Teemu Laaksonen
Yle
Elokuvaohjaaja Matti Ijäs jää eläkkeelle Yleisradiosta, mutta ei lopeta elokuvantekoa. Kansakunnan humoristi aloitti nuorena pellehypyistä ja kasvoi nasevan elokuvapuheen mestariksi.
KulttuuriCocktail: Esiinnyit nuorena pellehyppyseurueessa. Kerro siitä.
Matti Ijäs: Koska olin ryhmän nuorin, minut laitettiin tynnyriin, jonka sisällä sain odotella aika kauan. Sitten tietyllä iskulla minun piti räjäyttää pieni paukku, joka rikkoi tynnyrin, ja putosin kymmenestä metristä turvalleni veteen. Tein sitä monta vuotta, ja voin sanoa, että se sattui.
KC: Eivätkö yleisön aplodit ja naurut mene ohi esiintyjältä, koska hän on niiden aikana vielä veden alla?
MI: Ainakin minulla kävi niin. Parhaimmilla esiintyjillä naurut jatkuivat pidempään.
KC: Olet tehnyt pitkän uran televisiossa, 1970-luvulta lähtien. Lisäksi olet ohjannut kuusi kokoillan elokuvaa. Sinut tunnetaan ennen kaikkea kuivakan vinosta huumorista. Se ilmenee esimerkiksi napakkana dialogina. Millaista on hyvä elokuvapuhe?
MI: Pidän kiteytetystä ja harkitusta dialogista. Sellaisesta kuin Aki Kaurismäen elokuvissa. Jotkut pitävät sitä kulmikkaana, mutta minusta se on tyylikästä. Kun näyttelijä osaa puhua Akin repliikkejä oikein, se on kuin musiikkia. Minusta dialogia pitää tyylitellä aika paljon. Vanhoista amerikkalaisista elokuvista voi ottaa mallia. Hyvä repliikki on lyhyt kiteytys asiasta. Se samalla naurattaa ja herättää ajatuksia.
KC: Tunnetuin elokuvasi taitaa olla Katsastus (1988). Vuodesta toiseen sitä katsotaan illanistujaisissa, ja sen sutkauksista on tullut elävää kansanperinnettä. Et kuitenkaan ole ihan tyytyväinen Katsastuksen loppuun. Miksi?
MI: Ei se epäonnistunut ole. Koska sitä rakenneltiin vielä, kun kuvaukset olivat jo käynnissä, jäi sellainen ajatus, että olisi sen voinut paremminkin tehdä.
KC: Loppuhan on hieno. Mallu ja Viltteri palaavat kotiinsa, jonka pihalla on levällään hääjuhlan pöydät ja koristelut. Vastasyntynyttä sylissään kantava Mallu käskee miestään keräämään pöytäliinat, koska “se voi tehdä vielä sateen”. Viltteri jää istumaan auton takapenkillä leikkikuorma-auto sylissään ja sulkee silmänsä. Alkaa kuulua lapsen itkua.
MI: En tarkoitakaan sitä kohtausta. Siinä arki rupeaa tunkemaan esiin hääjuhlan ja katsastusmatkan jälkeen. Tarkoitan sairaalakohtausta, jossa Viltteri tulee toisen synnyttävän naisen kanssa sinne ja törmää omaan vaimoonsa ja lapset meinaavat vaihtua keskenään. Siinä hässäkässä on kyllä oikeat asiat, mutta ehkä sen olisi voinut toteuttaa vielä paremmin.
KC: Katsastuksessa on monta hyvää näyttelijää Vesa Vierikosta ja Kaija Pakarisesta Sulevi Peltolaan. Olet sanonut, että hyvä näyttelijä löytää roolihenkilönsä “pienet totuudet”. Mitä se tarkoittaa?
MI: Kerron esimerkin Vesasta. Oli Katsastuksen ensimmäinen kuvauspäivä. Olin hotellihuoneessani, kun Vesa tuli hakemaan minua baariin. Hän pälyili ovella kummallisesti ja kysyi, että “olisko se tämmönen”? “Ai kuka”, ihmettelin. “No Viltteri”, Vierikko vastasi. Se oli juuri sellainen pieni totuus. Viltteri on sellainen ihminen, jonka katse hakeutuu katonrajaan ja lattiaan, miten sähkölinja menee ja miten jalkapaneelit on laitettu. Vierikko osasi fyysistää sen, että henkilö ei oikein osaa olla tilanteessa.
KC: Sanoit aikanaan lehtihaastattelussa, että elokuvan “juoni on rappiota”. Vieläkö ajattelet niin?
MI: Se oli kärjistetysti sanottu ja johtuu siitä, että olen itse huono kehittelemään juonta. Minulle henkilö on tärkein asia. Esimerkiksi dekkareita on tuhansia ja tuhansia, mutta vain muutamat niistä elävät jatkuvasti. Se on hyvän päähenkilön ansiota, sellaisen kuin komisario Maigret. Rikokset, juonet ja käänteet ovat yleensä vanhaa tavaraa, ja kuka tahansa voi oppia ne, mutta hyvän henkilön kirjoittaminen vaatii tarkkoja havaintoja. Ja se vaatii taitoa. Taide ja roskaviihde voivat käyttää samaa juonimateriaalia, mutta viime kädessä ne erottaa toisistaan henkilöistä.
KC: Monessa elokuvassasi on lapsia päähenkilöinä, esimerkiksi Sokkotanssin (1999) Jontti ja Länki tai Haaveiden kehän (2002) Kusti. Mitä lapsen näkökulma tuo elokuvaan?
MI: Tunnistan tuon, mutta en osaa sanoa, mistä se on tullut elokuviini. Lapsi on kuin lämpömittari, joka reagoi koko ajan. Haluan, että lapset ovat kokonaisia henkilöitä, tahtoineen ja pelkoineen.
KC: Kun joskus näkee keskellä päivää kadulla pojan, joka kävelee ajatuksiinsa vajonneena koulureppu selässään kotia kohti, ilman kiirettä, tulee mieleen, että juuri tuollaista on olla poika. Tunnistatko?
MI: Joo, joo. Juuri koulun ja kotiintulon välillä hurjimmat visiot voivat toteutua. Se on päämäärätöntä kuljeskelua ja kolttosten miettimistä eli hampparointia, kuten Arska Turtiainen sitä kutsui. Todennäköisesti se on Turtiaisen slangia 1950-luvulta.
KC: Sekä Sokkotanssissa että Haaveiden kehässä kuljetaan menneessä maailmassa, joka on nuhjuinen ja kolhuinen. Oletko nostalgikko?
MI: En haluaisi olla. Nostalgia nojaa siihen, että ihmisellä on voimakas tarve kokea asioita uudestaan. Mittailemme elämää, onko tullut tehtyä oikein, onko oma rakas se oikea. Ilman tätä olisi vaikeaa elää ja oppia. Mutta nostalgiassa on ongelmallista, että se pumpuloi asiat. En pyri sellaiseen. Yritän elokuvissani mieluummin hakea ristiriitoja, toteutumattomia haaveita ja menneisyyden kipupisteitä.
Mutta visuaalisesti tykkään lommoisuudesta. Kuvattavissa pinnoissa, olivat ne sitten ihmiskasvoja tai talojen seiniä, pitää olla syvyyttä, joka herättää mielenkiintoa. Koska Haaveiden kehä kertoo myös työväenurheilun noususta ja tuhosta, siinä nähtävät nyrkkeilysalit ovat vääjäämättä osa maailmaa, jota ei enää ole.
KC: Mitä muuten pidät uudemmasta nyrkkeilyelokuvasta, Juho Kuosmasen Hymyilevästä miehestä (2016)?
MI: Pidän oikein paljon. Se on hirveän omapäinen ja raikkaasti tehty elokuva. Mustavalkokuvaus on hienoa. Erityisen hienoa siinä on casting, näyttelijävalinnat. Siinä on uusia, tuoreita kasvoja, jotka ovat hirveän hyviä. Ehyt elokuva.
KC: Mitä elokuva on?
MI: Valoa ja liikettä lyhyesti sanottuna. Liike on aika oleellista. Kameran ei tarvitse liikkua, mutta ihmisten sisäistä liikettä on oltava, muuten kukaan ei jaksa katsoa elokuvaa.
KC: Olet nyt 67-vuotias. Mikä sinua pelottaa?
MI: Erilaiset sairaudet. Pelkään, että rampaudun enkä voi liikkua. Tai että muisti menee kokonaan.
KC: Mikä sinua naurattaa?
MI: Samat asiat! Onhan se aika naurettavaa, että erilaisia pelkoja alkaa tulla, mutta ei sille voi mitään.
KC: Olet tehnyt töitä ohjaajana ja käsikirjoittajana Yleisradiossa viidellä vuosikymmenellä. Nyt jäät eläkkeelle. Mitä ajattelet Ylestä?
MI: Hirveän hyvää ajattelen. Se on antanut minulle paljon. Olen ihan kultalusikka suussa syntynyt, kun olen saanut tehdä niin paljon ja pitkään. Yleisradio-politiikka on sitten eri asia. Toivoisin, että Yle olisi enemmän sivistyslaitos ja kulttuuri olisi enemmän läsnä ohjelmissa. Raja viihteeseen on hämärtynyt, myös lehdistössä.
KC: Mihin Yle on menossa?
MI: En tiedä, mutta Ylen pitää itse vetää kulttuuripoliittista linjaa. Siis tuottajien ja johtajien pitää vetää. Sitä ei voi ulkoistaa. Nyt linja on vähän hakoteillä. Haluan, että Yle tekee hyvää ja monimuotoista kulttuuria, ei tylsää kulttuuria. Se on oleellinen tehtävä. Nyt tuntuu, että Ylestä on tulossa vain uutis-, ajankohtais- ja urheilulaitos.
KC: Lopetatko elokuvien tekemisen?
MI: En missään tapauksessa. Kyllä minä näitä metkuja ajattelin vielä jatkaa. Ylen duunit loppuvat, mutta kai jotain muuta tulee tilalle.
KC: Mitä teet seuraavaksi?
MI: Paria käsikirjoitusta yritän työstää, mutta en halua sanoa niistä vielä enempää. Pitkän elokuvan käsikirjoituksia.
KulttuuriCocktail: Jos sinulla olisi kaikki maailman aika ja resurssit, millaisen elokuvan tekisit?
Matti Ijäs: Saman kuin mitä nyt suunnittelen. En hirveästi kaipaa mammonaa ja sen ympärillä olevia asioita. Mitään suurelokuvaa en suunnittele.
