En usko kristittyjen Jumalaan, en ole minkään uskontokunnan jäsen. Kaikenlainen hihhulointi, yksisarvistyrkyttäminen, kohtukristallimanaaminen ja kaikenparemmuus saa minut voimaan pahoin. Kuitenkin ajatus jumaluudesta – jollei vaivaa, niin ainakin pähkäilyttää elämääni. Ihmisen katoavaisuus tekee sen.
Teksti: Katja Kettu
Minulta kuoli hiljattain mummo. Kirsti Inkeri Heikkinen, melkein 96 vuoden iässä. Suurta muistomerkkiä ei ole tekeillä. Minulle hän oli tärkeä, samoin suvulleni, muulle ihmiskunnalle ei niinkään. Yksi mummo vain.
Sinänsä Kirsti Inkerin kuolemaan ei liittynyt mitään tavatonta, sillä vanhat tuppaavat menehtymään, ja mainittu poismennyt eli pitkän ja vaiherikkaan elämän. Kuolema vaan pistää miettimään mahdollisuutta kuolemanjälkeisestä olotilasta.
Mitä mummo minulle opetti uskonnosta? Ei paljoa, ajattelin aiemmin. Nyt ymmärrän, että hän opetti kautta rantain koko maailmankuvan. Tiedän kaksi asiaa: Valtauskonnot tuottavat ihmiskunnalle kärsimystä. Toisekseen, usko jumaluuteen on seikka, joka on äärimmäisellä tavalla henkilökohtainen. Uskonnot ovat valtajärjestelmiä, joilla massoja hallitaan.
Ajatus uskonnoista on älyllisesti rienaava. Emme elä Jumalan kämmenellä. Mitään korkeampaa voimaa ei kiinnosta erityisesti sinun hyvinvointisi, rukouksillasi et saavuta suotuisia asioita elämässäsi.
Ei ole olemassa Jumalaa, joka lapsellisesti ja mustasukkaisesti vaatisi palvomaan häntä juuri oikealla tavalla, eli kuulumaan tiettyyn uskontokuntaan. Siihenhän uskonnot perustuvat: kuvitelmaan, että on jokin meitä korkeampi, mutta samoin alhaisin emansipatorisin määrein varustettu olio, joka vaatii meitä uhraamaan ja kunnioittamaan Häntä. Tai Tätä. Taikka Sitä.
Minua kiusattiin tarhassa, koska meillä ei kuuluttu kirkkoon.
Meillä ei uskottu Jumalaan. Ihminen itse tekee oman elämänsä, mutta on olemassa historian taakka. Mummoni Kirsti Inkeri Heikkinen olisi voinut olla mitä tahansa tässä ajassa. Omassa ajassaan hän eli köyhyydessä, sai viisi lasta ja koulutti heidät. Koulutus oli tärkeimpiä asioita mummon ajatuksissa, ajatus viisauden ja järjen voitosta uskon luulosairautta vasten.
Kasvaminen ateistilapsena Lapissa ei ollut helppoa. Minua kiusattiin tarhassa, koska meillä ei kuuluttu kirkkoon. Päiväkotikakarat juoksivat perässäni ja huusivat, että palan helvetin tulessa. Mummo osasi tähän neuvoa vastineen: sain koko lapsilauman itkemään huutamalla takaisin, ettenpäs joudu helvettiin, koska helvettiä ei ole olemassa.
Huolestuneet tarhantädit hankkivat paikalle sosiaalijohtajan arvioimaan, voiko tällaista pakanaa pitää tavallisten (uskovaisten) lasten keskellä lainkaan. Sain jäädä päiväkotiin.
Ala-asteella uskovainen opettaja ei voinut sietää sitä, etten laulanut aamu- ja loppupäivävirttä. Katajarannalla seisottiin useampanakin iltapäivänä pidennettyä koulupäivää: kaikki pääsevät kotiin, kunhan Katja laulaa virsiä. Koulubussit lähtivät, sukset odottivat pihalla liiterissä, muita lapsia kiukutti. En laulanut. Itkin. Vaan en laulanut.
Koskaan en tuntenut olevani vähäpätöisempi, päinvastoin. Jos jotakin Kirsti-mummoni opetti, niin voimaa olla varma itsestään kiusaajien ympäröimänä. Suurimpina arjen kiusaajina hän näki omiin arvojärjestelmiinsä tukkeutuneet fanaatikot ja oikeissaolijat.
Mutta uskonnot itsessään: mitä valhetaituruutta ja ylimielisyyttä.
Pidän helposti uskovaisia ihmisiä yksinkertaisina ja epä-älyllisinä. Kristinuskoiset eivät vaivaudu itse ajattelemaan saati kyseenalaistamaan vallitsevia moraalikäsityksiä, vaan luottavat 2000 vuotta sitten Lähi-idässä asuneen saarnaajan tietävän heidän puolestaan, mikä on oikein ja mikä väärin.
Muhamettilaiset puolestaan uskovat samalla alueella 1500 vuotta sitten mellastaneeseen hahmoon. Valtakoneistosta on kyse, oli se sitten kristinuskoa, muhamettilausuutta, hinduja… Ainoastaan buddhalaiset eivät näytä kunnostautuneen sotatoimissa viimeisen viidensadan vuoden ajalla.
Toki Jeesuksen Vuorisaarna ja Muhammedin Mekan-aikaiset profetiat olivat aikaansa edellä olevia uskonnollisfilosofisia ja yhteiskunnallisia kannanottoja, joita kunnioitan. Mutta uskonnot itsessään: mitä valhetaituruutta ja ylimielisyyttä.
Mummo puhui harvoin uskonnosta, ja jos puhui, oli sarkastinen. En tiedä, onko seuraava hänen vai muun kasvatuskerrostuman tuotetta, joka tapauksessa muistan uskonnosta puhutun lähinnä älyn ja järjen jälkikasaumana.
Jos on olemassa Jumala ja taivas, kannattaa sinne pyrkiä.
Loogisesti ottaenhan ihmisen kannattaisi olla uskovainen. Jos on olemassa Jumala ja taivas, kannattaa sinne pyrkiä. Perimmiltään on neljä vaihtoehtoa.
Pahimmassa tapauksessa käy näin: Et usko Jumalaan, mutta käykin ilmi, että tämä on olemassa ja päädyt kuoltuasi helvetin piinoihin. Olisi siis kannattanut uskoa!
Toiseksi pahin skenaario on, että uskot Jumalaan, mutta tätä ei ole. Kuolet, eikä mitään tapahdu.
Kolmas on, että et usko Jumalaan, ja tätä ei ole. Kuolet. Mitään ei tapahdu.
Neljäs, ja mukavin vaihtoehto on, että uskot Jumalaan ja on olemassa taivas. Mikäs sitten siinä taivaan portteja kolkutellessa, tosiaankin!
Eli uskoessaan ihminen voittaa, jos todennäköisyyslaskelmiin voidaan uskoa. Mutta usko vaatii tunnetta, ja ellei sitä ole, mitä jää jäljelle?
Elo ilman jumaluutta on kolkkoa ja ankaraa.
Palaamme helmikuuhun 2017: Silloin Kirsti Inkeri Heikkinen kuoli kunnioitettavassa 96 vuoden iässä. Kuoli, kuopattiin, sinne meni mummo.
Uskovaiset, nuo tylppäjärkiset onnelliset, voivat turvautua kaikenlaisiin sielunkierrätyksellisiin rakennelmiin.
Itse tiedän vain, että ruumis kuopataan, maatuu, mätänee, matoistuu, muuttuu mullaksi ja ravinteiksi ja sitä kautta osallistuu alkuaineiden kiertokulkuun, jota en voi oman tietämykseni rajoissa ikuiseksi, mutta erittäin pitkäjaksoiseksi sykliksi.
Elo ilman jumaluutta on kolkkoa ja ankaraa, kun tulee kysymys kuolemasta ja olemisen rajallisuudesta. Jos kuolema ei ole siirtymä vaan lopetus, stoppi ololle, synkkä seisautus päätepysäkille, kertakaikkinen ei, ei ihmiselo ankarassa tolkuttomuudessaan tarjoa liiemmin lohduketta.
Onko ihminenkin siten vain yksin syntymän ja kuoleman välisessä avaruudessa taivaltava murikka ilman sen kummempaa tarkoitusta? En tiedä.
Jumalattomuus pakottaa ihmisen vastuuseen teoistaan.
Ennen hautajaisia kuuntelimme perheen kanssa Tuomari Nurmion kappaletta, jossa lauletaan: “Kauas tahdon matkustaa / metsien ja vuorten taa/ oi, mä siellä nähdä saan / onnellisten maan.” Tämä valikoitui myös seppelvärssyksi.
Jumalattomuus asettaa keskiöön tämän hetken ja pakottaa ihmisen vastuuseen teoistaan: Piinaava tunne, joka on seurannut minua lapsuudesta saakka. Ei ole viimeistä tuomiota saati helvettiä, ei ole viime kädessä ketään, jolle vastata teoistaan. On vain vastuu toimia niin kuin “oikein” tai moraalista on.
En sano uskovalle, että hän on väärässä uskoessaan. Sanon, että hän on väärässä, jos tuomitsee minut. Uskonto ei ole minua varten. Jumaluus antaa maailmalle mielen, tunteen siitä että kaikella on tarkoitus.
Haluan ajatella – ei, vaan uskoa – että Kirsti-mummolla on kaikki nyt hyvin. Tunnen että niin vain on.
Katja Kettu on vieraana Pilkun jälkeen -ohjelmassa, joka on katsottavissa Yle Areenassa.
Artikkelia on edioitu 19.3. virheen vuoksi. Kohta: "Kolmas on, että uskot Jumalaan muttei tätä ole, siis kuolet. Mitään ei tapahdu", on muutettu muotoon "Kolmas on, että et usko Jumalaan, ja tätä ei ole. Kuolet. Mitään ei tapahdu."
