Rauma, 1980 luvun alku. Rintamamiestalon ruskealla kokolattiamatolla, villasukat jalassa, sukkahousuissa ja froteepaidassa, pyörii piruettia oman elämänsä Kristiina Wegelius. Alle kouluikäisenä hurahdin taitoluisteluun nähtyäni sitä televisiosta.
Lapsena mielikuvitukseni oli rajaton. Uskoin liukuvani pitkiä liukuja, vaikka kokolattiamaton kitka oli armoton. Tein hyppyjä ja piruetteja, joiden kuvittelin muistuttavan idolini sorjia liikkeitä. Eikä siinä vielä kaikki. Kokolattiamattoluisteluni oli mielestäni niin hienoa, että se tarvitsi sekä yleisön että selostajan. Isäni joutui esittämään molempia.
Sain kuvitella olevani Suomen seuraava Tintti Wegelius.
Aikansa olohuonenäytöksiä katseltuaan vanhempani päättivät laittaa minut taitoluistelukouluun. Ai että minä rakastin sitä. Sain liukua, pyörähdellä, pukeutua taitoluistelumekkoon ja kuvitella olevani Suomen seuraava Tintti Wegelius.
Mutta ensimmäisten leikkisien, iloa täynnä olleiden luisteluvuosien jälkeen mukaan tuli vertailua. Hauskuus katosi, kun en oppinut sirklaamaan puhtaasti oikealle kaartaessa. En myöskään oppinut muita hyppyjä kuin valssihypyn, vaikka kuinka yritin harjoitella. Vähitellen lapsuuden kuvitelmani karisivat, kun selvisi, että en ollutkaan kovin taitava. Jonkin aikaa sinnittelin, sitten lopetin koko harrastuksen.
Suoritukset, mittaamiset, arvioinnit ja se kaikki paremmuusjärjestykseen laittaminen ahdistivat kovasti.
Koulun liikuntatunnit tekivät myös parhaansa nitistääkseen liikunnan ilon. En ollut se, joka valittiin viimeisenä pesäpallojoukkueeseen, mutta kyllä minuun iskostui tiukkaan ajatus siitä, että en myöskään ollut kovin urheilullinen. Suoritukset, mittaamiset, arvioinnit ja se kaikki paremmuusjärjestykseen laittaminen ahdistivat kovasti.
Vasta viime vuosina olen ymmärtänyt, että kun leikkisyys ja hauskanpito katosivat urheilusta, katosi myös minun haluni harrastaa liikuntaa.
Vuosikaudet tunsin huonoa omaatuntoa siitä että en urheillut. Yritin toki välillä aloittaa jotain, mutta se sama suorittaminen, mikä luistelukoulusta ja liikuntatunneilta oli jäänyt mieleen, oli aina mukana. Jopa silloin kun yritin yksin lenkkeillä. Minun omien korvieni väliin oli iskostunut ajatus siitä, että liikkumisen pitää aina tähdätä mahdollisimman hyvään mitattavaan tulokseen, ja että urheilu on juttu, joka on tarkoitettu jo valmiiksi hyväkuntoisille ihmisille.
Liikunta palasi pysyväksi osaksi elämääni vasta, kun se tuli ilon kanssa.
Liikunta palasi pysyväksi osaksi elämääni vasta, kun se tuli ilon kanssa. Ensimmäiset kömpelöt jumppatunnit olivat täynnä onnistumisen ja itseni ylittämisen tunnetta. Vaikka aikuinen minussa tiesi, etten ollut notkea enkä ketterä, niin tunsin silti itseni hyväksi. Ja kiitos maailmankaikkeudelle, juuri sen kuntokeskuksen salissa ei ollut peilejä. Sain pitää illuusioni.
Sama olo tuli mukaan lenkkipoluille. Vaikka kävelijät melkein painelivat ohi hölkätessäni, tunsin jotain, joka oli ollut kateissa todella kauan. Sisäinen piiskuri minussa oli väistynyt ja tilalle oli tullut taas se lapsi, jolle liike tuotti iloa. Suorittaminen oli muuttunut taas leikiksi.
Oman elämänsä Wegeliuksena palasin lopulta jäällekin - tällä kertaa hokkarit jalassa. Pelasin muutaman vuoden jääkiekkoa aloittelevassa aikuisten naisten harrastajaporukassa. Vaikka hävisimme ensimmäisellä kaudella kaikki pelit, pukukopista lähdin aina hymy korvissa. Meillä oli hauskaa yhdessä. Mokille naurettiin ja onnistumisista iloittiin.
Liikkuminen on aikuisen leikkimistä.
Kun liikkuminen on kivaa, sitä haluaa lisää. Liikkuminen on aikuisen leikkimistä. Leikkimällä minusta on tullut yli parinkymmenen vuoden tauon jälkeen taas liikkuja, ja vieläpä monessa eri lajissa. Kunto on siinä hauskanpidon ohella kohentunut.
Se ei tarkoita, ettenkö ottaisi liikuntaharrastusta myös vakavasti. Otan, mutta en ryppyotsaisesti. Vakavuus on sitä, että varaan harrastukselleni aikaa, koska tiedän sen virkistävän. Silloin tällöin saatan ottaa jopa jonkin urheilullisen tavoitteen. Tuloksella ei kuitenkaan lopulta ole niin väliä. Tärkeintä on ilo. Ja iloa ihminen tarvitsee.
Radio Suomen juontaja Maria Jyrkäs aloitti oman vaakakapinansa lähes seitsemän vuotta sitten. Hyvää oloa etsiessä muuttui lopulta lähes koko elämä. Painon suhteen Maria on todella kapinallinen, sillä hän ei ole omistanut vaakaa enää kolmeen vuoteen. Kolumneissaan Maria käy läpi omaa onnistunutta elämänmuutostaan.
