Hyppää pääsisältöön

Nokkahuilisti Sofia Fernholm: "Nokkahuilun lisäksi intohimoni on cembalo!"

Nokkahuilisti Sofia Fernholm.
Nokkahuilisti Sofia Fernholm. Kuva: Yle/Laila Kangas sofia fernholm

"Varmasti haluan jossain vaiheessa elämääni tehdä tai opiskella jotain muutakin," Taideyliopiston Sibelius-Akatemiassa nokkahuilua opiskeleva Sofia Fernholm pohtii. "Mitä se muu olisi? En tiedä vielä." Sofia oli vieraana Kantapöydän opiskelijatreffeillä Musiikkitalon kahvilassa 22. maaliskuuta 2017.

Kuka?

Olen Sofia Fernholm, syntynyt Helsingissä 26. lokakuuta 1997. Olen ensimmäisen vuoden nokkahuilun opiskelija Sibelius-Akatemialla. Äitini on ammatiltaan laulaja sekä laulupedagogi eli yksi muusikko löytyy lähisuvustani. Isäni on aktiivinen kuorolaulaja. Musiikki on aina ollut vahvasti läsnä kotonani.

Tausta?

Asuin koko lapsuuteni Espoossa, missä kävin kaikki koulut lukioon asti. Lukion kävin sitten Tölö gymnasiumin musiikkilinjalla. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen tuli haku Sibelius-Akatemiaan, ja viime syksystä lähtien olen opiskellut vanhan musiikin osastolla. Muutin helmikuussa Helsinkiin ja nautin nyt 15 minuutin koulumatkasta.

Minulle tärkeä ja inspiroiva maisema on mikä tahansa paikka meren äärellä. Asuin koko elämäni viime syksyyn asti lähellä merta ja 19 vuoden aikana tuli tehtyä aika monta lenkkiä meren rannalla. Siellä sielu lepää ja on aikaa omille ajatuksille.

Musiikkiopinnot?

Aloitin musiikkiopintoni 6-vuotiaana nokkahuilulla Musikinstitutet Kungsvägenissä. Koska musiikilla oli tärkeä rooli molemmille vanhemmilleni, tuntui luonnolliselta, että myös minä aloittaisin jonkun soittimen opiskelun. Halusin ensin aloittaa poikkihuilun soiton - muistaakseni myös trumpetti kiinnosti - mutta vanhemmat ehdottivat, että olisi kuitenkin parempi aloittaa nokkahuilulla. Alun jälkeen en enää edes ajatellut vaihtamista, nokkahuilu soitin tuntui omalta.

Nokkahuilun lisäksi intohimoni on cembalonsoitto, jonka aloitin kahdeksannella luokalla soitettuani ensin pianoa neljä vuotta. Minusta on todella antoisaa soittaa kahta niin erilaista soitinta. Tietysti continuo-soiton hallitsemisesta on myös paljon hyötyä nokkahuilistille. Ehkä nokkahuilisti-cembalisti-yhdistelmä ei ole mikään mahdottomuus tulevaisuudessa. Kävin myös vapaasäestyksen tunneilla pari vuotta ja toissavuonna aloitin laulutunnit.

Minulla on ollut onni saada käydä monen ihanan opettajan tunneilla. Tämänhetkinen nokkahuilunopettajani on Jari S. Puhakka. Cembalotunneilla käyn Anssi Mattilalla. Tärkeitä opettajia musiikkiopistoaikoina ovat olleet Pekka Silén Länskärissä eli Länsi-Helsingin musiikkiopistossa - myös lukuisat barokkimusiikkiprojektit siellä toivat paljon intoa opintoihin - ja Satu Parkkonen, jonka kanssa aloitin nokkahuilun soiton Kungsvägenissä. Cembalonopettajiani ovat olleet Anna Franzon Kungsvägenissä, ja Länskärissä Laura Ollberg-Ekman.
Valmistumiseeni on siis vielä pitkä aika. Odotan innolla mitä nämä vuodet tulevat tuomaan!

Nokkahuilisti Sofia Fernholm ja cembalisti Anssi Mattila soittavat Kantapöydän suorassa lähetyksessä Musiikkitalon kahvilassa 22.3.2017.
Nokkahuilisti Sofia Fernholm ja cembalisti Anssi Mattila soittavat Kantapöydän suorassa lähetyksessä Musiikkitalon kahvilassa 22.3.2017. Kuva: Yle/Tiina-Maija Lehtonen Anssi Mattila,sofia fernholm
Nokkahuilisti Sofia Fernholm ja cembalisti Anssi Mattila soittavat Kantapöydän suorassa lähetyksessä Musiikkitalon kahvilassa 22.3.2017.
Nokkahuilisti Sofia Fernholm ja cembalisti Anssi Mattila soittavat Kantapöydän suorassa lähetyksessä Musiikkitalon kahvilassa 22.3.2017. Kuva: Yle/Tiina-Maija Lehtonen Anssi Mattila,sofia fernholm

Lempisäveltäjä?

Lempisäveltäjiä riittää, ja myös minuun pätee klassinen vastaus, että se musiikki, mitä parhaillaan työstää, on usein se, joka tuntuu parhaalta juuri sillä hetkellä.

Jos yksi säveltäjä pitää valita, niin se olkoon J.S. Bach. Hän ei esittelyä kaipaa, mutta hänen musiikkinsa onnistuu miltei aina liikuttamaan ja siinä löytyy aina uutta oivallettavaa.

Juuri nyt ranskalainen Rameau on suosikkini. Hän on kirjoittanut paljon todella jännittävää musiikkia cembalolle. Ylipäätään myöhäinen ranskalainen cembalomusiikki aina muistuttaa minua siitä, miksi soitan myös cembaloa.

Yksi lempikappaleeni on Le Vertigo säveltäjältä Joseph-Nicolas-Pancrace Royer. Kappaleen tunnelma on dramaattinen ja tuntuu, että siinä on jotain maailmaa suurempaa, selvästi 1700-luvun rock'n rollia. Kuulin sen konsertissa pari vuotta sitten, ja se oli pieni elämys.

Muita lempiteoksia ovat Telemannin metodiset sonaatit, nokkahuilistin varma valinta. Myös 1600-luvun alun italialaistyylinen leikittelevä ja usein vapaa ja improvisatorinen tyyli kiinnostaa paljon. Oopperoista Monteverdin oopperat, joista olen ilokseni saanut esittää kaksi, sekä Händelin Giulio Cesare ovat kestosuosikkeja.

Kuuntelen aina välillä oman soittamisen vastapainoksi musiikkia, joka ei mitenkään liity soittamaani repertuaariin. Prokofjevin musiikki on aina kiehtonut, ja myös italialaiset klassisen elokuvamusiikin säveltäjät tulevat soitetuiksi.

Idoli?

Ruotsalainen nokkahuilisti Dan Laurin kuuluu ehdottomasti idoleihini. Hänen räväkkä, kekseliäs ja virtuoosinen soittotyyli puhuttelee. Olin hänen mestarikurssillaan viime vuonna, ja se oli minulle antoisin kurssi koskaan.

Harrastukset?

Harrastan joogaa ja lenkkeilyä ja pidän elokuvien katselemisesta. Luen myös mielelläni – mietinkin jossain vaiheessa kirjallisuuden opintoja. Harrastin pitkään yleisurheilua ja erityisesti pikajuoksua, mutta lukion puolivälissä se sai valitettavasti jäädä ajanpuutteen vuoksi. Musiikinopiskelijan arki on intensiivistä ja päivät ovat usein aika pitkiä, joten minulle on tärkeää jotenkin löytää aikaa myös ihan muulle tekemiselle, ja tietysti perheelle ja ystäville.

Tulevaisuus?

Isona minusta tulee muusikko! Musiikki ja soittaminen on tällä hetkellä se juttu. Varmasti haluan jossain vaiheessa elämääni tehdä tai opiskella jotain muutakin. Mikä se muu asia olisi? En vielä tiedä.

Kantapöydän opiskelijatreffit 22.3.2017. Musiikki videolla on 1. osa Georg Philipp Telemannin sonaatista nro 5. Cembalistina on Anssi Mattila. Toimittajina ovat Riikka Holopainen ja Janne Koskinen.

  • Mari Mäntylä jatkaa erikoistumisen varassa

    Levyarvostelu

    On kulunut yhdeksän vuotta siitä, kun decacordeen eli kymmenkieliseen kitaraan erikoistunut Mari Mäntylä julkaisi ensimmäisen soololevynsä Alba-yhtiöllä. Yksi Mäntylän työskentelykohteista on kotimainen decacorde-bandoneon-duo Duo Dryades. Yleisestikin hänet kutsutaan paikalle, kun tarve vaatii tätä kitaransoiton erikoislajia.

  • Tee se minkä Faurélle voit

    Levyarvostelu

    Gabriel Faurén musiikkia on kenties maailman helpointa esittää. Ranskalaisen suurmiehen makea pursote osuu juuri siihen lokeroon, jossa reilumpikin unenomainen pöpperöiminen saattaa saada sekä esittäjän että yleisön puolihuolimattoman hyväksynnän. Helpompaa musiikkia on tietenkin olemassa faktisesti, mutta sudenkuoppaklasarin metsästä ainakin puoli hehtaaria on varattu jättiläisten vanavedessä aina tulevalle nimelle Fauré. Kolmekymppinen sellisti Andreas Brantelid ja pianisti Bengt Forsberg eivät lukeudu kuitenkaan Faurén alisuorittajiin.

  • Ranskan-kierros nostaa kuoropojille jo liikaa kierroksia

    Levyarvostelu

    Koska Seattlen sinfoniaorkesteri on ollut levyttäjänä koko historiansa ajan ahmatti, se on loogisena tulemana saapunut myös Ranskan viime vuosisadan musiikin tontille. Vauhtia tälle antaa myös se, että seitsemättä kauttaan taiteellisena johtajana aloittava Ludovic Morlot on ranskalainen. Orkesteri perusti vuonna 2014 oman levymerkin, minkä jälkeen ensin oli kolminkertaisesti Henri Dutilleux’n vuoro, ja nyt seattlelaiset sukeltavat Olivier Messiaenin vahvasti uskonnolliseen väriloistoon.

  • Muistojen sula laardi ei ole Silvestrovin reseptissä häpeä

    Levyarvostelu

    Yksi musiikkikriitikon hauskimpia ajatusleikkejä on miettiä, miten jyrkästi kulloinkin jonkun teoksen vaikuttavuus laskisi, jos esiintyjät korvattaisiin itseään rajusti heikompitasoisilla. Ukrainalaisen Valentin Silvestrovin teoksissa tuo kosahdus on potentiaalisesti niin kuuluva, että tämä uskottavuuden rajoja nätisti venyttävä sävelkieli muuttuisi aivan tyhjänpäiväiseksi. Sen osoittaa myös Naxos-levymerkin uutuus täynnä Silvestrovin jousiorkesterikappaleita.