Musiikkikriitikko ja tietokirjailija Seppo Heikinheimon kuolemasta on kulunut kohta 20 vuotta. Hänen kirjallisesta tuotannostaan tunnetaan parhaiten Mätämunan muistelmat (1997). Siinä Heikinheimo paljastaa napakymppi-muistelmien reseptin: kerro pimpistä, hauku Martti Ahtisaarta ja käytä trumpismeja. Mätämunan muistelmien rinnalla suurin osa suomalaisesta omaelämäkertakirjallisuudesta näyttäytyy pohjattoman tylsänä jaaritteluna.
mitä eilistä juttua jankuttaa
voitsä vetää suupielet ylöspäin
laa la laa laa laa laa
älä tuu droppaa mun tunnelmaa
– Paula Vesala
"Ennen kuolemaansa hän jätti muistelmiensa käsikirjoituksen kustantajalle." Kriitikko Pekka Tarkka päättää näihin sanoihin Seppo Heikinheimosta kirjoittamansa muistokirjoituksen Helsingin Sanomissa 26.5.1997. Tuskin mikään muu nekrologi on aiheuttanut niin suurta kollektiivista verenpaineen kohoamista kuin tämä. Aurinkoinen toukokuun päivä muuttui monessa kulttuurikodissa pelonsekaiseksi odotukseksi.
Jos sivistystä mitataan lukeneisuudella ja kielitaidolla, Heikinheimo läpäisisi kirkkaasti klingeläisen vaatimustason. Vain paras ja haastavin kelpasi hänelle, nuoresta lähtien. Toimittajan töiden ohella Heikinheimo väitteli tohtoriksi, kirjoitti musiikkitietokirjoja ja työskenteli suomentajana: teininä hän suomensi Thomas Mannia, aikuisiällä Ovidiusta, Mozartin kirjeitä, Roald Dahlia, Šostakovitšin muistelmat ja Tuhannen ja yhden yön tarinoita. Hän oli opiskellut omatoimisesti venäjän ja sanskritin kielen.
Kielitaito on työväline, se tuskin yksistään tekee kenestäkään pelättyä. Siihen vaaditaan konfliktinhaluisuutta ja pistävän terävää kynää.
Heikinheimolla oli ollut vaikean tyypin maine kulttuuripiireissä jo pitkään, 1950-luvun lopulta lähtien. Heikinheimo oli Uuteen Suomeen ja myöhemmin Helsingin Sanomiin kirjoittamissaan arvosteluissa äärimmäinen – hän joko ylisti konsertin tai vittuili sen maan rakoon. Hän ehti suututtaa kritiikeillään valtavan määrän musiikkielämän vaikuttajia ja esiintyjiä, esimerkiksi pianisti Olli Mustosen sekä kapellimestari ja säveltäjä Leif Segerstamin.
Heikinheimo ei kirjoittanut kritiikkejään niin kuin ammattikunnalla on pahimmillaan tapana, eli taiteilijaa mielistellen ja enemmän oman alansa väelle. Siksi kadunmiehetkin pitivät Heikinheimosta. He kokivat, että tuo tyyppi on meidän puolella.
Samat tekstit eivät olisi herättäneet huomiota, jos ne olisi julkaistu Kiuruveden Sanomissa. 1960–90-luvuilla Helsingin Sanomien kulttuuriosastolla ja sen toimittajilla oli valtavan paljon enemmän valtaa ja näkyvyyttä kuin tänään.
Sivistyssekoilija
Jos sivistyneisyyden määritelmänä pidetään hyvää tilannetajua ja käytöstapoja, Heikinheimo oli enemmänkin sivistyneen vastakohta. Tai ainakin hän oli valikoiva sen suhteen, milloin käyttäytyi hyvin.
Heikinheimoa voisi luonnehtia eräänlaiseksi kulttuurieliitin Pekka Siitoiniksi. Tämä vertaus sisältää vaaransa, siksi perustelen sitä. Siitoin (1944–2003) oli Suomen tunnetuin natsi. Heikinheimo tunnettiin lähinnä isänmaallisena (hän toimi vähän aikaa puheenjohtajana Suomalaisuuden liitossa) ja pakkoruotsin pakkomielteisenä vastustajana. Hänen lempimottojaan olivat "Suomi suomalaiseksi" ja "rautaa rajalle!". Tänä päivänä luonnehdinta persu-henkinen voisi olla aika lähellä totuutta.
Tiettävästi Heikinheimon ainoa liittymäkohta natseihin on se, että hän saattoi huudahtaa toisinaan "Sieg Heil!" joidenkin kirjeittensä alussa tai saapuessaan vaikkapa Goethe Institutiin. On jäänyt epäselväksi, miksi hän näin teki.
Se, mikä Siitoinia ja Heikinheimoa yhdisti, oli kiinnostus groteskiin käyttäytymiseen ja showhenkisyyteen. Siinä missä Siitoin törttöili natsiunivormussaan Ruotsin-laivalla, kravattiin sonnustautunut ja raivoraitis Heikinheimo kävi konsertin väliajalla tutkimassa penkeistä, olivatko naiskuulijat kostuneet komean viulistin soitosta. Kuten Panu Räty kirjoittaa Imagessa 1993: "Heikinheimo on saanut nekin, jotka eivät yli kolmen minuutin biiseistä perusta, lukemaan klassisesta musiikista kirjoitettuja arvosteluita. Arvostelija on muuttunut esitykseksi."
Toisinaan Heikinheimo sai tempauksillaan läheisensä hymyilemään. Hän saattoi saapua toimituksen palaveriin kaasunaamari päässään protestiksi siitä, että Helsingin Sanomissa sallittiin tupakointi sisätiloissa. Veikeiden performanssien vastapainona oli taipumus äärimmäiseen depressiivisyyteen. Siksi Heikinheimoa pidettiin hänen tuntemiensa ihmisten keskuudessa hulluna. Yksi hänestä käytetty lempinimi olikin Heikunkeikun.
Heikinheimoa ja Siitoinia yhdisti myös kuoleminen miltei samanikäisinä. Heikinheimo teki itsemurhan lääkkeillä hotelli Pasilassa 58-vuotiaana, Siitoin puolestaan joi itsensä hengiltä vuotta vanhempana Vehmaalla.
Kulttuuriväki kirjakaupassa
Palataan loppuvuoteen 1997, kun Mätämunan muistelmat ilmestyi Otavan kustantamana. Taide-eliitti oli ehtinyt purra toukokuun jälkeen kyntensä tyngiksi arvaillessaan, kenet Heikinheimo muistelmissaan haukkuu. Aikalaisten mukaan kirjakauppoihin ilmestyi kulttuuripiireistä tuttuja selaamaan hermostuneena henkilöhakemistoa sukunimensä kohdalta.
Jos saisin arvata, tuohtuneimpia saattoivat olla lopulta ne, joita Heikinheimo ei vaivautunut mainitsemaan. Moni oli halunnut kaveerata kriitikkolegendan kanssa, mutta hän ei kelpuuttanut piireihinsä ihmisiä helposti. Heikinheimo piruilee kirjassaan niin monen ihmisen kustannuksella, ettei kukaan taatusti kokenut olevansa yksin tulilinjalla. Myös muistelmien todenperäisyys kyseenalaistettiin jo ensimmäisissä lehtiarvioissa.
"Tärkeämpi kuin muistelija itse onkin toivottavasti jossain määrin elävä kokoelma aikalaisiani, joista olen halunnut jälkipolvien iloksi tallentaa joitakin pikkupiirteitä", kirjoittaa Heikinheimo muistelmiensa alussa. Nämä "pikkupiirteet" kuuluvat muistelmien riemastuttavimpaan antiin.
Heikinheimo luonnehtii mielellään muutamalla sanalla tapaamiaan ihmisiä. Kääkkä, lurjus, joviaali pappa ja pesunkestävä Sipoon juntti ovat tyypillisiä heikinheimolaisia sanavalintoja.
Kollegojaan muistelija saattaa kuvata tylysti, kuten tässä työkaveriaan: "Yksi arvostelijoista oli Tauno Karila, täysin mitätön mies ja sitä paitsi pahoin viinoittunutkin."
Heikinheimo paljastaa myös, miten vaikuttajat puhuvat toisistaan selän takana: "Missä se saatanan paskatohtori on? Jos mulla ois pistooli, mä ampusin sen", hän kertoo säveltäjä Nils-Eric Ringbomista sanotun.
Pelkkää keljuilua kirja ei kuitenkaan ole. Heikinheimo sanoo myös suoraan positiivisesti. "Minusta Joonas Kokkonen oli miehistä parhain, rehti ja suoraselkäinen."
Jo nämä esimerkit antavat pieniä vihjeitä siitä, miksi Mätämunan muistelmia on luettu paljon taidemaailman ulkopuolella. Heikinheimo kirjoittaa selkeästi eikä sorru käyttämään juurikaan sivistyssanoja. Hän pyrkii rehevään tarinoimiseen kotijumalansa Veikko Huovisen hengessä.
Kulttuurivaikuttajien muistelmia vaivaa usein hienotunteisuus ja luoksepääsemätön elitistisyys. Näihin Heikinheimokin sortuu, mutta huijaa lukijansa mukaan huumorintajullaan ja tarinankertojan lahjoillaan. Hän on kuin karnevalististen juhlien isäntä, joka saa kumisimmankin aamupalajuustosiivun maistumaan vieraan suussa syntisen rasvaiselta brieltä.
Kerronnan mopo karkailee ja pimppi kiinnostaa
Elitistisempää ja saivartelevaa Heikinheimoa löytyy kohdasta, jossa muistellaan Uuden Suomen musiikkiarvostelija Tauno Pylkkästä ja vihjataan tämän homoudesta. "Hän oli se ihminen joka pysyi minulle kaikkein tiukimmin arvoituksena. Pylkkänen onnistui kyllä eräässä vaiheessa menemään kihloihin Saara Liljan kanssa, joka opetti minulle yliopistossa vulgaarilatinaa eli Petroniuksen Trimalkion pidot, mutta sitten hän luultavasti totesi, ettei hän oikeastaan pidä naisista sillä tavalla ja vältti Tšaikovskia kohdanneen onnettomuuden."
Yksi hellyttävä piirre kirjassa on se, että Heikinheimolla karkaa tuon tuosta kerronnan mopo pääaiheesta sivupoluille. Ja törkyisille sivupoluille – tarinoissa päädytään nimittäin verrattain usein vessaan. Esimerkiksi Kapellimestareita-luvun alkupuolella Heikinheimo alkaa kertoa Leningradin filharmonikoiden ylikapellimestari Jevgeni Mravinskista. Äkkiarvaamatta päädytäänkin miestenhuoneeseen seuraamaan tilannetta, joka ei liity Mravinskiin mitenkään: Heikinheimo virtsaamassa RSO:n konsertin väliajalla, kun joku toimittaja tulee häiriköimään häntä. Kuvaus on villissä assosiatiivisuudessaan ja sekavuudessaan kuin Donald Trumpin käsialaa:
"En kyennyt edes kättelemään; miespuoliset lukijat ymmärtävät mistä se johtui. Jotkut lehtimiehet ovat toisinaan epähienotunteisia. Kamala ilmiö. Kuvitelkaa nyt jotain valtiollista suurmiestä tai vaikka edes Martti Ahtisaarta vastaavassa tilanteessa. Mutta siis Mravinski. Hän oli tullut Leningradin filmiharmonikoiden ylikapellimesteriksi samana vuonna kuin minä olin syntynyt..."
Mätämunan muistelmia on joissain kritiikeissä arvosteltu sekavista harhapoluista, mutta itse nautin nimenomaan tästä "heikkoudesta". Oudot assosiaatiot tuovat tekstiin inhimillisyyttä ja lukijalle tunteen siitä, että Heikinheimo on niin innostunut tarinoimaan, ettei malta pysyä asiassa. Vähän niin kuin keskustelisi ahnaan rönsyävästi ystävän kanssa, jota ei ole nähnyt pitkään aikaan.
Kyseessä on myös yllättävän roisi muistelmateos. (Muiden) homoilua, ryypiskelyä ja törttöilyä on paikoin niin paljon, että saastaisimman pariisilaisen bordellin osavuosikatsauskin jäisi toiseksi.
Lähes joka luvussa päädytään kertomaan jotain alapäähän liittyvää. Kapellimestareita käsittelevän luvun loppupuolella Heikinheimo alkaa muistella työpaikkaruokalassa käymäänsä keskustelua, jonka aiheena on klitoraalisen ja vaginaalisen orgasmin erot. "Minulle tieto oli uutta ja tärkeää, ja kuuntelin siksi valppaasti noin puolen tunnin ajan, tehden valaisevia lisäkysymyksiä etenkin ns. G-pisteestä."
Ja tämä on vain eroottisen jäävuoren huippu. Sanalla sanoen: pimppi tuntui kiinnostavan Heikinheimoa erittäin paljon. Pahimmillaan Mätämunan muistelmat on vaivaannuttavaa vanhan likaisen miehen horinaa, parhaimmillaan yleissivistävällä kuorrutuksella tarjoiltua pikkutuhmaa ilottelua.
Muutoin Heikinheimo kohtelee naisia muistelmissaan tasavertaisesti. Karkeasti arvioituna hän kirjoittaa muistelmissaan naisista kunnioittavammin kuin miehistä. Naisten teilaamista olisi voinut odottaa enemmänkin vanhojen haastatteluiden perusteella.
Esimerkiksi vuonna 1993 Image-lehdessä julkaistussa artikkelissa Heikinheimo sanoo säveltäjä Kaija Saariahosta, ettei tämän musiikille lotkauttaisi kukaan korviaan, jos kyseessä olisi ruma nainen tai mies. "Mutta kun hän sattuu olemaan tällainen eteerisen ja kärsivän näköinen nainen, niin ihmiset, jotka eivät ymmärrä musiikista juuri mitään, näkevät siinä salattuja merkityksiä ja ajattelevat, että sen täytyy olla hienoa."
Millään ei ole enää mitään merkitystä
Mätämunan muistelmat on sivistyneen ihmisen sairauskertomus. Alkupuolella muistelija on pikkupoikamaisen innostunut kaikesta, olkoon kyse länsimaisen taidehistorian merkkihenkilöistä, pakkoruotsin vastustamisesta tai sukellusveneistä. Uteliaisuus ja huumori karisevat kirjan puolivälin jälkeen, eikä Heikinheimo lopulta pidä kiinnostavana suunnilleen muita kuin Bachia ja Platonia.
Näen miltei edessäni, miten Heikinheimo alkaa maalata itseään nurkkaan. Yksinäisyys ja innostumattomuus tuntuvat paikoin jopa raivostuttavilta. Eikö millään muka ole enää mitään merkitystä, tekee mieleni huutaa hänelle.
"Kenenkään muun ihmisen kanssa en ole käynyt niin avomielisiä pohdiskeluja ihmisen vähäpätöisestä merkityksestä maailmankaikkeudesta kuin hänen", Heikinheimo kirjoittaa keskusteluistaan kapellimestari Arvid Jansonsin kanssa. Tällaiset elämäänsä kyllästyneen havukka-ahon ajattelijan laiskat lauseet ovat kirjan heikointa antia. Ne jäävät heitoiksi – ja usein myös nimidroppailuksi.
Itsemurha ei ole varsinaisena teemana kuin vasta kirjan lopussa, mutta pitkin matkaa Heikinheimo antaa vihjeitä halustaan riistää henkensä. Hän mainitsee puhuneensa itsemurhan tekemisestä Viron presidentin Lennart Meren kanssa, mutta on tätä ennen palannut lukuisia kertoja kysymykseen ihmiselämän mielekkyydestä.
Viimeisellä sivulla oleva lista itsemurhaan johtaneista syistä on samanaikaisesti lohduton ja huvittava. Heikinheimo mainitsee siinä syiksi esimerkiksi pesäpallo-otteluissa soitetun mökämusiikin, presidentti Martti Ahtisaaren huonouden ja sen, ettei hänen tietokirjojaan lue juuri kukaan. Hän ei mainitse mielenterveyttään eikä luonteenlaatuaan, vaikka ne ovat mitä ilmeisimmin olleet suurin syy itsemurhaan. Miksei hän ollut tässä asiassa rehellinen ja suora niin kuin muista kirjoittaessaan?
Heikinheimon mielenmaisemasta saa käsityksen Helsingin Sanomien entisen päätoimittaja Reetta Meriläisen haastattelusta, jonka tein kolme vuotta sitten. Siinä Meriläinen sanoo Heikinheimon yrittäneen itsemurhaa useamman kerran ja kertoneen itsetuhoisista ajatuksistaan.
Heikinheimo haastattelemassa Kasmiria?
Törmään Heikinheimon nimeen ja Mätämunan muistelmiin edelleen, lähes 20 vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Olen tavannut lukuisia musiikista kiinnostuneita nuoria, jotka ovat löytäneet Mätämunan muistelmat – ja riemastuneet lukemastaan. Vanhempien kriitikoiden ja musiikkialan vaikuttajien kanssa keskustelu palautuu yllättävän usein Heikunkeikkuun. En pysty keksimään vain yhtä selitystä.
Kyökkipsykologeille Heikinheimo on todellinen namupala. Rakastamme äärimmäisyysihmisiä ja sellainen hän todella oli: äärimmäisen sivistynyt ja äärimmäisen epävakaa. Häntä ihailee tai säälii: välimuotoja ei ole. Heikinheimon tempauksille ja mielipiteille tuntuu suorastaan kutkuttavalta tuhahdella puolijärkyttyneenä. Normaaliksi itsensä kokeminen tuntuu hänen rinnallaan petollisen hyvältä.
Äärirajoilla liikkuminen on harvoin tylsää seurattavaa – ja Mätämunan muistelmat ei todellakaan ole unettava kirja. Teoksen epäeettisyys ja luotettavuus ovat asiat erikseen.
Myös ajankuvalla on merkitystä. Heikinheimo edusti maailmaa, joka alkoi jo hänen elinaikanaan olla henkitoreissaan. Heikinheimon ura sijoittui aikakauteen, jolloin kriitikot olivat vielä kuninkaita ja hän terävine kynineen vielä heitäkin ylempänä. Mätämunan muistelmat kertoo siitä, miten hän moiseen asemaan pääsi ja millaista siellä oli.
1990-luvun lopulla Helsingin Sanomien valta alkoi kaventua, eikä kritiikeillä ollut enää niin paljon lukijoita. Viihde sai sanomalehdissä enemmän sijaa, ja laajat, kulttuurihistorialliset esseet ja matkakirjeet saivat väistyä.
Jos Heikinheimo olisi elossa, hän saattaisi kuulua maan kiinnostavimpiin twittaajiin tai tubettajiin – olihan hän ensimmäisten toimittajien joukossa omaksumassa uutta tekniikkaa ja ilmaisukanavia. Teknisen valveutuneisuuden puolesta hän sopisi nykyaikaan, mutta entä aiheiden? Voisiko Heikinheimon kuvitella tekevän Kasmir-haastattelua Axl Smith -kohun jälkimainingeissa tai analysoivan Saara Aallon laulamista?
Seuraava muistelmien sitaatti kuvaa laajemminkin sitä, millaisena hän koki asemansa nykymaailmassa: "Kollegani naureskelivat minulle Helsingin Sanomien kulttuuriosastossa aina välillä siitä, etten tiennyt jotain muodissa olevaa rappiomusiikin edustajaa. Minä kerroin silloin aina Pāninista, jonka kielioppia on tutkittu jo 1300 vuotta ja kehotin katsomaan, miten hyvin heidän ihailemansa suihkua vierastava rasvaletti muistetaan vuonna 3300."
Heikinheimon tunteneet ovat kertoneet, että todellisuudessa hän kärsi siitä, että hänelle kelpasi vain paras. Muistan erään hänen kriitikkoystävänsä sanoneen:
– Seppo oli kateellinen niille, jotka saattoivat Dostojevskin lisäksi lukea sarjakuvia ja katsoa Mies ja alaston ase -tasoisia elokuvia. Minä en vain pysty, vaikka haluaisin, oli Heikinheimo sanonut hieman itkuisena.
Mahdoton mätämuna
Mätämunan muistelmien alkupuolella seikkailee sivistyshankkeistaan hurmioitunut ihminen, joka viihtyy ryhmässä. Nuori Heikinheimo koki suurta yhteenkuuluvuutta muiden filosofiasta, musiikin historiasta ja runoudesta kiinnostuneiden kanssa. Hän pänttäsi kirjoja kaikessa yksinäisyydessä, mutta iloitsi kuulumisestaan sivistyneistöön, jossa sai nokitella muiden omahyväisten kanssa kulttuuritietämyksellään. On liikuttavaa huomata, kuinka tyly lukutoukka oli lopulta äärimmäisen riippuvainen sosiaalisesta elämästä.
Me-henki ja innostuneisuus alkavat kirjan loppupuolella muuttua enemmän yksinäiseksi saarnaamiseksi ja valittamiseksi. 1990-luvulla hänen tuttavapiiristään valtaosa oli joko kuollut ja henkiin jääneistä monet ajautuneet välirikkoon hänen kanssaan.
Lopulta Heikinheimo jäi yksin, osin itseaiheutetusti. Hän kulki kuin automaattiohjauksella kohti surullista päätepistettään. En tiedä, aavistiko hän jo nuorena kohtalonsa, mutta jotain kylmäävää hänen johdonmukaisuudessaan on. Hän mainitsee yhdeksi itsemurhansa syyksi sen, että Jumala hylkäsi hänet. Koska muistelmissa ei ole juuri yhtään uskonnollista pohdiskelua, vaikuttaa enemmänkin siltä, että Heikinheimo hylkäsi Jumalan. Tai että Jumala on vain yksi tekosyy lisää valmiiksi keinotekoisessa listassa.
Eyes Wide Shut
Olen palannut Mätämunan muistelmiin monta kertaa, koska siinä raotetaan ovea niin herkullisesti maailmaan, jossa Suomen sivistyneistö eli 1950–80-luvuilla. Se maailma ei ole pelkästään kuolleiden kielten pänttäämistä ja Sibelius-tutkija Erik Tawaststjernan luennoilla ravaamista. Heikinheimo kertoo mielellään eliitin Eyes Wide Shut -puolesta.
Vänkyröitä Wienissä -nimisen luvun alkupuolella hän kuvailee innostuneesti, miten Kekkosen aviottomaksi lapseksi väitetty suurlähettiläs Jussi Mäkinen juoksee saunassa järjestämänsä homoriidan päätteeksi pitkin Wienin katuja alastoman Leonard Bernsteinin perässä. Nykyaika alkaa tuntua yllätyksettömältä tällaisia kuvauksia lukiessa. Heikinheimo saa kulttuurihistorian tuntumaan raikkaalta ja vauhdikkaalta. Siksi minä kaipaan häntä. Kaipaan, vaikka hän varmasti valehteli.
