Tuula Viitaniemi
Yle
Arktinen hysteria alkaa täräyttävällä energialla. Kiiluvia katseita, kolisevaa biittiä, keinuvaa askellusta. Näyttelijät ovat kuin hurmoksessa soittava työmaa-orkesteri.
Atro Kahiluoto ja Juha-Pekka Hotinen ovat dramatisoineet näytelmätekstin Marko Tapion (1924-1973) romaanisarjan pohjalta. En ole lukenut kirjoja, mutta nyt osat 1-2 odottavat yöpöydälläni. Niitä ei ollut ihan helppo saada käsiinsä – ihmekös teosta on luonnehdittu unohdetuksi klassikoksi. Hotiselle ja Kahiluodolle kuuluu iso kiitos siitä, että tärkeä teos on nostettu puheenaiheeksi.
Tapio aikoi kirjasarjansa neliosaiseksi mutta tarina jäi kesken kirjailijan kuoltua. Ykkös- ja kakkososalla on hurmaavat nimet: Vuoden 1939 ensilumi. Sano todella rakastatko minua.
Hotinen ja Kahiluoto ovat tehneet salapoliisityötä sovituksensa eteen. He tutkivat kirjailijan jälkeensä jättämiä arkistoja, ja löysivät jotain, minkä ei tiedetty olevan olemassa: 116 liuskaa kolmannen osan käsikirjoitusta. Lisäksi löytyi kasa luonnoksia ja suunnitelmia. Tätä keskeneräistä materiaalia on hyödynnetty Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä nähtävässä esityksessä.
Kiiluvia katseita, kolisevaa biittiä, keinuvaa askellusta.
Esityksen alku lupaa maanläheistä, romuluista, pohjoista sykettä. Lupaus pitää koko ensimmäisen puoliajan ja osin toisenkin.
Sitten tulee muutos, tyylikäs, mutta ongelmallinen. Siitä myöhemmin lisää. Samalla varoitus: tämä kirjoitus sisältää juonipaljastuksia.
Tarinaa kuljettaa insinööri Harry Björkharry, jolla on mahdoton tehtävä. Eletään 1960-lukua. Pankkiiri-isän kotikylän koskeen rakennuttama patotyömaa vuotaa. Aikaa on niukalti, valtaisat vesimassat uhkaavat vyöryä yli kotien, peltojen, teiden. Kaiken kukkuraksi työväki lakkoilee maksamattomien palkkojen tähden. Insinööri ei pysty tukkimaan patoa yksin. Lakkolaisia ei kiinnosta: viina virtaa, huudot raikuvat, uhma nousee.
Timo Tuominen on mahtava Björkharryn roolissa: hän ilmaisee karhean sielukkaasti niin kilttiluontoisen insinöörin kamppailun, turhautumisen kuin rakkaudenkaipuunkin.
Tarinaa rytmittää mystinen 20 minuutin odotus. Björkharry etsii ratkaisua soittamalla rikkaalle äidilleen. Puhelun tilaus kestää 20 minuuttia. Sen verran insinööri antaa itselleen aikaa saada lakkolaiset auttamaan vuotavan padon tukkimisessa. Sitten on liian myöhäistä.
Aika näyttämöllä on kerroksellista. Björkharry vie katsojan padon ääreltä suvun, seudun ja Suomen historiaan: omaan lapsuuteensa, isänsä lapsuuteen, Toiseen maailmansotaan, aina sisällissotaan ja 1800-luvun lopulle saakka. Isoisä oli köyhä mylläri, isä pankinjohtaja, poika täysi kaupunkilainen.
Kylän ihmiset ja heidän suhteensa eivät ole olemassa vain nykyhetkessä. Patotyömaalla kiehuvat tunteet saavat voimaa vanhempien ja isovanhempien väkivaltaisista kohtaloista. Kiistojen syyt vaihtuvat, valtasuhteet taustalla säilyvät.
Kahiluodon ohjauksessa ajan monitasoisuus on koko ajan läsnä, ketterästi, juohevasti, selkeästi. Jännite kasvaa, elämä virtaa milloin verisenä, milloin hellänä.
Näyttelijäensemble kertoo tarinaa yhdessä, kaikki sykkivät samassa pulssissa. Tarjolla on kertakaikkiaan pysäyttävän hienoa näyttelemistä. Ja esitys on sitä paitsi erittäin hauska!
Kaikki sykkivät samassa pulssissa.
Itseeni kovimmin kolahti kohtaus, jossa juopuneet lakkolaiset marssivat rivissä ja huutavat: lakko! Lakko! Lakko! Tuho lähestyy, Harry Björkharryn epätoivo kasvaa. Mikseivät työläiset tajua, että heidän talonsa, heidän perheensä ne ovat jotka vesimassojen alle jäävät? Miksi tapella yhdestä palkasta, kun seuraavana hetkenä on vaarassa menettää kaiken?
Analogia kiihtyvän ilmastonmuutoksen keskellä elävään ihmiskuntaamme on vatsaakivistävän suora. Samassa moukkien jonossa mekin huudamme, pidämme meteliä saavutetuista eduista, tarraudumme elämäntapaan jonka tiedämme mahdottomaksi, kuolettavan vaaralliseksi elämälle tällä planeetalla. Jää sulaa, vesi nousee, maa kuivuu, mutta meillä on muuta mielessä.
Poistun väliajalle todella innoissani, kovien odotusten kera.
Jälkimmäinen puoliaika jättää kuitenkin ristiriitaisen olon. Tarina, niin kuin Marko Tapio sen on kirjoittanut, loppuu toisen puoliajan edetessä. Kokonaista kertomusta ei enää ole. On vain muistiinpanoja, lippusia ja lappusia, eriasteisia suunnitelmia.
Kahiluoto ja Hotinen ovat valinneet avoimen tien. Keskenjääneen romaanin arvoitus otetaan osaksi esitystä. Toki esitetyn kertomuksen fiktiivisyyteen on viitattu näyttämöllä pitkin matkaa, ohimennen, kevyesti. Nyt näyttelijät plaraavat näyttämöllä A4-nivaskoita, etsivät vihjeitä kertomuksen etenemisestä. Kirjailija Marko Tapio ilmestyy näyttämölle. Näyttelijät arvailevat, kertovat mitä voivat.
Pato, insinööri Björkharry ja lakkoilevat kyläläiset, kylmäsieluinen pankkiiri-isä ja insinöörin kommunistiheila ovat enää fragmentteina olemassa.
Keskenjääneen romaanin arvoitus otetaan osaksi esitystä.
Ratkaisu on tosi, elegantisti toteutettu, runollinen ja teatterillinen, arvostan sitä.
Mutta mutta. Ongelmia minulle katsojana syntyy siitä, että Marko Tapion romaanin olemassaolo tai olemattomuus ei kiinnosta minua, siinä teatterikatsomossa istuessani, oikeastaan ollenkaan. Minua kiinnostaa pato! Sortuuko se? Miten kylän käy? Vastaako äiti puhelimeen? En kykene vaihtamaan näkökulmaa. Elin täysillä mukana vuotavan padon ympärille kudottua suurenmoista tarinaa. Nyt näyttämöllä aukeava uusi stoori keskenjääneestä romaanista ja kutkuttavasti löytyneistä muistiinpanoista ei saa napattua minua mukaansa.
Ja niin käy: esityksen intensiteetti väsähtää, jännite liukenee, tarinan tiukka ote minusta hapertuu.
Poistun Arktisesta hysterian katsomosta ristiriitaisissa tunnelmissa. Vaikuttuneena, hämmentyneenä, oudon ontto olo sisälläni.
Kansallisteatteri: Arktinen hysteria. Perustuu Marko Tapion romaanisarjaan.
Ohjaus Atro Kahiluoto, dramatisointi Juha-Pekka Hotinen ja Atro Kahiluoto. Dramaturgi Aina Bergroth, lavastus- projisointi- ja pukusuunnittelu Reija Hirvikoski, valosuunnittelu Ville Virtanen, äänisuunnittelu Juhani Liimatainen, naamioinnin suunnittelu Tuire Kerälä. Rooleissa Tarja Heinula, Petri Liski, Heikki Pitkänen, Annika Poijärvi, Taisto Reimaluoto, Marja Salo, Timo Torikka ja Timo Tuominen. Ensi-ilta 1.3.2017.
Ohjaaja Atro Kahiluodon haastattelu Kultakuumeessa:
Päivitys 6.3.2017: audiolinkki lisätty.
