Pasi Pekkola on julkaissut kaksi teosta, Unelmansieppaaja (2013) ja Lohikäärmeen värit (2015). Kirjojen kansitekstien perusteella saattaisi ajatella, että hän on entinen ammattilaiskoripalloilija, toimittaja ja vientiyrityksen toimitusjohtaja, joka on ryhtynyt kirjoittamaan. Mutta tässä Taneli Pyysalon haastattelussa selviää, että Pekkola on aina ollut ensisijaisesti kirjailija.
Teksti: Taneli Pyysalo
- Heittäytyminen haaveen perään on teema, jota käsittelin ensimmäisessä kirjassani Unelmansieppaaja. Rakkauteni fiktioon ja fiktion kirjoittamiseen alkoi jo pienenä, paljon ennen kuin ryhdyin pelaamaan koripalloa. Työni journalistina, koripalloilijana tai toimitusjohtajana Kiinassa ovat olleet hienoja kokemuksia. Siitä huolimatta ajattelen niitä jonkinlaisina esteinä, joiden yli olen kiipeillyt päästäkseni kirjailijaksi.
- Niillä, jotka ovat ensin oppineet tuntemaan minut urheilijana, journalistina tai aivan toisenlaisista töistä Kiinassa, on ehkä joskus ollut vaikeuksia hahmottaa, että mikähän tuo Pasi oikeastaan on.
- Vaikeinta lienee vaimollani, joka on käynyt kaikki roolini läpi. Hänen miehensä kun on vaihtunut moneen kertaan. Itselleni roolista toiseen siirtyminen ei ole ollut vaikeaa. Suurimman sisäisen kamppailun kävin, kun päätin luopua muista töistä siksi, että halusin kirjoittaa.
- Kirjailijaksi ryhtyminen Suomen kokoisessa maassa ei ole taloudellisesti mitenkään järkevästi perusteltavissa.
Huomaan ajattelevani ja aistivani kuvaamaani maailmaa juuri ruumiillisuuden, kehon ja lihallisuuden kautta.
- Aikaisemmat työni ovat varmasti vaikuttaneet kirjalliseen ilmaisuuni. Urheilijana tulin hyvin tietoiseksi omasta kehostani, koska työ oli pitkälti oman kehon kuuntelemista ja huoltamista. Kun kirjoittaessani mietin asioita henkilöhahmoni näkökulmasta, huomaan ajattelevani ja aistivani kuvaamaani maailmaa juuri ruumiillisuuden, kehon ja lihallisuuden kautta.
- Toimittajan töissä huomasin ahdistuvani journalistisesta formaatista, jonka koin kielellisesti rajoittavana. En päässyt kertomaan asioista haluamallani tavalla. Journalistinen kieli pyrkii tekemään asioita ymmärrettäväksi, tulkitsemaan asian valmiiksi. Fiktion hienous taas on juuri siinä, että se kutsuu uusiin tulkintoihin eikä osoittamaan mustavalkoista totuutta.
Kukaan ei tiedä kuinka paljon ihmisiä on kuollut nälkään tai surmattu. He ovat vain kadonneet.
- Lähtiessäni kirjoittamaan minulla ei välttämättä ole varsinaista teemaa edes selvillä, vaan se rakentuu pikkuhiljaa kirjoittamisen aikana. Kiinalaista yhteiskuntaa ja kulttuurivallankumousta käsittelevä kirjani Lohikäärmeen värit sai alkunsa siitä, että tutustuin Kiinassa ollessani heinäsirkkapeleihin ja niihin liittyvään vedonlyöntiin. Tarina lähti kehittymään pienestä yksityiskohdasta, joka sai kirjassani sitten suurempia symbolisia merkityksiä.
- Kulttuurivallankumous on Kiinassa vaiettu aihe siitäkin huolimatta, että maassa on yhä paljon ihmisiä, jotka kokivat sen. Minua muistutettiin useasti, että aiheesta ei kerta kaikkiaan voi puhua päivällispöydässä.
- Kiinassa ei ole virallista historiankirjoitusta, jossa menneisyyttä olisi käsitelty kansallisella tasolla. Jotkut taiteilijat ovat käsitelleet kulttuurivallankumousta, mutta käsittelytapaan ja taiteilijan vapauteen vaikuttaa se, että taiteilijaksi lasketaan vain ne, jotka valtio on tunnustanut.
- Aiheeseen tarttuneet kiinalaiset tutkijat puolestaan joutuvat tekemään työtään Kiinan ulkopuolella, sillä maan sisällä aihetta ei voi tutkia. Kiinassa on myös paljon sellaista mitä ei ole tallentunut mihinkään. Kukaan ei tiedä kuinka paljon ihmisiä on kuollut nälkään tai surmattu. He ovat vain kadonneet.
- Kiinassa viettämieni vuosien aikana sain ystäviä, joiden kautta pääsin tapaamaan kulttuurivallankumouksen kokeneita. Monet kertoivat, että olin ensimmäinen, jolle he saattoivat puhua aiheesta. He eivät olleet aiemmin kertoneet tapahtumista edes lapsilleen, puolisoilleen tai ystävilleen, vaan olivat pitäneet kaiken sisällään. Puhuminen täysin tuntemattomalle ja ulkopuoliselle oli helpompaa, koska minua ei kaiketi koettu minkäänlaisena uhkana.
Kirjailijan on syytä ja tärkeää pohtia asiaa ja perustella huolellisesti itselleen miksi ja miten luo sen maailman, josta kirjoittaa.
- Minusta on erittäin hyvä, että kysymys kulttuurisesta omimisesta on noussut viime aikoina vahvasti esille. Olen huomannut, että monet kirjailijat ja taiteilijat suhtautuvat torjuvasti keskusteluun, ikään kuin heidän sananvapauttaan loukattaisiin ja he eivät saisi kirjoittaa tai tehdä taidetta jonkun muun kuin oman kulttuurinsa edustajista. Motiivit vaihtelevat, mutta kirjailijan on syytä ja tärkeää pohtia asiaa ja perustella huolellisesti itselleen miksi ja miten luo sen maailman, josta kirjoittaa.
- Keskustelu on mennyt mielestäni hiukan sivuraiteelle, koska vastakkain asetetaan kulttuurisen omimisen kriitikot ja taiteentekijät, vaikka kritiikin pitäisi kohdistua pikemminkin instituutioihin tai koko järjestelmään.
- Suurin ongelma on se, etteivät esimerkiksi vähemmistöjen edustajat itse pääse ääneen. Heidän äänensä kuuluville saaminen ei kuitenkaan voi tapahtua niin, että rajoitetaan taiteilijoiden ilmaisunvapautta vaan niin, että media tai kustannusmaailma nostaisi vahvemmin esiin myös vähemmistöjen oman äänen.
- Onneksi tilanne on muuttumassa. Ensimmäiset suomalaiset monikulttuuriset kirjailijat ovat päässeet osaksi valtavirtaa. Ei pidä kuitenkaan olettaa heidän kirjoittavan aina ja ainoastaan omasta taustastaan. Taiteilijan täytyy saada olla vapaa tekemään työtään niin kuin itse haluaa. Tekijällä on oltava myös oikeus häivyttää itsensä taka-alalle niin, että lukija voi keskittyä teoksen tulkitsemiseen. Lukijahan tulkitsee aina omista lähtökohdistaan, joko hyväksyy tai ei hyväksy teoksen maailmaa.
Fiktion avulla maailmasta voi kertoa paljon sellaista, johon autenttisuutta tavoitteleva kirjallisuus ei aina pysty.
- Tämä keskustelu liittyy mielestäni hieman siihen, että teoksilta on ryhdytty viime aikoina vaatimaan yhä enemmän jonkinlaista autenttisuutta. Toivotaan tai oletetaan kirjailijan kirjoittavan läheltä omaa elämäänsä. Ilmiö vertautuu mielestäni hieman tosi-tv:seen tai elokuvien "perustuu tositapahtumiin" - merkintään.
- Itse olen kuitenkin vahva fiktion kannattaja. Fiktion avulla maailmasta voi kertoa paljon sellaista, johon autenttisuutta tavoitteleva kirjallisuus ei aina pysty.
Olin kerran kiertelemässä eräässä kaupungissa Kiinan eteläisissä provinsseissa
Lopuksi voin kuitenkin kertoa tositapahtumiin perustuvan hauskan tarinan: Olin kerran kiertelemässä eräässä kaupungissa Kiinan eteläisissä provinsseissa, kun ajauduin isoon ihmisjoukkoon. Muutamat ihmiset suorastaan nappasivat minut kiinni ja pyysivät lähtemään mukaansa. Seurasin heitä hieman hölmönä länsimaisena turistina, joka tempautui virran vietäväksi.
Päädyimme suureen juhlatilaan, jossa oli suunnilleen 400 ihmistä istutettuna suuriin pyöreisiin pöytiin. Sitten ruvettiin syömään, mikä kiinalaisessa kulttuurissa on todella tärkeää, ja tietysti juotiin tyypilliseen tapaan paljon baijiu-viinaa. Kun sitten huonolla kiinallani ryhdyin viimein selvittämään, mistä oli kyse, selvisi, että olin häissä jonkinlaisena kutsuttuna kuokkavieraana.
Tuntui siltä kuin olisin ollut paikalle tuotu eksoottinen ohjelmanumero tai sirkuseläin
Jonkin ajan syömisen ja juomisen jälkeen muutama best-manin tapaisiksi arvelemaani tyyppiä tuli hakemaan minua. Olin varma, että minut heitetään ulos, mutta mitä vielä; Minut talutettiin lavan eteen virallisesti onnittelemaan hääparia neljänsadan ihmisen tuijottaessa. Olin ainoa länsimaalainen paikalla. Tuntui siltä kuin olisin ollut paikalle tuotu eksoottinen ohjelmanumero tai sirkuseläin.
Vieraiden annettiin kenties ymmärtää, että olen hääparin vaikutusvaltainen ulkomaalaistuttu. Parin vanhemmatkin tuotiin kättelemään. Väkisinkin tuli tunne, että jonkinlaista brändiä minun avullani haluttiin luoda. Häät olivat kyllä hauskat, ei siinä mitään.
Kirjoittaja opiskelee luovaa kirjoittamista Turun yliopistossa
Kirjojen Suomi: Pilkun jälkeen, jakso 4 Me ja muut Yle Teema ma 6.3. klo 21.00 ja Yle Areenasta katsottavissa jo nyt.
