Hyppää pääsisältöön

Tuomas Nevanlinna: Donald Trump tviittailee työväenliikkeen raunioilla

Artikkelikuva KC:n juttuun
Artikkelikuva KC:n juttuun Kuva: Mikko Lehtola KulttuuriCocktail

Filosofi Tuomas Nevanlinna kertoo esseessään, miksi Donald Trumpista tuli Yhdysvaltain presidentti. Trump lumoaa, koska hän osoittaa esimerkillään, että kuka tahansa voi voittaa. Siihen ei tarvita koulutusta ja pinnistelyä, toisin kuin meille on uskoteltu. Nevanlinna paljastaa myös, miten työväenliikkeen romahdus loi populismin ja mikä erottaa Trumpin Hitleristä.

Onko Trump uusi Hitler? Jätetään tämä kysymys vielä avoimeksi. Ainakin Trump on uusi Biff Tannen.

Ai kuka ihmeen Biff? No, se Paluu tulevaisuuteen -elokuvien ääliö ja häirikkö, päähenkilö Marty McFlyn (Michael J. Fox) alituinen riesa.

Sarjan kakkososassa vilahtaa tulevaisuuden skenaario, jossa Biff (Thomas F. Wilson) on saavuttanut valtakunnan ykkösmiehen aseman. Menestyksen taustalla on aikamatkailun mahdollistama vedonlyöntivehkeily ja tästä kertynyt miljoonaomaisuus. Hän on rahvaanomainen elvistelijä, joka poseeraa ja jakaa lausuntoja mauttomassa Biff Tannen -museossaan. Biff on myös purkanut oikeustalon ja rakennuttanut tilalle kasinon. Hänen mottonsa kuuluu: "God bless America".

Seurasin Yhdysvaltain vaaliaamun tuloslaskentaa Marty-McFly-Biff-Tannen-museon-aulassa -tunnelmissa. Kirjaimellisesti: kaikki tuntui elokuvalta. En olisi kuunaan uskonut Donald Trumpin voittavan. Toisin kuin kielitieteilijä Noam Chomsky, joka oli tietysti hyvissä ajoin ennustanut oikean lopputuloksen.

Trump toi pokerin politiikkaan

Donald Trump on huijariliikemies riippumatta siitä, missä määrin hän on syyllistynyt rikkeisiin. Hän on niin sanotusti huijariliikemiestyyppi. Tämä on osa hänen kyseenalaista charmiaan. Trump on linssiinviilaaja, pitkännenännäyttäjä, jokeri, trickster.

Silvio Berlusconi oli samantapainen hahmo. Miljonääriys sekä talousrikoksista ja huijauksista kiinni jääminen vain lisäsivät hänen suosiotaan. Trickster-johtaja on samastuttavasti osoittanut osanneensa viilata linssiin järjestelmää, jossa tavis ei voi voittaa.

Mitä järjestelmää? Korkeasti koulutettujen valtaa eli meritokratiaa.

Otsikkokuva KC:n juttuun
Otsikkokuva KC:n juttuun KulttuuriCocktail

Ehkä Trump-ilmiön taustalla ei ollut kyllästyminen "poliittiseen peliin". Ehkä onkin päinvastoin: politiikka on ollut liian todellista, yhtä ikuista ja muuttumatonta ja tylsää kuin totuus, markkinatalouden lakeihin realistisesti vetoavaa, akateemisen ja ylikorrektin liberalismin kyllästämää laskelmointia, jossa pääsevät päsmäröimään eliittiyliopistoissa ansiokansionsa lihottaneet kylmäpäät. Juuri sellaiset kuin "kiistattoman pätevä" Hillary Clinton.

Siksi politiikasta nimenomaan pitäisi saada peli. Pelissä kaikilla on mahdollisuus voittaa, mistä toimii perverssinä osoituksena se, että voittajien joukkoon lukeutuu jopa kiistatta aivoton Trump. Jotkut häviävät, mutta ainakin mahdollisuudet ovat kaikilla samat. Pelin tasa-arvo on todellista, koska sitä ei ole alun perin vinoutettu paremmintietäjien ja etuoikeutettujen hyväksi, toisin kuin meritokratiassa.

Trump on siis sen Amerikan valinta, joka kymmenen vuotta sitten unelmoi rikastuvansa pokerilla. Amerikkalaisella unelmallahan on uhkapelin rakenne: kenties jonain päivänä onni potkaisee and I'll make it. Tämän fantasian avulla selviää monen arjen läpi.

Trump pystyy pelkällä olemassaolollaan murtamaan "koulutetun eliitin pakkovallan" ja heijastamaan kankaalle vaihtoehtoisen todellisuuden – vanhan kunnon amerikkalaisen unelman, jossa käteen jaetuilla korteilla, todennäköisyyksillä ja tosiasioilla ei ole merkitystä.

Tällä eleellä voi tehdä Amerikasta jälleen suuren tekemättä yhtään mitään.

Mikä onkin ainoa mahdollinen tapa.

Samaan aikaan Euroopassa

Mutta eikö liberaali yhteiskunta ole aina oikeuttanut itsensä meritokratian avulla? Eikö kannustinjärjestelmä olisi perin vääristynyt, jos osaamattoman ja laiskan osalle lankeaisi parempi palkka ja asema kuin kouluttautuneen ja yritteliään? Tämä on liberaaleista virsistä vanhin. Mutta miksi koulutettujen todellinen tai kuviteltu ylivalta tuntuu aiheuttavan poikkeuksellisen voimakkaita tunteita juuri nyt?

Palataan Yhdysvaltoihin myöhemmin. Euroopan tapauksessa perussyy nähdäkseni piilee työväenliikkeen romahduksessa.

Eurooppalainen työväenliike liputti työväenluokan ja valistuksen, työväestön ja sivistyneistön, välisen perustavan liiton puolesta. Marxismissa ja leninismissä tämä oli julkilausuttu osa oppia. Luokkatietoisuuden kohottaminen vaati kouluttautumista, teoriaa, opiskelua, opistoja, opintopiirejä. Varmasti tämä oli ylhäältä päin valistamista, silti voimassa olivat myös Bertolt Brechtin sanat:

Mene kouluun koditon / Hanki tietoja vaikka palelet / Nälkäinen, tartu kirjaan /
Älä pelkää kysyä, toveri / Älä usko kuulopuheisiin, ota selvää / Mitä itse et tiedä, sitä et tiedä

Myös työväenliikkeen sosiaalidemokraattisessa siivessä kukoisti valistuksen ja sivistyksen ihanne. Siinä tähdättiin kommunisteja avoimemmin henkilö- tai perhekohtaiseen sosiaaliseen nousuun. Koulutuksen avulla työläisperheen lapsi saattoi saada itselleen paremman elämän kuin hänen vanhemmillaan oli ollut. Mutta ei vain niin: mitä enemmän työläisperheen tai köyhälistön jälkeläinen opiskeli, sitä enemmän hänestä tuli yhteiskunnallinen subjekti.

Olipa kyse omalle tai jälkeläisten osalle lankeavan sosiaalisen nousun tavoittelusta tai ei, keinot olivat joka tapauksessa kollektiivisia ja luokkaperustaisia. Oli ay-liike, työväenopistoja, TUL, pioneerit ja nuoret kotkat, kesäsiirtolat, vapaaoppilaspaikat. Vesojen menestystä ei pyritty takaamaan tyrkkimällä heitä eliittikouluihin, vaan taistelemalla yhdessä tasa-arvoisten sivistymismahdollisuuksien puolesta.

Kansainvälisyys oli työväenliikkeelle tärkeä periaate eikä tämä ollut tyhjää puhetta. Sen toimintatavan ytimessä oli silti luokkaperustainen vastanationalismi, vaihtoehtojen tarjoaminen kansallisen porvariston ideologisessa hallinnassa oleville kouluille, laitoksille ja järjestöille.

Varjokeskiluokka nousee yksityistetystä epätoivosta

Jo hyvinvointivaltion kulta-aikoina 1960-70-luvulla hoettiin, että elintason nousu on keskiluokkaistanut työväenluokan. Taustamielikuva oli, että keskiluokkaisesta maasta, niin kuin Suomesta, puuttuvat ääripäät. Suomalaiset köyhät eivät kelpaa kuvituskuviksi Maailmanpankin Lopettakaamme vaihteeksi köyhyys -kampanjoihin eivätkä täkäläiset rikkaat lennätä suihkukoneellaan Lady Gagaa esiintymään tyttärensä syntymäpäiville.

Tärkein keskiluokkaa luonnehtiva piirre ei kuitenkaan ole erilaisten tilastollisten keskiarvojen ympärillä keikkuva sosioekonominen asema. Olennaisinta on siihen perustuva ja vallitsevan ideologian ruokkima mahdollisuus vetäytyä yksityisyyden piiriin. Keskiluokkaan kuuluvat ne, joilla on varaa privatisoida unelmansa. He voivat tavoitella yksilöllisiä unelmiaan ja kuvitella saavutustensa johtuvan synnynnäisestä lahjakkuudesta, oikeista valinnoista tai kovista suorituksista. He eivät tarvitse yhteistoimintaa, liittoja tai järjestäytymistä.

Nykyään puheen painopiste on siirtynyt työväenluokan keskiluokkaistumisesta käänteiseen ilmiöön: keskiluokkaa uhkaavaan proletarisoitumiseen. Hyvinvointivaltio ei ainoastaan paikannut tuloeroja ja niistä aiheutuneita sosiaalisia ongelmia, vaan loi yleisemmän kannustavan ja optimistisen tulevaisuushorisontin: luottamuksen siihen, että jokaisella, joka ahkeroi, kouluttautuu tai yrittää, on edessään vanhempiaan parempi tulevaisuus. Kun tekee sen, mitä työvoiman odotetaan tekevän, se myös palkitaan.

Otsikkokuva KC:n juttuun
Otsikkokuva KC:n juttuun KulttuuriCocktail

Finanssipääoman heilahteluihin, globaaleihin sidoksiin, talouskriisiin, leikkauspolitiikkaan, yksityiseen velanottoon ja pätkittyviin töihin palmikoitunut yhteiskunnallinen kokemus ei enää ruoki tätä odotetta. Ponnistelun tähtäimessä on välitön selviäminen eikä sekään ole taattua. Koulutettuun keskiluokkaan kuuluvista tulee työmarkkinoiden ailahtelevien vaatimusten armoilla kituuttavia portfolioproletaareja ja nettiorjia, joiden mahdollisuudet vaikuttaa tai suunnitella tulevaa heikentyvät.

Niinpä kollektiiviset tukipuunsa menettänyt työväenluokka ja proletarisoituva keskiluokka lähestyvät eri suunnista samaa sosiaalista kohtaloa: ajautumista eräänlaiseen käänteiseen keskiluokkaan, varjokeskiluokkaan, jonka on pakko unelmien sijasta privatisoida oma epätoivonsa.

Varjokeskiluokka syntyy, kun näköalan eteen nousee seinä ja elämänmahdollisuudet kuivuvat, mutta kollektiivinen poliittinen toiminta tilanteen muuttamiseksi näyttäytyy poissuljettuna. Ja se näyttäytyy poissuljettuna siksi, että työväenliikettä ei enää entisessä mielessä ole. Tai sitten siksi, että sitä ei ole yksilökeskeisiin selviytymiskeinoihin tottuneelle ex-keskiluokalle koskaan ollutkaan.

Ammattiyhdistysliikkeen alasajo

Sodanjälkeinen hyvinvointivaltiokehitys joutui 1970-luvun jälkipuoliskolla vastatuuleen. Yksi sen kriisiytymisen syistä oli se, että työväenluokan asema oli kehkeytynyt kapitalistien kannalta liian vahvaksi. Kyse ei ollut vain palkkatasosta, vaan ennen kaikkea neuvotteluvoimasta. Sitä oli heikennettävä millä hinnalla hyvänsä. Sekä Ronald Reagan että Margaret Thatcher ryhtyivät valtakautensa lähtölaukauksena ay-liikkeen yhteiskunnallisen voiman alasajoon tähtääviin jyrkkiin ja järjestelmällisiin toimiin.

Ay-liikkeestä tulikin valtavirtamedian innokkaalla myötävaikutuksella sallittu kirosana. Palstatilat täyttyivät kirjoituksilla kannustimista, laiskistumisesta, liiallisesta sosiaaliturvasta sekä siitä, että yritysten voitot ovat välitön ehto kaikkien hyvinvoinnille. Kaikkien näiden puheenparsien taustaoletus on se, että mitä vahvempi on työntekijöiden neuvotteluasema suhteessa työnantajiin, sitä lähempänä ollaan talouden romahtamista. Taustalla oleva toive on, että työvoimaa pitäisi voida käyttää työnantajan sanelemin ehdoin.

Ay-liike ei ole kadonnut minnekään, mutta sen entinen vaikutusvalta on mennyttä.

Tämä on yksi keskeisimmistä tekijöistä työväestön pakkoindividualisoimisen taustalla. Yhteisistä vastoinkäymisistä tuli henkilökohtaista epätoivoa, kaunasta järjestäytymätöntä, näköaloista yhtä sattumanvaraisia kuin yksilökohtaisiakin.

Näin syntyy varjoammattiyhdistysliike. Siinä kukkii sama herraviha ja täysin ymmärrettävä kauna kuin "oikeassakin" ay-liikkeessä. Siitä kuitenkin puuttuu kaksi asiaa, jotka olivat keskeisiä eurooppalaiselle vasemmistolaiselle työväenliikkeelle: kollektiivinen poliittinen toiminta ja solidaarisuusperiaate.

Ne kuuluisat vahvat johtajat

Varjo-ay-liike on keskiluokkaistuneen työväestön liike. Keskiluokkaistuneen, koska liike koostuu erilleen ajautuneista jäsenistä. Mutta samalla on kyse nimenomaan varjokeskiluokasta: sen käyttövoimana ei ole unelmien toteutuminen ahkeran ja sinnikkään yrittämisen lopputuloksena, vaan kaikkien ponnistelujen turhuus tilanteessa, jossa oma ammattitaito on menettänyt arvostuksensa niin symbolisesti kuin työmarkkinoillakin. Niinpä varjo-ay-liike ei toimi, vaan reagoi ja pui nyrkkiä television ääressä.

Vanha kaavan mukaan pelko luokka-aseman menettämisestä lisää sellaisten "vahvojen johtajien" kaipuuta, jotka lupaavat palauttaa järjestyksen, turvallisuuden ja toivon. Kuitenkin tällaisen johtajan päästessä valtaan pelko, epävarmuus ja jakautuminen nimenomaisesti lisääntyvät. Hän ei hälvennä pelkoa, vaan herättää sitä.

Tämä ei kuitenkaan tunnu olevan kannattajille minkäänlainen pettymys. Niinpä olojen rauhoittuminen ja vakautuminen ei taida sittenkään olla se, mitä tällaiselta johtajalta oikeastaan toivotaan. Hänen ensisijainen funktionsa on "näyttää niille", joiden kuvitellaan olevan kriisiin syypäitä – vakiintuneelle poliittiselle eliitille, kauhisteleville liberaaleille, "maahantunkeutujille". Johtaja ei ole pelastaja, vaan ähäkuttiele tai kostaja.

Otsikkokuva KC:n juttuun
Otsikkokuva KC:n juttuun KulttuuriCocktail

"Vahvojen johtajien" ilmaantumiselle on myös toisentyyppinen syy. Kollektiiviseen ja järjestäytyneeseen toimintaan perustumattoman populistisen protestin voi yhdistää vain kuvitelma yhteisestä johtajasta. Tällainen populismi on toisistaan eristettyjen, vain seuraamiensa mediakuvien välityksellä yhdistyvien ihmisten liike. Siksi varjo-ay-liikkeen johtaja ei ole kollektiivisen toiminnan pääorganisaattori, vaan mediahahmo, joka kerää kotisohville härmistyneen katkeruuden kuvitteellisesti yhteen.

Työväenliikkeen varjo uudessa valossa

Solidaarisuusperiaatteen lähtökohtana oli, että siirtotyöläisten, työttömien ja työssäkäyvien vaikeuksilla on yhteinen syy ja yhteinen vastustaja, jonka valtaa voidaan vastaavasti nakertaa ainoastaan toimimalla yhtenäisenä ja järjestäytyneenä luokkana. Solidaarisuusperiaatteella oli tärkeä symbolinen merkitys, vaikka kapea edunvalvonta saattoikin käytännössä ajaa sen yli.

Privatisoitunut ja solidaarisuusperiaatteesta luopunut varjo-ay-liike voi sen sijaan vain alistua vallitsevaan hajota-ja-hallitse -vallankäyttöön. Kukin taistelee vain omista työpaikoistaan ja välittömistä eduistaan. Jäsenistöä yhdistävä tekijä löytyy kapitalistin sijasta omaa työpaikkaa uhkaavasta vierastyöläisestä.

Jos perussuomalaisuus ja sen sukulaisilmiöt henkivät nationalismia, oikean työn ihannointia, maahanmuuton karsastamista ja herravihaa, kyse ei ole maahan äkillisesti ja arvoituksellisesti ilmaantuneista oikeistolaisista ja epäsuvaitsevaisista arvoista. Nämä teemat ovat johdonmukaisessa suhteessa työväenliikkeen perintöön. Ne tuovat vanhan työväenliikkeen taakseen heittämän varjon avoimesti päivänvaloon: politiikan pelkästään kansallisen kehyksen, sokean palkkatyön ihannoinnin, työssäkäyvien karsastuksen halpatyövoimaa kohtaan sekä sosiaalisen kaunan.

Perinteinen työväenliike halusi pitää nämä teemat omakuvastaan loitolla ja kanavoida ne rakentavasti. Tässä onnistuttiin kiitettävästi. Kollektiivisen politiikan kadottua alta tilanne on toinen.

Pehmopopulismi johtaa otteiden kovenemiseen

Populismia näyttää olevan ainakin kahta lajia. Ensinnäkin on pehmeää, kaunosieluista populismia. Se ei viime kädessä halua valtaa eikä vastuuta. Tavoitteena on ottaa uhrin asemasta kaikki irti: vain se voi olla moraalisesti puhdas ja aina oikeassa, joka ei koskaan likaa käsiään ja pysyy siten sorrettuna. Kaunosieluisuus ei ole nationalistipopulistien yksinoikeus, vaan kukkii myös laajoissa osissa kulttuurivasemmistoa.

Kaunosieluinen populisti on pienen ja sorretun puolella suurta valtaa vastaan. Jalosta itsekuvasta kiinni pitäminen on tärkeämpää kuin toimeen tarttuminen ja mahdollinen epäonnistuminen.

Kaunosieluinen päivänpolitiikka joko jää marginaaliseksi tai sitten suosion kasvu ajaa sen hallitukseen. Tästä taas seuraa kannatuksen menetys. Niinpä ainoa kuoleman estävä tie on päästää ruoriin kova populisti, joka on täysin valmis ottamaan vallan eikä koskaan petä lupauksiaan.

Kaunosieluisen ajattelun perustava vastakkainasettelu on puhdas moraalinen minä vastaan ahne ja piittaamaton maailma. Kovalle populistille perustava vastakkainasettelu on järjestys vastaan kaaos. Hän haluaa säilyttää tai palauttaa järjestyksen millä hinnalla hyvänsä.

Jos kaunosieluisen populismin ongelma on se, että luvattua politiikkaa ei voida toteuttaa, kovan populismin ongelma on päinvastainen: kun kirjattuja poliittisia tavoitteita aletaan toteuttaa, niiden ristiriitaisuus käy vähitellen ilmeiseksi. Puolustetaan kapitalismia, mutta tuhotaan niitä rakenteita, joihin se perustuu. Kansakunnan yhdistämiseen tähtäävät toimet juuri jakavat kansakunnan. Ja niin edelleen.

Jäljelle jää vain yksi tapa johdonmukaistaa oma politiikka: keskittyminen syntipukkiviholliseen. Sen avulla voi myös yrittää yhtenäistää kansakunnan – tosin sillä raa'alla hinnalla, että kuvaan sopimattomat kansalaiset ajetaan maasta tai surmataan.

Edes tämä ei auta: jos vihollinen jonkin ihmeen kaupalla häviäisikin maan päältä, samalla murenisivat myös liikkeen olemassaolon oikeutus ja yhtenäisyyden perusta.

Otsikkokuva KC:n juttuun
Otsikkokuva KC:n juttuun KulttuuriCocktail

Suomen ja perussuomalaisten tapauksessa puolueen julkisivu pysyi Timo Soinin puheenjohtaja-aikana enimmäkseen kaunosieluissävyisenä. Ajan, ja erityisesti hallitusvastuun, myötä kova äärioikeistolaisuus valtasi alaa. Jussi Halla-aho tuskin voittaa puheenjohtajakisaa, mutta jo hänen ehdokkuutensa kielii muutoksesta.

Halla-ahosta on huomautettava, että hän ei nouse työväenliikkeen varjosta. Hänen polveutumisoppinsa on toinen, mutta poliittisen kentän heiluntaliike on ajanut hänet kohtalonyhteyteen kaunosielun kanssa.

Kyllä Halla-ahokin on varjohahmo, mutta eri asian suhteen: hän nuivailee talousliberalismin siimeksessä. Hän vie talousliberaalin logiikan loppuunsa ja sen myötä vyöhykkeelle, jonne liberaalit mairittelevine omakuvineen eivät enää haluakaan kurkistaa. Halla-aho on kovan talousliberalismin todelliset kasvot, sen Dorian Grayn muotokuva. Kaikki alistetaan äärimmäisyyteen saakka ja vailla estoja kyynis-taloudelliselle laskennalle. Kaikelle lasketaan hinta. Hinnalla millä hyvänsä. Kalkyylin hampailta ei säästy kukaan eikä mikään.

Paitsi ehkä kirkkoslaavin tutkija(t).

Työväenliikkeen murtumisen taustalla niin itää kuin länttä

Vanhan työväenliikkeen paluu, sellaisenaan, ei ole sen enempää mahdollista kuin toivottavaakaan. Sen yhteiskunnallinen perusta on murtunut.

Pohjan pettämisen taustatekijöitä voi heti mainita kaksi: Neuvostoliiton romahtamisen ja niin kutsutun globalisaation.

Vaan miksi nostaa yhdessä esiin nämä kaksi tyystin eri ilmiötä? Siksi, että molemmat ovat ruokkineet samaa seurausta: kapitalistien lisääntyvää kiristysvaltaa suhteessa palkansaajiin.

Neuvostoliiton mahti ruokki vallankumouksen pelkoa, mikä oli omiaan virkistämään työnantajien unohtuneita neuvottelutaitoja.

Niin kutsutun globalisaation tiimellyksessä ay-liikkeen neuvotteluasema heikkenee ilmeisestä syystä: tuotannollisen toiminnan voi (uhata) siirtää ulkomaille tai sitten voidaan houkutella halpatyövoimaa paikan päälle. Kansallisesti organisoituneilla työntekijäjärjestöillä ei ole tässä sanan sijaa.

Samalla informaatiotyön yleistyminen ja talouden finanssivetoistuminen ovat riistäneet Oikeilta Töiltä niiden aiemmin nauttiman symbolisen aseman. Ammattien kadotessa alta romuttuu vanhanaikaisen, omakohtaisen ammattiylpeyden pohja. Vastaavasti on kadonnut poliittinen omanarvontunto, joka perustui ajatukseen siitä, että tarpeet tyydyttävä tuotanto ja yhteiskunnallisen vaurauden kasvu ovat peräisin meidän tekemästämme työstä.

Vasemmisto vakiinnutti uusliberalismin

Työväenliikkeen radikaalin vaisuuntumisen syynä eivät siis pelkästään ole poliittisen vasemmiston puutteet tai virheliikkeet. Eivät pelkästään. Sillä 1990-luvulla vasemmisto käytännöllisesti katsoen kuoli. Neuvostoliiton hajoamisen tulkittiin tehneen kaiken kapitalismikriittisen puheen tyhjäksi. Kapitalismia ei enää edes ollut, ainoastaan "markkinataloutta".

Näiden tähtien alla loi nahkansa keskustavasemmisto à la Tony Blair, Gerhard Schröder, Clintonit ja Paavo Lipponen. Sillä oli vaaleissa laaja tuki. Vasemmiston kuolinsyynä ei siis suinkaan ollut kannatuksen puute. Tappavaa oli vasta harjoitettu politiikka: uuden keskustavasemmiston historialliseksi tehtäväksi jäi uusliberaalin hallintotavan normalisoiminen. Kaikki se, mikä Reaganin ja Thatcherin aikana ilmeni radikaalina ja äärimmäisenä, muuntui näiden pikkutakinkääntäjien käsissä virkamiespoliittiseksi arkipäiväksi.

Akateemisen vasemmiston piirissä nousivat 1990-luvulla muotiin kulttuurintutkimus ja vähemmistöryhmien oikeuksia ajava identiteettipolitiikka. Niissä ei sinänsä ole mitään vikaa. Ongelma on, jos yksinomaan historiallisesti muovautuneisiin asenteisiin kohdistuva tutkimus korvaa kokonaan taloutta ja luokkia koskevat teoreettiset pohdinnat ja niistä aukeavat poliittisen suunnistamisen mahdollisuudet.

Sikäli kuin näin kävi, tultiin ruokkineeksi sitä valitettavaa nykyasetelmaa, jota termit "suvakki" ja "rajakki" heijastavat. Kummallakin puolella politiikka tulkitaan kiistaksi arvoista ja elämäntavasta. Elämäntapakysymykset: koulutettu vai ei, kaupunkilainen vai ei, hyvä maku vai ylpeästi "huono". Arvokysymys: liberaali vai ei. Näin saadaan kaksi pseudoluokkaa. Kumpaankin kuuluvat ovat tietenkin omasta mielestään valinneet puolensa oikein.

Tällainen asetelma johtaa siihen enemmän tai vähemmän piilevään tulkintaan, että ratkaiseva poliittinen ero vallitsisi koulutettujen ja kouluttamattomien yksilöiden välillä. Lopputulos on hyvin ongelmallinen ja viimeistään estää tarttumasta yhdessä siihen monin tavoin yhteiseen tilanteeseen, jossa kulttuurin pätkätyöläiset ja teollisen työn pudokkaat ovat.

...ja takaisin Amerikkaan

Missä määrin tämä eurooppalais- ja suomalaissävyinen analyysi soveltuu Trumpin edustamaan oikeistopopulismin versioon ja Yhdysvaltoihin ylipäätään? Siellähän työväenliike ja siihen nojautuva poliittinen vasemmisto ei ole ollut yhtä vahvassa asemassa.

Ero ei välttämättä ole niin suuri kuin ensi ajattelemalta saattaisi näyttää. Sodanjälkeisen kulutuskapitalismin tiimellyksessä työväestön ja keskiluokan palkat nousivat Yhdysvalloissakin. Myös ay-liike oli verrattain vahva korruptoituneisuudestaan huolimatta. Ja eittämättä myös sen takia. Presidentti Lyndon B. Johnson onnistui 1960-luvulla toteuttamaan yllättävänkin radikaalin hyvinvointivaltiollisen ohjelman.

Toki erojakin on. Mainitsen neljä.

Yksi ero on se, että Yhdysvalloissa ay-liikkeellä ei ollut sotien jälkeen samanlaista poliittista siipeä kuin eurooppalaisilla tovereilla. Lisäksi Yhdysvaltojen ay-liikkeeltä puuttui paitsi tuotantosektorit ylittävä yhtenäisyys, myös solidaarisuusperiaate. Ay-toiminta keskittyi oman alan työpaikkojen turvaamiseen ja kapeaan edunvalvontaan.

Toinen ero on kristillisen fundamentalistisen oikeiston keskeinen asema politiikassa. Suoranaisella uskontoon vetoamisella ei ole ollut suurta merkitystä eurooppalaisella päivänpoliittisella kentällä, vaikka taistelutahtoisimmat ateistit niin mielellään kuvittelisivatkin. Toisin on Yhdysvalloissa – maassa, jossa kirkon ja valtion ero on radikaalimpi kuin Euroopassa keskimäärin.

USA:n uskonnollinen oikeisto on akateemisen kulttuurivasemmiston käänteiskuva: kannatusta kerätään mekastamalla kaiken hauskan, esimerkiksi metsästyksen ja vitsit, kieltäviä liberaaleja, kreatonistien sananvapautta uhkaavia koulutusnatseja ja Jumalan säätämän sukupuolijärjestelmän romuttamista vastaan. Vallassa ollessaan republikaanit tietenkin huolellisesti välttävät tekevänsä mitään konkreettista näiden kannatusta luovien epäkohtien korjaamiseksi ja tyytyvät alentelemaan superrikkaiden verotusta.

Otsikkokuva KC:n juttuun
Otsikkokuva KC:n juttuun KulttuuriCocktail

Kolmas ero on, että suuri raha – miljonäärit sekä heidän rahoittamansa lobbausinstituutiot ja mediakanavat – on vaikuttanut yhdysvaltalaisessa politiikassa aivan toisessa mittakaavassa kuin Euroopassa. Euroopassa "populismilla" on yksinkertaisesti ollut vähävaraisempia tukijoita ja taustavoimia.

Neljäntenä erona on Yhdysvaltojen Eurooppaa suurempi sisäinen heterogeenisuus: omintakeinen liittovaltiorakenne, toista luokkaa oleva etninen moninaisuus, jyrkät luokkaerot ja pohjois- ja etelävaltioiden välinen poliittis-kulttuurinen kuilu.

Trumpin vasemmistolaisuus

Miten nämä Euroopan ja Yhdysvaltojen väliset eroavuudet ovat ilmenneet Trumpin tapauksessa?

Trumpin ensimmäinen voitto nähtiin republikaanien esivaalissa. Ehkäpä Trump voitti, koska republikaanien kentällä oltiin kyllästytty uskonnollisen uusoikeiston talouspoliittisilta hedelmiltään nollanarvoiseen kulttuurisotaan. Kulttuurikonservatiivinen työväki on kyllä valmis äänestämään republikaaneja, mutta vihdoinkin puhuttiin heidän elämänongelmistaan kuin vanhassa ay-hengessä ikään: menetetyistä teollisista työpaikoista, työpaikkojen siirtymisestä ulkomaille, kyseenalaisista vapaakauppasopimuksista. Valkoinen työväki ei suinkaan ollut yhtenä miehenä Trumpin takana, mutta ilman tätä flirttiä Trump olisi tuskin menestynyt sen keskuudessa niin hyvin kuin nyt teki.

Eikä Clintonilla ollut mitään sanottavaa tähän. Hän todella edusti status quota tässä(kin) suhteessa.

Trumpin nuorkonservatismi

Konservatismissa on aina sama kuvio: se uskottelee puolustavansa vanhaa ja ikiaikaista maailmaa, mutta tosiasiassa se loisii uusia vallitsevia ajattelutapoja. Konservatiivit vain kääntävät niiden viestin nurin.

1800-luvun alkupuolen taantumus saattoi perustella kuninkaanvallalle alistumista sen tarjoamiin yhteiskunnallisiin hyötyihin vedoten – siis porvariston oma keppihevonen sitä vastaan käännettynä.

Yhdysvaltalainen nykykonservatismi taas pitää 60-lukua kaiken pahan lähteenä, mutta kuitenkin puhuu kuin nurinpäinkäännetty kansalaisoikeusliike: elämme liberaalien ja homojen hegemoniassa, sorrettu ja epätasa-arvoinen onkin nimenomaan valkoinen mies...

Nykykonservatismi on vasemmistolaisen liikkeen käänteiskuva myös sikäli, että se on onnistunut mobilisoimaan fundamentalistisen uskonnollisuuden ja abortinvastaisuuden ympärille liikkeen. Tuo liike on avoimesti puolueellinen, puoluekantainen, ja pyrkii luomaan vastainstituutioita sille, minkä se kuvittelee olevan liberaalin eliitin hallinnassa: koululaitokselle, yliopistoille, medialle, puhekulttuurille.

Liberalismi taas ei ole liike, vaan jonkinlainen itsetyytyväisten koulutettujen keskimääräinen asennemaailma, joka mairittelee itseään sillä, että se on tasapuolinen ja avoin. Puoluerajojen ylittäminen ja kyky sovitella olivat esimerkiksi Barack Obaman keskeisiä ylpeydenaiheita. Hänen turhautumisensa saattoi aistia, kun milteipä leninistiseen tapaan puoluekantaiset republikaanit senaatissa ja kongressissa kieltäytyivät tulemasta puolitiehen vastaan.

Trumpilla on oma muunnelmansa tästä konservatiiveille tyypillisestä käänteislogiikasta. Se on johdettu nuorisokulttuurista, hipeistä, antiautoritaarisesta liikkeestä, kulutushedonismista: tittelit ja teeskentely hiiteen, välitön nautinto rulaa, pitää voida tehdä mitä haluaa, tiede on tylsää, koulut ovat valtaapitävien isännöimiä aivopesulaitoksia...

Ei Trumpia kannattanut vain osa iänikuisesta keski-ikäisestä valkoisesta työväenluokasta, vaan häntä kannatti myös tietty osa nuorisoa. Tälle nuorisolle epävarmuus on muuttunut itsestäänselvyydeksi. Talous on luonnonlaki, ja politiikka on puhuva pää ruudulla. Tällainen nuoriso ei osaa sen enempää toivoa uudenlaista yhteiskuntaa kuin pelätä fasismiakaan. Tälle osalle nuorisoa Trump on mielenkiintoista vaihtelua. Clinton on tosikko, Trump hauska – tosin tahattomasti, mutta sen parempi. Trump on camp. Trump on prank. Trump "tekee parempaa televisiota" kuin asiallinen ja hyvin valmistautunut Clinton. Boring.

Managerit vastaan pomot

Trump ei voittanut vaaleissa ylipäätään, vaan voitti niissä nimenomaan Clintonin.

Yksilön ansioihin perustuvassa yhteiskunnassa politiikasta tulee helposti vain teknistä asiainhoitoa. Hillary Clinton antoi kasvot tällaiselle manageroinnille. Ja koska hän on nainen, hän kantoi harteillaan liberalismin synneistä perustavinta: sekaisin mennyttä sukupuolten välistä työnjakoa, miesmäisten naisten ja naismaisten miesten hallitsemaa kulttuuria.

Teknokraattisessa politiikassa ei niinkään ärsytä sen tekemät ikävät päätökset, esimerkiksi leikkaukset. Leikkauksista nimenomaan pidetään – ainakin yleisenä ajatuksena. Liika velka romahduttaa taloudenpidon, senhän kaikki ymmärtävät. Ja mitä raskaampaa on säästää, kituuttaa ja puurtaa, sitä suurempi on itsekunnioituksen määrä. Ja koska minäkin olen säästänyt, kituuttanut ja puurtanut, muidenkin pitää. Budjettileikkaukset tarjoavat siis niistä lopulta kärsiville viljalti moraalisen tyydyttymisen mahdollisuuksia.

Teknokraattisessa politiikassa häiritsee aivan muu. Teknokratia nojaa asiantuntijalaskelmista johdettuihin välttämättömiin ratkaisuihin. Tähän tietoon ei ole minkäänlaista pääsyä sillä, joka ei satu itse lukeutumaan eksperttien harvalukuiseen joukkoon. Niinpä tällaisen vallan päätöksiin on pakko alistua ilman, että oikeastaan ymmärtää miksi. Kyseenalaisena lohtuna toimii abstrakti tietoisuus siitä, että päättäjä on pätevä ja päätös siksi varmaankin järkevä.

Paradoksaalisesti tällainen valta tuntuukin sen kohteena olevista puhtaalta vallankäytöltä, pelkältä vallalta.

Toisin on vanhan kunnon pomon laita. Hän on pomo, koska hän... hmm... ON pomo. Pomo hallitsee henkilönä. Hän herättää sekä kunnioitusta että oikeutettua vihaa. Hänen pomoudelleen ei ole sen kummempia ulkoisia perusteita. Siksi häneen voi samastua, hän on kuin yksi meistä. Tosin jotainhan hänessä kuitenkin täytyy olla, ei kai hän muuten olisi pomo? Vaan mitä jotain, sitä kukaan ei pysty täsmentämään. Pomossa on siis sitä jotain eli karismaa.

Ja näin nimenomaan se valta, jota ei erikseen vaivauduta oikeuttamaan, paradoksaalisesti tuntuukin oikeutetulta.

Trump saattoi hyödyntää sitä konservatiivien kalloon jo kauan ennen näitä vaaleja iskostettua mielikuvaeroa, että Clinton on "ämmä" ja teknokraatti, ja kuka tahansa republikaani on häneen verrattuna mies ja pomo.

Puhdasta rahaa ja mustaksi maalaamista

Kolmanneksi Trumpin kampanja voitti nimenomaan Clintonin kampanjan.

Vaikka Trumpin voiton teki mahdolliseksi se, että USA:ssa elettiin jo ennen häntä miljardöörien ja kenraalien hallitsemassa yhteiskunnassa, oli rahalla myös konkreettisemmassa mielessä ratkaiseva merkitys Trumpin voiton kannalta. Miljoonalobbaukseen, monikanavaiseen mediapropagandaan ja uusiin datalouhintamenetelmiin perustuva kampanjointi kallisti vaakakuppia juuri sen verran kuin tarvittiin. Yhdysvaltoja analysoitaessa vulgaarimarxilaisella analyysillä pärjää yllättävän pitkälle: Superrikkaat vetelevät naruja.

Clintonin mustamaalauskampanja oli harvinaisen kyyninen, törkeä ja hyvin masinoitu. Se myös onnistui, kenties juuri näistä syistä.

Otsikkokuva KC:n juttuun
Otsikkokuva KC:n juttuun KulttuuriCocktail

Kampanja oli sikälikin mielenkiintoinen, että Hillarya syytettiin juuri niistä ominaisuuksista, jotka pätevät nimenomaan Donaldiin. Clintonko on Venäjän kanssa vehkeilevä talousrikollinen ja pelkästään omaa uraansa edistävä samastumiskyvytön pyrkyri?

Tässä sovinistisessa ja häkellyttävän julkeaan projektioon perustuvassa logiikassa ne samat piirteet ja teot, jotka työntävät Hillary Clintonin pimeyden sysimustimpaan ytimeen, tekevätkin Donald Trumpista "äijän".

Poliittisesti epäkorrektin tenho

Maahanmuuttajia vastaan mekastaminen on suurelle osalle Trumpin kannattajakuntaa arkipäiväistä. Ja suunnilleen kaikki konservatiivipolitiikot vuoden 1990 jälkeen ovat tuominneet "poliittisen korrektiuden" liberaalien masinoimana sananvapauden tukahduttamisyrityksenä.

Trumpin ero edeltäjiinsä nähden oli se, että hän ei jäänyt tälle yleiselle tuomitsemisen tasolle, vaan konkreettisesti viljeli törkeitä ja halventavia ilmauksia. Näin Trumpin kannattajat saattoivat kokea, että kerrankin joku puhuu julkisuudessa asioista niiden "oikeilla" nimillä. Siksi paljon merkittävämpää Trumpin suosion kannalta on puhe muurista kuin se, valmistuuko muuri koskaan.

Trumpin presidenttikausi, jonka piti yhdistää kansa, on jakanut sen ennen näkemättömällä tavalla. Se on hyvässä ja pahassa nostanut kansalaisten poliittisen tiedostamisen ja osallistumisen uudelle tasolle.

Sosiaalisessa mediassa kiersi jokin aika sitten linkki, jossa lueteltiin Trumpin valtakauden myönteisiä sivuvaikutuksia. Esimerkiksi: Jokainen on oppinut vallan kolmijako-opin periaatteet... Valkoiset ymmärtävät, ettei rasismi ole kuollut... Marginaaliryhmiin tulvii valkoisia kannattajia... Ihmiset oppivat, että Obamacare sittenkin toimii... Jokainen tietää Hitlerin valtaannoususta paljon enemmän kuin vuosi sitten...

Hitler vastaan Trump

Niin, onko Trump uusi Hitler?

Jos Trumpia ja Hitleriä tyytyy vertaamaan pelkkinä johtajahahmoina, erot ovat merkillepantavat. Pääosin ne tosin heijastavat 1930-luvun ja 2000-luvun välisiä eroja.

Maailman niin kutsuttua laatulehdistöä on hätkähdyttänyt se, että Trump ei tunnu lainkaan käsittävän presidentin arvokkuuden – sen kuuluisan "presidentillisyyden" – perusedellytystä: eroa symbolisen viran ja fyysisen viranhallitsijan välillä. Obamakaan ei ole Trumpille entinen presidentti, joka yhä kantaa muassaan viran arvokkuutta, vaan yksi musta tyyppi, josta voi sanoa mitä tahansa. Politiikka tuntuu Trumpille olevan täysin yksityinen, välittömiin narsistisiin tarpeisiin ja omiin konkreettisiin etuihin kytkeytyvä projekti.

Otsikkokuva KC:n juttuun
Otsikkokuva KC:n juttuun KulttuuriCocktail

Trumpin rinnalla Hitler näyttäytyy, vääristyneiden fantasioidensa läpitunkemanakin, vanhan liiton historiatietoisena idealistina. Hitler vertasi itseään Napoleoniin; Trump hädin tuskin tietää, kuka Napoleon oli. Hitler uskoi näkevänsä peilistä historian suurten hallitsijoiden jatkumoon kuuluvan miehen. Trumpilla ei ole koko jatkumon käsitettä. Hän on presidentti pelkästään henkilökohtaisten ominaisuuksiensa perusteella.

Hitler kuvitteli olevansa se herooinen johtaja, jota sodan arpeuttama Saksa kaipasi. Trump on individualistisen, omaan napaansa tuijottavan ja jälkivalistuksellisen kulutuskapitalismin tuote. Kun Hitler avasi suunsa, Saksan kansa puhui: ich bin das Volk. Trumpin tviitit taas anelevat: people do like me, don't they?

No, generally speaking, they don't. Ottaen huomioon, mikä määrä rahaa ja medianäkyvyyttä Trumpin takana on, hänestä pidetään todella vähän. Siksi Trump ei ole Hitler: valtakunnankanslerilla ei ollut vaikeuksia saada hurmioitunutta kansaa torille.

Näyttää siis siltä, että Trumpin paljon irvitty huoli virkaanastujaisten väkimäärästä kohdistui sittenkin juuri oikeaan asiaan.

Poika ja susi

Markku Jokisipilä kirjoitti Turun Sanomiin (22.2 2017) kolumnin otsikolla "Fasistinen maailmanvallankumous". Kirjoituksen ydinajatuksena on varoittaa fasismikortin inflatorisesta vilauttelusta:

"Aisopoksen sadussa Poika ja susi paimenpoika huvittelee juoksuttamalla hyväuskoisia kyläläisiä kerta toisensa jälkeen avukseen huutamalla suden tulevan, vaikka hukkaa ei näy mailla halmeilla. Kun inha sepe sitten kerran oikeasti pamahtaakin paikalle, pelleilyyn kyllästyneet kyläläiset eivät lotkauta avunhuudoille korvaansakaan. Susi saa rauhassa pistellä poskeensa niin pojan kuin poloiset karitsatkin. Tarina tulee usein mieleen seuratessa nykyistä poliittista keskustelua, jota leimaa fasisti-termin hysteerinen yli- ja väärinkäyttö."

Fasismi on epämääräinen termi. Sen käyttö todella saattaa käydä holtittomaksi ja huonossa mielessä tarkoitushakuiseksi. On myös epäselvää, milloin kansanjohtajaa tulisi pitää "uutena Hitlerinä" ja milloin taas moinen nimittely olisi tarkoituksensa vastaista hysteriaa.

Ja voihan Trumpin tapauksessa kaikki päättyä, ennen kuin se on alkanutkaan. Epävakaa Trump luo liikaa kiiloja ja rintamalinjoja niin eliitin kuin äänestäjienkin keskuuteen. (Se, pannaanko hänet oikein viralta, täytyy tietysti vielä tarkistaa Noam Chomskylta.)

Valitettavasti Trumpin edustama poliittinen logiikka, kertaalleen jo innostunut kannattajakunta ja miljardööritaustavoimat eivät katoa minnekään.

Jos ilmaantuu hallinto, jonka keskeisansioihin kuuluvat rivo rasismi, muslimien maahantulokielto, oikeuslaitoksen avoin halveksunta, muurin rakentamissuunnitelma naapurimaan rajalle, sukoilematon valehtelu yhdistettynä Lügenpresse-termin henkiinvirvoitukseen, uusnatsiyhteyksistään tunnettu neuvonantaja Stephen Miller ja päästrategi Steve Bannonin usko suursodan historialliseen vääjämättömyyteen, niin tulisiko ykköshuolenaiheemme todella olla fasismileiman epämääräinen luonne? Mitä ihmettä pitäisi vielä tapahtua, jotta koittaisi oikea aika hälyttyä?

Tuomas Nevanlinna