako maailma, jos tuonkin itsestäni esiin jotain mitä häpeän tai jotain mikä satuttaa. Ei ole romahtanut. Päinvastoin, maailmaani on tullut valoa.
Asia kerrallaan olen tuonut haavojani omien silmieni eteen, ilmakylpyyn, päivänvaloon. Olen antanut haavoilleni rakkautta, ja yksi kerrallaan ne ovat parantuneet.
Matka on vielä kesken, mutta iso osa häpeästä on jo helpottanut.
Arpi on merkki voitosta.
Tietty määrä häpeää on ihmiselle tarpeen. Terve häpeä suojelee intimiteettiämme ja rajojamme. Turha häpeä sen sijaan on, no, turhaa, ja rajoittaa meitä liikaa.
Kun olen vapautunut turhasta häpeästä, uskallan paremmin sanoa mielipiteeni. En häpeä pelkojani, en tarpeitani, en toiveitani. En häpeä enää edes ulkonäköäni, joka on kaukana täydellisestä, mutta silti olen mielestäni kaunis.
Arvet ovat jääneet - sekä raskaudesta, keisarileikkauksesta että häpeästäni. Mutta en häpeä niitäkään. Arpi on merkki voitosta. Se on merkki haavasta, joka on parantunut.
Radio Suomen juontaja Maria Jyrkäs aloitti oman vaakakapinansa lähes seitsemän vuotta sitten. Hyvää oloa etsiessä muuttui lopulta lähes koko elämä. Painon suhteen Maria on todella kapinallinen, sillä hän ei ole omistanut vaakaa enää kolmeen vuoteen. Kolumneissaan Maria käy läpi omaa onnistunutta elämänmuutostaan.
