Hyppää pääsisältöön

Kolme ulkopuolista: Valkoinen jättiläinen Kiinassa, afrikkalaistyttö Oravaisissa ja suomalainen ryssä

Pilkun jälkeen -kirjallisuusohjelman neljäs jakso käsittelee teemaa Me ja muut kahden kirjailija- ja runoilijavieraan voimin. Ulkopuolisuuden tunteesta ovat keskustelemassa Kiinassa asunut Pasi Pekkola, Somaliasta Suomeen teini-ikäisenä muuttanut Nura Farah ja puolivuotiaasta Suomessa asunut Daniil Kozlov alias Susinukke Kosola.

Teksti: Pauliina Grym

Niina Revon juontaman ohjelman Me ja muut -jaksossa käsitellään vieraan pelkoa ja kolmea ulkopuolisuutta ja maahanmuuttoa käsittelevää kirjaa. Arto Salmisen fiktiivisessä Turvapaikka -teoksessa ääneen pääsevät suomalaisen pakolaiskeskuksen työntekijät. Kirja on kirjoitettu 90-luvulla pakolaiskriisin aikana. Susanna Alakosken Sikalat -romaani (2006) avaa oven suomalaisperheen elämään Ruotsissa. Arkeen kuuluu alkoholismia, köyhyyttä ja syrjäytyneisyyttä. Pajtim Statovcin Tiranan sydämessä (2016) albaanipojat matkustavat halki Euroopan etsiessään uutta kotia ja identiteettiä.

Näistä kirjoista, ulkopuolisuuden tunteesta ja rasismista ovat Pilkun jälkeen -ohjelmassa keskustelemassa kolme erilaista suomalaista.

Keskustelun polttoaineena toimivat:

Arto Salminen: Turvapaikka, 1995
Susanna Alakoski: Sikalat, 2006
Pajtim Statovci: Tiranan sydän, 2016

Kun kävelin pienissä kylissä, olin nähtävyys!

Pasi Pekkolan osa muukalaisena tuntuu ensi silmäyksellä kolmikosta helpoimmalta. Hän työskenteli Kiinassa johtoasemassa kolmen vuoden ajan energiateknologiakonsernin tytäryhtiössä. 195-senttinen, terve, nuori suomalaistoimitusjohtaja ei kuulosta sorretulta vähemmistön edustajalta. Ihmisten tuijotukseen Pekkola ei kuitenkaan tottunut.

− Koin Kiinassa itseni kovin ulkopuoliseksi. Eniten ulkopuolisuuden tunteeseen vaikutti kieli. En ymmärtänyt kiinaa, ja yritin kyllä opetella sitä. Se oli kyllä todella poissulkeva asia: tuntui, että olin todella erillään siitä yhteiskunnasta ja kevyimmästäkin juttelusta, sanoo Pekkola.

Pekkolan esikoisromaani Unelmansieppaaja (2013) oli Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto -ehdokkaana. Kolmen vuoden työpesti Kiinassa sai hänet kirjoittamaan toisen romaaninsa, maan armotonta lähihistoriaa kuvaavan Lohikäärmeen värit (2015). Pekkola päätti kirjoittaa kirjan, kun tajusi etteivät kiinalaiset puhu traumaattisista tapahtumista edes keskenään, saati sitten ulkomaalaisille.

Valtavalla Kiinalla on monet kasvot. Shanghain kaltaisissa, moderneissa suurissa kaupungeissa pitkänhuiskea ja vaalea suomalainen katosi massaan täysin.

− Maaseudulla tilanne oli tyystin toinen, totesi sata päivää vuodessa ympäri maata matkustanut Pekkola.

− Siellä on paikkoja, joissa ei ihan oikeasti ole nähty ikinä länsimaalaista ihmistä. Siellä kun kävelin pienissä kylissä, olin nähtävyys!

Muistan sen tuijotuksen

Somaliasta Suomeen 13-vuotiaana, pahimpaan 1990-luvun lamaan muuttanut Nura Farah ei päässyt koulussa unohtamaan olevansa erilainen. Siitä pitivät kiusaajat huolen. Muutenkin tyttö oli pikkukaupungissa pitkien katseiden ja nimittelyn kohteena. Hän sai kuulla syövänsä suomalaisten verorahat.

− Mä olin Suomessa selkeästi ihan ulkopuolinen. Esimerkiksi kun kävin kaupassa, jouduin hirveästi keskittymään. Kun puhuin jonkun kanssa, mietin, että ymmärtääkö tuo ihminen mua. Mitä hän minusta ajattelee? Ja kyllä minuakin tuijotettiin. Muistan sen tuijotuksen, sanoo Nura.

Suomalaiset eivät 1990-luvulla kursailleet käyttää rasistisia sanoja avoimesti.

− Kun tulin Suomeen, sitä N-sanaa käytettiin tosi paljon. Mun ihonväriin viitattiin aina, olin ”se tumma tyttö”. Se oli pysäyttävä kokemus, muistelee Nura.

Farahin onneksi hänen opettajansa olivat kannustavia, ja hän uppoutui kirjoihin.

− Kävin kirjastoissa koulun jälkeen. Ihanaa, että meillä on hyvinvointivaltio ja kirjasto, jokainen kansalainen voi lainata kirjoja. Vietin kaiken vapaa-ajan siellä, luin kaikki Tintit, Karviset, Aku Ankat, sillä sain parannettua mun suomen kieltä.

Lukioon mennessä kiusaaminen loppui ja ammattikouluopintojen jälkeen Farah pääsi töihin laborantiksi. Esikoiskirja, suomeksi kirjoitettu Aavikon tyttäret ilmestyi 2014 ja Farahista tuli Suomen ensimmäinen somalikirjailija.

Enää muhun ei suhtauduta venäläisenä, koska puhun sujuvaa suomea ja mulla on hyväksyvä taidetyöympäristö

Daniil Kozlov poikkeaa ulkonäöllään Suomen valtaväestöstä, mutta eri tavoin kuin Farah. Nuori mies valitsi punkkarityylin lävistyksineen jo nuoruudessaan. Vauvana Suomeen tulleessa Kozlovissa oli kuitenkin ominaisuus, jonka takia häntä pilkattiin ja syrjittiin. Hän itse koki olevansa suomalainen, mutta se ei riittänyt.

− Mä olin niin suomalainen kuin mun lapsen aivot pysty ymmärtämään: mä oon aina asunut Suomessa, mä puhuin suomea, mun kaikki kaverit oli suomalaisia, tai ainakin suurin osa. En nähnyt itseäni venäläisenä, kunnes mulle opetettiin että olen ryssä. Ja se ryssyys oli todella paha ja vastenmielinen asia.

Yläkoulussa Kozlov yritti salata venäläistaustaansa. Hän ei tuntenut kuuluvansa mihinkään ja oli katkera siitä, että joutui asumaan Suomessa, jossa häntä syrjittiin. Lukiossa tilanne alkoi muuttua parempaan suuntaan ja Kozlov alkoi muokata identiteettiään itse, lävisti huulensa hakaneulalla ja värjäsi hiuksensa mustaksi.

− Se oli samaan aikaan kapinaa ja haltuunottoa, kertoo Kozlov. − Enää muhun ei suhtauduta venäläisenä, koska puhun sujuvaa suomea ja mulla on hyväksyvä taidetyöympäristö. Siinä saa olla avoimesti ei-suomalainenkin.

Kozlov on perustanut vaihtoehtoisen kirjallisuuden kollektiivin Koleran ja julkaissut kaksi runokokoelmaa. Silja Hiidenheimon muistostipendillä palkittu .tik ilmestyi 2014 ja Avaruuskissojen leikkikalu vuonna 2016. Nämä runokirjansa Kozlov tosin julkaisi pseudonyymillä Susinukke Kosola − hän kun ei halua leimautua maahanmuuttajarunoilijaksi.


Mikä ulkopuolisuuden ja syrjinnän kuvaus on liikuttanut sinua?

OHJELMASSA MAINITAAN NÄMÄ KIRJAT/KIRJAILIJAT

Elias Lönnrot toim.: Kalewala taikka Wanhoja Karjalan Runoja Suomen kansan muinosista ajoista, 1835
Zacharias (Sakari) Topelius: Maamme kirja 1876 (ruots. Boken om vårt land, 1875)
Ilmari Kianto ja Jean Sibelius: Lastu lainehilla -laulu
Laila Hirvisaari
Hassan Blasim
Väinö Linna
Nura Farah: Aavikon tyttäret, 2014
Pasi Pekkola: Lohikäärmeen värit, 2015
Susinukke Kosola: Avaruuskissojen leikkikalu, 2016

  • Kuinka sitä ollaan hyvä mies, Juha Itkonen?

    Opiskelijan ja kirjailija kirjeenvaihto miesten kesken

    Kirjoitin intiimin kirjeen, jonka pääsisältö on seksi, ja lähetin sen kirjailija Juha Itkoselle. Sitten odotin. Pelkäsin kasvojen menetystä monta pitkää päivää. Sitten Juha vastasi. Onneksi hän osoittautui hyväksi mieheksi.

  • Elina Hirvonen: Nationalismin edessä tarvitaan radikaalia mielikuvitusta

    Mikä on ihmisen ja maailman suhde

    Vastaus Eurooppaa ja ihmisoikeuksia horjuttavaan liikehdintään ei voi olla teknokratia tai hiljaisuus, vaan radikaali mielikuvitus. Ympäristökriisi, automatisaatio ja tekoälyn kehittyminen haastavat tulevaisuudessa yhä suuremmalla voimalla käsityksemme siitä, mitä on olla ihminen tässä maailmassa, kirjailija Elina Hirvonen kirjoittaa kolumnissaan.

  • Olisiko maailmanloppu mahdollista välttää scifin avulla?

    Pilkun jälkeen -ohjelman päätösjaksossa katsotaan kauas.

    Pilkun jälkeen katsoo päätösjaksossaan kauas. Scifi ja fantasia käyvät realistisen suomalaisen romaanikirjallisuuden kimppuun ja luovat uusia tulevaisuudenkuvia. Keskustelemassa ovat rap-artisti ja runoilija Paperi T eli Henri Pulkkinen, kirjailija-dokumentaristi Elina Hirvonen ja kirjailija Anu Kaaja.

  • Ajavatko pienoisromaanit tiiliskivien ohi? Haastattelussa Anu Kaaja

    Kirjailijoita kunnioitetaan enemmän kuin käsikirjoittajia

    Kirjailija-käsikirjoittaja Anu Kaaja arvelee kirjallisuuden kentän monipuolistuvan jatkossa. Kaunokirjallisuuden ensisijaisena haasteena hän näkee muutoksen ihmisten ajankäytössä. Teksti: Emmi Ketonen Anu Kaajan helmikuussa ilmestynyt ensimmäinen romaani Leda sijoittuu 1700-luvun Ranskaan.

Kirjojen Suomi