Rakenteellinen syrjintä vaikuttaa siihen, kenellä on mahdollisuus kirjoittaa. Maailmassa, jossa kaikki saavat kirjoittaa, olemme vähemmän toisia toisillemme ja enemmän kokonaisia itsellemme. Kielen rajoja on höllennettävä, toimittaja Atlas Saarikoski kirjoittaa esseessään.
Teksti: Atlas Saarikoski
Kirjat yhdistävät todellisuuksia, jotka ovat toisilleen vieraita. Tämä on kuitenkin totta vain, jos kaikki saavat kirjoittaa. Kirjoittamiseen tarvitaan ainakin kolme asiaa: kielioppi, valtasuhteiden ymmärtäminen ja hyvä opettaja.
Minä opin kirjoittamaan kiitos kahden ihmisen.
Kaikki alkaa hetkestä, jolloin tajuan, etten osaa kirjoittaa suomeksi ollenkaan. Istun lukion luokkahuoneessa koulun ylemmissä kerroksissa, jonne on kiivettävä rappusia pitkin. Luokassa on valkoinen puinen ovi ja siinä ohut messinkinen kahva.
Oven vetää kiinni äidinkielenopettaja Arja Krook. Seuraavina vuosina Krook pelastaa minut kielettömyydeltä ja opettaa minut kirjoittamaan.
Tiedän, etten halua olla olemassa tällä kielellä.
Ennen lukiota olen käynyt peruskoulun ruotsiksi ensin Moskovassa ruotsalaisessa koulussa ja yläasteen Helsingissä koulussa, jonka oppilaat asuvat montasataaneliöisissä asunnoissa lähellä meren tuoksua, tai näin he minulle ilkkuvat.
Yläasteella opettelen ääntämään kaiken suomenruotsiksi, jotten erottuisi muista. Nyt tjej ei ala pehmeästi niin kuin шапка vaan kuten чай, ajattelen, mutten sano, sillä venäjän puhuminen vasta outoa muiden mielestä onkin.
Yritän niin paljon, että ensin muutun näkymättömäksi ja sitten yksinäiseksi. Kolmen vuoden jälkeen tiedän, etten halua olla olemassa tällä kielellä. Lopetan ruotsin puhumisen.
Sama kieli ei ole aina sama kieli. Kieli on aina suhteessa toisiin puhujiin, ja sen suhteet tekevät meidät olevaksi. Ihmisen suhde yhteisöön vaikuttaa siihen, miten hän käyttää kieltä. Kieli laittaa ihmisen paikalleen, ja joskus tämä paikka on niin ahdas, että ihminen katoaa.
Ruotsia puhun vasta vuosia myöhemmin uudestaan.
Kukaan ei osaa kirjoittaa, jos ei ymmärrä ensin mitä valta on.
Seuraavana vuonna olen vaihto-oppilaana pienessä kaupungissa Argentiinan keskimaassa. Olen päässyt kesätyörahoillani pakoon maapallon toiselle puolelle. Olen jälleen luokassa. Edessäni seisoo lyhyt opettaja, jolla on kihara tukka ja silmälasit.
Opettaja on Rosita, ja tänä vuonna hän opettaa minut ajattelemaan.
Rosita on äidinkielen opettaja, mutta hän ei opeta sanaluokkia vaan luennoi vallasta. Rosita sanoo, että kukaan ei osaa kirjoittaa, jos ei ymmärrä ensin mitä valta on. Hän kertoo suuryrityksistä ja sotilasjuntasta. Siitä mikä on FMI, Fondo monetario internacional, ja BM, Banco mundial, ja mitä tekemistä näillä on sen kanssa, kuka pienessä sisämaan kaupungissa syö, pysyy lämpimänä ja osaa lukea.
Rosita jakaa monisteita. Yhdessä tummatukkainen tyttö pyörätuolissa katsoo koulua, johon päästäkseen on kiivettävä koko paperin leveyden verran rappusia. Esteet on tasoitettava, jotta kaikki saavat kirjoittaa, opettaja tarkoittaa.
Toiseuttamiselle on olemassa myös hienostunut näyttämö: kirjallisuus.
Seitsemäntoista vuotta myöhemmin kirjoitan tämän tekstin. Rositan monisteen rappusia ei ole tasoitettu, eikä muiden nauru ole vieläkään kaikonnut mielestäni. Mutta tämän tiedän: kaikilla ei edelleen ole tasavertaista oikeutta kieleen, eikä kaikkien kieli ole yhtä arvokasta.
Aikamme pahantahtoiset sanat tekevät ihmisistä vieraita toisilleen. Ne muuttavat inhimillisyyden vaaraksi ja yksilöllisyyden uhkaavaksi massaksi. Rajaa vedetään meidän ja toisten välille.
On helppo sanoa, että näin toimivat he, jotka eivät tiedä paremmin, internetissä kirjoitusvirhein kirjoittava alaluokka. Mutta se on vain puoliksi totta, sillä toiseuttamiselle on olemassa myös toinen hienostuneempi näyttämö: kirjallisuus.
Palkitussa romaanissa kirjalliset henkilöt, jotka näyttävät erilaiselta kuin kirjailija itse, kirjoitetaan saman kertomuksen kautta, jonka avulla on kuvattu toiseutta läpi viime vuosisadan. Tekstissä ruskeat miehet ovat vuoroin valkoisia naisia vaaniva uhka ja vuoroin valkoisen naisen himon kohde.
Tämä ei ole kirjailijan syy, vaan rakenteellinen ongelma. Sitä tapahtuisi vähemmän, jos kirjallisuus ei olisi areena, jonne vain harvoille on pääsy. Kirjan toiseuttavat sanat ovat olleet olemassa ennen kuin kirja on kirjoitettu; kirjailija on ottanut ne kirjansa osaksi, eivätkä ne ole olleet ongelma kirjan toimittajalle, julkaisijalle, palkitsijalle tai kriitikolle.
Kieli, muun yhteiskunnan mukana, on jaettu niin, että kaikki eivät ole mukana rakentamassa sen sisäisiä suhteita. He, joilla ei ole paikkaa yhteisessä pöydässä, löytävät itsensä usein kuvattuna stereotypioiden kautta. Kieli kertoo niiden maailmasta, jotka sitä eniten käyttävät.
Tarvitaan siis muutos kieleen. On oltava tietoisempia hetkistä, joissa kirjalliset kuvat nojaavat vanhoihin valtasuhteisiin. Samalla on höllennettävä kielen rajoja: myös muut kuin jo valmiiksi tutut kielet ja tyylit taipuvat kirjallisuudeksi.
Jos haluamme lukea kirjoja, joissa ihmiset ovat enemmän kokonaisia kuin yksiulotteisia, on kaikkien päästettävä paikkoihin, joissa kieltä luodaan.
Kirjoittamiseen tarvitaan yhdenvertaisempi yhteiskunta.
Kirjoittamaan oppimiseni oli onnen ja etuoikeuksien summa. Jokaisen kohdalle ei osu kahta hyvää äidinkielenopettajaa. Kaikki eivät pääse lukioon tai vaihto-oppilaaksi. Suomessa voi jättää ruotsin puhumisen muutamaksi vuodeksi, mutta jos et osaa suomen kieltä, et saa töitä tai opiskelupaikkaa. Tänä päivänä lapsilla ja nuorilla on kirjoittamaan oppimisen esteenä myös miljardin euron koulutusleikkaukset.
Ihmisten pääsyä kirjojen kirjoittajiksi määrittävät yhä heidän lähtökohtansa: minkä sukupuolen odotuksia vasten he kasvavat, mitä kieltä he tapailevat ensimmäisinä sanoinaan ja pärjäävätkö he koulussa, joissa lapsia yritetään opettaa liian pienillä resursseilla.
Kirjailijaliittoon ei oteta kuin suomeksi kirjoittavia. Vieraskieliset lapset halutaan kodeista päiväkoteihin, jotta he eivät puhuisi omaa kieltään. Vaalikoneen kielivaihtoehdoista ei löydy saamen kieliä.
Jos sinulla ei ole oleskelulupaa, kirjoitat maahanmuuttovirastolle etkä kustantamolle.
Jos sinulla ei ole toimeentuloa, valitset sanoja toimeentulohakemukseen, et esseeseen.
Jos kohtaat väkivaltaa ja vähättelyä, haet ensin sanoja kokemallesi, vasta sitten kirjoitat.
Jos kohdallesi sattuu ylitäysi koululuokka ja lukivaikeus, olet peruskoulun jälkeen todennäköisemmin työtön kuin kirjailija.
Kirjoittamista ei synny ilman vapautta.
Tai kääntäen, jos sinulla on oleskelulupa, toimeentulo, hyvä ja turvallinen olo, riittävän hyvät puitteet, jossa oppia, kirjoitat varmemmin ja enemmän. Kirjoittamista ei synny ilman vapautta, mutta vapaudesta voidaan puhua vasta kun ihmisten vatsat ovat täynnä, kun he hengittävät puhdasta ilmaa ja kun heidän ei tarvitse pelätä.
Oma vika, twiittaa korkeastikoulutettujen ammattiliittoa Akavaa johtava Sture Fjäder, mutta hän on väärässä. Se on meidän kaikkien vikamme, ja Fjäderin vika vielä enemmän kuin muiden, sillä hän istuu johtopaikalla ja syyllistää ihmisiä siitä, että he eivät pärjää ympäristössä, joka muistuttaa päivä päivältä enemmän sääty-yhteiskuntaa.
On siis katsottava valtaa, kuten Rosita opetti, ja muutettava yhteiskuntaa.
Kirjoittamisen oppimiseen tarvitaan sopivankokoinen koululuokka, hyviä opettajia, kunnollinen oppilashuolto, riittävästi kouluavustajia ja oikeus oppia kirjoittamaan omalla kielellä. Kirjoittamiseen tarvitaan yhdenvertaisempi yhteiskunta.
Kun kaikki saavat kirjoittaa, kirjallisuuskin puhuu kaikille. Sellaisessa maailmassa olemme vähemmän toisia toisillemme ja enemmän kokonaisia itsellemme.
Atlas Saarikoski on vieraana Pilkun jälkeen -ohjelmassa, joka on katsottavissa Yle Areenassa.
