Hyppää pääsisältöön

Sandarmohin kauhujen kalmistossa lepää tuhansia Stalinin vainojen uhreja

Ortodoksisen kirkon kupoli
Ortodoksisen kirkon kupoli Kuva: Yle kuvanauha Yle Elävä arkisto,ortodoksinen kirkko,2011

Stalinin terrorin yksi suurimmista joukkohaudoista sijaitsee Sandarmohissa Karjalan tasavallan Karhumäen piirissä. Paikka oli huolellisesti salattu ja naamioitu, kunnes se paljastui 1990-luvun lopulla. Metsän uumenista löytyi tuhansien ihmisten jäänteet. Teloitettujen joukossa oli myös suomalaisia. Radiodokumentissa Aunuksen kujilla ja kalmismailla (2003) palataan Neuvostoliittoon ja 1930-luvun tapahtumiin Sandarmohissa. Toimittaja Arvo Tuominen käy myös alueella dokumentissaan Äänisen vettä (2011). Radio-ohjelmassa Radio Suomen Päivä (2020) puolestaan tarkastellaan myös sitä, miten tutkijoiden työtä alueella on Venäjän toimesta vaikeutettu.

Syrjäinen metsä Karjalassa kätkee Sandarmoh-nimisen alueen, josta on löytynyt 236 joukkohautaa. Tämä kauhujen kalmisto sijaitsee parinkymmenen kilometrin päässä Karhumäeltä Poventsaan johtavan maantien varrelta. Petroskoihin alueelta on matkaa noin parisataa kilometriä. Sandarmohissa teloitettiin ja haudattiin vuosina 1937–1938 arviolta 7 500–9 000 ihmistä. Teloituksista vastasi 1930-luvulla kolmijäseninen Neuvostoliiton sisäasiainkansankomissariaatti (NKVD) eli tuomioistuin. Teloitetut edustivat yli viittäkymmentä eri kansallisuutta. Tiukasti varjeltu Sandarmoh paljastui vasta 1997 Neuvostoliiton romahdettua Stalinin vainojen historiaa tutkivan venäläisen ihmisoikeusjärjestön Memorialin ansiosta.

Sandarmoh on kymmenien kansallisuuksien hautausmaa

Dosentti Antti Laine Joensuun yliopistosta toteaa yllä olevassa radio-ohjelmassa Aunuksen kujilla ja kalmismailla teloituksista, että Josif Stalin (1878–1953) halusi päästä eroon monista Neuvostoliitossa asuvista vähemmistöistä kuten suomalaisista. Heitä Sandarmohissa on löytynyt noin tuhat. Suomensukuisista kansoista enemmistönä olivat kuitenkin karjalaiset. Muita kansallisuuksia olivat muun muassa venäläiset ja puolalaiset, joita oli tuotu maatalouden kollektivisoinnin aikana Neuvostoliittoon. Kollektivisointia vastustaneita vainottiin, pakkosiirrettiin ja teloitettiin.

Teloitettavien määrä muodostui Moskovan määräyksistä. Ylin johto antoi tarkkoja ohjeita muun muassa siitä, kuinka paljon miltäkin alueelta oli saatava likvidoitavia. Toisaalta kaikkia vankeja ei kuitenkaan teloitettu vaan osa lähetettiin pakkotyöleireille, joissa moni vanki menehtyi. Sandarmohin teloitetut edustivat erilaisia ammattikuntia: talonpoikia, työläisiä, virkailijoita, kulttuurityöntekijöitä, taiteilijoita, pappeja ja sotilaita.

Sandarmohin olemassaolosta ei juurikaan tiedetty, sillä alue naamioitiin huolellisesti. Esimerkiksi joukkohautojen päälle istutettiin täysikasvuisia mäntyjä pian teloitusten jälkeen. Ylipäätään teloituksista oli säädetty tiukat ohjeet. Niiden oli tapahduttava syrjäisessä paikassa kaukana tieltä, ja esimerkiksi Sandarmohissa ei saanut tehdä nuotioita, jotta kukaan ei havaitsisi metsässä liikettä.

Neuvostoliiton romahdettua kadonneiden neuvostokansalaisten etsintä sai uutta vauhtia, kun arkistot avattiin. Teloituksista löytyi tarkat tiedot aina teloituspäivämääriä ja -paikkoja myöten. Laine toteaa, että kadonneiden etsinnässä juuri Memorial-liike otti aktiivisen roolin. Lähtökohtana etsinnöissä oli oletus sopivista teloituspaikoista. Muistitieto osoittautui myös tärkeäksi lähteeksi. Vaikka Sandarmohin teloitukset pyrittiin pitämään salassa, lähistöllä asuvat ihmiset aavistelivat, mitä metsässä tapahtui. Laukausten äänet kun kiirivät lähitienoolle ja öiset vankikuljetukset laitettiin merkille, mutta kukaan ei tapahtumista puhunut, sillä heidät oli peloteltu hiljaisiksi.

Löytämisensä jälkeen Sandarmohista on tullut suuri hautausmaa. Toimittaja Maija Typpi tutkii radio-ohjelmassa aluetta paikallisen oppaan kanssa. Sinne on pystytettu hautaristejä ja -muistomerkkejä. Yksi niistä on Solovetskin saaren yli tuhannen teloitetun vangin muistokivi. Näitä vankeja oli lähdetty syksyllä 1937 kuljettamaan Vienan Kemiin. Mutta vangit päätyivätkin Sandarmohiin, jossa heidät ammuttiin lokakuun ja marraskuun välisenä aikana. Metsästä löytyy myös suomalaisten muistoksi pystytettyjä muistopylväitä.


Toimittaja Arvo Tuominen käy televisiodokumentissaan Äänisen vettä (kohdassa 20:29–22:15) myös Sandarmohissa. Hän kertoo, miten pikaoikeudenkäynnin jälkeen vangitut tuotiin teloitettavaksi Sandarmohon. Heidät laitettiin polvilleen haudan reunalle ja ammuttiin pistoolilla otsaan. Teloittajalla oli siten katsekontakti teloitettavaansa. Suurimman osan laukauksista ampui kapteeni Mihail Matvejev, joka palkittiin ansioistaan vastavallankumouksellisia vastaan muun muassa arvoesinein. Matvejev kuoli 1970-luvulla Leningradissa.

Tietokirjailija Jukka Rislakki toteaa radiohaastattelussa Sandarmohin tilanteesta tutkijan näkökulmasta, että tutkimustyö on syytä pitää yliopistojen välisenä. Hän ei usko, että Putin ajan Venäjällä virallisella tasolla asiaa pystyttäisiin edistämään. Hänellä on myös se käsitys, että 1990-luvulla Venäjän arkistoista sai hankittua tietoa vaikka rahalla. Sittemmin monet arkistot ovat muuttuneet suljetumpaan suuntaan. Hänen mielestään otollisin aika tällaisen tutkimustyön tekemiseen olisi ollut presidentti Jeltsinin aika. Nykysuuntaus Venäjällä on se, että pyritään kirjoittamaan historiaa uusiksi. Tämä tarkoittaa esimerkiksi Sandarmohin kohdalla sitä, että siellä olisikin suomalaisten teloittamia vankeja.

Suunnan muutoksesta kertoo sekin, että ihmisoikeusjärjestö Memorial on luokiteltu ulkomaiseksi agentiksi ja sen toiminta on vaikeutunut. Tohtori Aimo Ruusunen kuitenkin toteaa, että lähisukulaisista on mahdollista saada tietoa arkistoista. Se saattaa tosin edellyttää kuukausienkin viestien vaihtoa.

Sandarmoh, Karjalan tasavalta

Näytä kartalla (Google)

Kommentit

Uusimmat sisällöt - Elävä arkisto