Hyppää pääsisältöön

Ensimmäiset neljä naista – vain he saivat ohjata suomalaisen elokuvan kultakaudella

ansa ikonen
Ansa Ikonen ansa ikonen Kuva: KAVI Ansa Ikonen

Vuoteen 1962 mennessä Suomessa oli tehty yli 500 pitkää näytelmäelokuvaa. Niistä neljässä oli ohjaajana nainen. Esikoisohjauksensa jälkeen yksikään heistä ei enää ohjannut uudestaan.

Elokuva on miesten hallitsema ala. Suurin osa sen tekijöistä, pääosarooleista ja elokuvien rahoittajista on miehiä. Naisten ja miesten osuuksien laskeminen on karkea mittari, mutta hyvä barometri. Se näyttää, mistä päin tuulee.

Viime aikoina tuulen suunta on muuttunut: Ruotsissa tasa-arvoon pyritään kiintiöillä, joista otetaan jo muualla mallia. Ranska on ainoana maana saavuttanut tasa-arvon ohjaajien sukupuolijakauman osalta.

Suomalaisessa elokuvassa sukupuolten epäsuhta on tilastojen valossa jyrkkä. Näyttelijöiden sukupuolijakauma kertoo, että elokuvat kertovat enemmän miesten kuin naisten tarinoita. Vielä karumpi totuus paljastuu, kun tarkkaillaan suomalaisten elokuvien ohjaajia.

Kotimaisen elokuvan historian aikana, vuodesta 1907 tähän päivään, on tehty yli 1 200 pitkää fiktioelokuvaa. Niistä 86 on ohjannut nainen.

Naisten ohjaamista elokuvista 58 on tehty 2000-luvulla. Pelkästään tällä vuosikymmenellä naiset ovat ohjanneet enemmän elokuvia kuin koko 1900-luvulla.

Suomalaisen elokuvan kultakausi, 1930-luvulta 1960-luvulle, on tilaston häpeätahra. Elokuvia suollettiin kuin liukuhihnalta, mutta hihnaa hallitsivat lähes täysin miehet.

‒ Suomessa ei ollut naisohjaajia, elokuvatutkija Outi Hupaniittu toteaa.

– Oli vain muutamia naisia, jotka ohjasivat yksittäisen elokuvan.

Heitä oli neljä: Glory Leppänen, Ansa Ikonen, Kyllikki Forssell ja Ritva Arvelo.

Tämä on heidän tarinansa.

Onnenpotku

Vuonna 1936 elettiin elokuvan murroskautta. Elokuva oli vastikään puhjennut puhumaan, eikä kukaan tiennyt, miten uutta äänielokuvaa kannattaisi ohjata. Myös Suomen Filmiteollisuuden pääohjaaja Erkki Karu ohjasi pari äänielokuvaansa kuin ne olisivat olleet mykkiä – ne olivat liian hitaita eivätkä hyödyntäneet äänen tuomia taiteellisia mahdollisuuksia.

Kun Karu yllättäen kuoli joulukuussa 1935, oli yhtiö tyhjän päällä. Ruotsalaisen Uppsagd-elokuvan uudelleenfilmatisoinnin kuvausten oli määrä alkaa tammikuussa. Onnenpotku-niminen elokuva tarvitsi kuitenkin ohjaajan.

Apuun kutsuttiin Kansallisteatterin 35-vuotias näyttelijä Glory Leppänen.

Glory Leppänen
Glory Leppänen Onnenpotku-elokuvan kuvauksissa Glory Leppänen Kuva: KAVI Glory Leppänen

Se, että nainen pääsi 1900-luvulla ohjaamaan elokuvan Suomessa, oli tutkija Outi Hupaniitun mukaan ennen muuta sattumaa. Leppäsellä oli kuitenkin myös tarvittavia kykyjä: näyttelemisen ohella hän ohjasi teatteria Kansallisteatterissa. Kaksi mykkäelokuvaroolia antoivat hänelle jonkinlaista kokemusta elokuvanteosta.

Lisäksi Leppäsellä oli jotakin sellaista, mikä muilta tuon ajan suomalaisilta teatteriohjaajilta puuttui: koulutus. Siinä missä teatteriemme ohjaajat oppivat taitonsa joko näyttelijöinä tai näytelmäkirjailijoina, oli Leppänen opiskellut Wienissä alan parhaassa opissa, ohjaaja Max Reinhardtin seminaarissa.

Ja sitten Leppäsellä oli vielä äiti. Suomen suurimman oopperadiivan Aino Acktén tyttärenä Leppänen toisi karkeana viihteenä pidettyä elokuvaa askeleen lähemmäs korkeakulttuuria.

Onnenpotkun kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 1936. Elokuvan teknisestä toteutuksesta vastasi pitkän linjan äänittäjä Yrjö Norta. Glory Leppänen itse kertoi lehtihaastattelussa, että hän ei tiennyt filmitekniikasta ”hatin tattia”.

– Elokuvaa katsoessa huomaa, että juuri tekninen puoli vähän ontuu. Sen sijaan Glory Leppänen on saanut ihmeen paljon irti amatöörinäyttelijöistään, Hupaniittu sanoo.

Komedian romanttisena parina nähtiin tuore Miss Eurooppa Ester Toivonen ja Toivo Palomurto. Leppänen muisteli jälkikäteen, miten kaksikko ujosteli rakkauskohtauksia. Hän käski heidän harjoitella pussailua nurkan takana.

Elokuva sai hyvän vastaanoton ja yli 400 000 katsojaa. Menestyksen jälkeen Suomen Filmiteollisuuden johtaja T.J. Särkkä olisi halunnut palkata Leppäsen studiolle ohjaajaksi.

– Leppänen kieltäytyi, mikä ei ollut mikään ihme. Työpaikka elokuva-alalla olisi merkinnyt hänelle aika isoa askelta alaspäin urallaan.

Elokuvauran sijaan Glory Leppänen lähti teatterinjohtajaksi Turkuun. Hän johti urallaan monta suomalaista teatteria ja saavutti menestystä erityisesti suurten näyttämöteosten ohjaajana.

Suomen Filmiteollisuudessa ohjaamisesta vastasivat hänen jälkeensä muun muassa Yrjö Norta sekä toimitusjohtajan tuolilta elokuvaohjaajaksikin ryhtynyt Särkkä.

Miehet täyttivät Leppäsen jättämän tilan.

Nainen on valttia

– Mitä ihmettä sinä ajattelet? Sota on tässä pisteessä. Koko maailma palaa. Ja sinä filmaat. Onko se niin tärkeää?

Ansa Ikonen muisti ystävänsä sanat vielä kirjoittaessaan muistelmiaan. Hänen esikoiselokuvansa kuvaukset olivat alkaneet tammikuussa 1944 vain vähän ennen Helsingin suurpommituksia. Sodan aiheuttama jännitys toi elokuvantekoon lisää haastetta, mutta helppoa se ei ollut muutenkaan.

Nainen on valttia oli uusi valloitus 30-vuotiaalle filmitähdelle, joka tuntui onnistuvan kaikessa mihin ryhtyi.

Seitsemän vuotta aiemmin Glory Leppäsen palkannut T.J. Särkkä tarjosi Mika Waltarin käsikirjoituksen ohjaamista Ikoselle, joka esittäisi elokuvassa myös pääosaa. Ikonen tarttui työhön innoissaan.

ansa ikonen
Ansa Ikonen Nainen on valttia -elokuvan kuvauksissa ansa ikonen Kuva: KAVI Ansa Ikonen

Epäilevälle ystävälleen hänellä oli tarjota vastaus täynnä paatosta.

– Ennen oli Roomassa tärkeää, että mistään välittämättä kansa sai leipää ja sirkushuveja. Kun tykit vaikenevat, niin Suomen kansa tarvitsee leipää ja huveja. Minä en pysty viljelemään enkä leipomaan leipää, mutta elokuvan minä pystyn sitten tarjoamaan, kun se aika koittaa, Ikonen sanoi.

Paperilla elokuva oli kuin Ikoselle suunniteltu mittatilauspuku. Kuvausten aikana kuitenkin paljastui, miten paljon se hiersi.

– Glory Leppänen päätyi ohjaamaan sen takia, että Karu sattui kuolemaan. Ansa Ikonen siksi, että Suomen Filmiteollisuus halusi rahastaa hänen tähtikuvallaan mahdollisimman monipuolisesti, tutkija Outi Hupaniittu sano.

Tuon ajan esikoisohjaajilla, sukupuoleen katsomatta, oli yleensä tukenaanelokuvanteon tekninen osaaja, yleensä kuvaaja. Ensimmäisessä ohjauksessaan ohjaaja keskittyi usein henkilöohjaukseen ja sitten, elokuva elokuvalta, hän otti haltuun koko ohjaajalle kuuluvan vastuun kameratyötä ja muuta elokuvakerrontaa myöten.

Ansa Ikosen apuna oli kuvaaja Armas Hirvonen, joka oli edellisenä kesänä auttanut Edvin Lainetta tämän esikoiselokuvan kuvauksissa. Myöhemmin Ikonen muisteli, että hän sai osallistua henkilöohjaukseen, mutta ei juuri muuhun.

– Hän törmäsi vaikeuksiin. Siihen, millaista on toimia miesvaltaisessa työryhmässä ja antaa käskyjä miehille, jotka eivät todellakaan olleet tottuneet ottamaan vastaan käskyjä naiselta. Hänen asemansa kuvausryhmässä ja kuvauspaikalla oli tosi vaikea, Hupaniittu kertoo.

Tutkija Outi Hupaniitun mukaan kaikki studiokauden naisohjaajat törmäsivät samanlaisiin ongelmiin elokuvaa tekevissä työryhmissään.

– Veikkaisin, että se tekninen puoli on ollut niin maskuliinista yksityisaluetta, että on ollut täysin käsittämätöntä ajatellakaan, että nainen voisi tulla sanomaan jotakin siitä, miten kameroita tai lamppuja asetetaan.

Elokuvan kuvaukset päättyivät kesäkuussa, samoihin aikoihin, kun Kannaksen rintama murtui.

Nainen on valttia oli kohtalainen menestys. Kriitikot haukkuivat Mika Waltarin käsikirjoitusta, mutta Ikosen ohjausta kehuttiin. Yksi kriitikoista totesi, ehkä sanojensa ironiaa huomaamatta, että moni mies tekee huonompaa jälkeä kuin Ansa Ikonen esikoiselokuvassaan.

Kehuista huolimatta Ikonen ei koskaan ohjannut toista elokuvaa.

Onnellinen perhe

Onnenpotku ja Nainen on valttia -elokuvien väliin jää kahdeksan vuotta elokuvahistoriaa ilman ohjaajanaisia. Kolmatta naista saatiin odottaa yhdeksän vuotta.

Vuonna 1953 valmistunut Kolmiapila on episodielokuva, joka kertoi kolmen adoptiota odottavan lapsen tarinat. Kullakin jaksolla on eri ohjaaja. Elokuvan toisen jakson ohjasi 27-vuotias näyttelijä Kyllikki Forssell.

Kyseinen jakso, Onnellinen perhe, on melko saarnaavan elokuvan komediallisin osa. Siinä insinööri-isä keksii lapsenhoitoon liittyviä vempaimia, kunnes hän ja hänen vaimonsa saavat surmansa auto-onnettomuudessa. Forssellin lisäksi Kolmiapilassa teki ohjaajadebyyttinsä myös kuvaaja Esko Töyri.

Kyllikki Forssell
Kyllikki Forssell Kolmiapila-elokuvan kuvauksissa Kyllikki Forssell Kuva: KAVI Kyllikki Forssell

Kriitikot pitivät Kolmiapilan modernista otteesta. Helsingin Sanomien Paula Talaskivi näki Forssellin ohjauksessa omaa tyyliä.

Hupaniitun mukaan kriitikoiden kehut eivät ole olleet tuulesta temmattuja. Naisohjaajien teokset ovat onnistuneita esikoiselokuvia muun muassa siksi, että heistä jokaisella oli jo kokemusta elokuvanteosta.

– Nämä kaikki ovat olleet pitkän linjan näyttelijöitä. He ovat tehneet filmirooleja ja olleet perillä siitä, mitä elokuvanteossa tapahtuu. Kukaan heistä ei ollut ummikko kuvauksissa.

Kehuista huolimatta Forssell ei kuitenkaan joko päässyt ohjaamaan tai halunnut ohjata enempää. Sen sijaan hän esiintyi useissa elokuvissa, joskin totesi myöhemmin, ettei Maunu Kurkvaaran Yksityisaluetta (1962) lukuun ottamatta noteeraa noita elokuvia miksikään.

Seuraavaa naisohjaajan elokuvaa saatiin odottaa seuraavalle vuosikymmenelle. Forssellin kanssa Kolmiapilassa debytoinut Esko Töyri sen sijaan ohjasi 1950-luvulla vielä kaksi elokuvaa.

Välinäytös

Forssellin laskeminen pitkän elokuvan ohjaajien joukkoon on mutkikas asia. Jos yksittäinen episodi lasketaan, pitääkö laskea myös lyhytelokuvien tekijät.

Ei sillä, että niitä olisi kiusaksi asti. Ainoa näinä vuosina lyhytelokuvan ohjannut suomalainen nainen oli vapaaherratar Brita Wrede, joka ohjasi yhdessä Felix Forsmanin kanssa puolidokumentaarisen lyhytelokuvan Tukkijoella tapahtuu.

Ilmeisesti Wreden Rivieran-kontaktien ansiosta Tukkijoella tapahtuu oli ensimmäinen suomalainen elokuva Cannesin elokuvajuhlilla. Se esitettiin festivaalilla vuonna 1950, minkä jälkeen ohjaaja juksasi suomalaisen lehdistön uskomaan, että elokuva sai festivaalilta ”epävirallisen toisen palkinnon”.

Arvostusta pitäisi antaa myös Regina Linnanheimolle ja Mirjami Kuosmaselle, joilla kummallakin oli merkittävä taiteellinen vaikutus Valentin Vaalan ja Erik Blombergin ohjausjälkeen.

Kultainen vasikka

Elokuvaohjaaja Ritva Arvelo oli odottanut hetkeään 1940-luvulta alkaen. Kotimaisen elokuvan ensimmäiseksi moderniksi naiseksi tituleerattu näyttelijä ja teatteriohjaaja jonotti omien sanojensa mukaan viisitoista vuotta tilaisuutta ohjata elokuva.

Ritva Arvelo
Ritva Arvelo (vasemmalla) Kultainen vasikka -elokuvan kuvauksissa Ritva Arvelo Kuva: KAVI Ritva Arvelo

Tuo tilaisuus tuli vuonna 1961. Ensimmäistä kertaa myönnettävät valtion elokuvapalkinnot toimivat kimmokkeena Fennada-Filmin työtilaukseen. 40-vuotias Arvelo ohjaisi Maria Jotunin Kultaisen vasikan, jonka hän oli aiemmin ohjannut menestyksellä Intimi-teatteriin. Sen mahdollisuuksiin voittaa rahapalkinto uskottiin vahvasti.

– Neljästä ensimmäisestä ohjaajasta Ritva Arvelo oli ainoa sellainen, jolla oli elokuvaohjaajana oma päämäärä. Hän halusi olla elokuvaohjaaja, koska hänellä oli mielestään sanottavaa elokuvaohjaajana, tutkija Outi Hupaniittu sanoo.

Kriitikot pitivät Kultaisesta vasikasta. Sitä pidettiin puheliaan teatterimaisena, mutta ohjaajan filmillisiä oivalluksia ja kuvaaja Esko Töyrin kameranhallintaa kehuttiin. Arvelolla oli kriitikoiden mukaan selvä näkemys, hän käytti elokuvallisia keinoja huolellisesti ja tehokkaasti, hallitsi miljöönsä ja osasi käsitellä näyttelijöitä. Tämän artikkelin neljästä elokuvasta Kultainen vasikka on myös kestänyt aikaa parhaiten.

Myös palkintorintamalla Arveloa onnisti. Elokuva sai valtion elokuvapalkinnon yhdessä Pikku Pietarin pihan kanssa. Yleisöä elokuva ei kuitenkaan löytänyt, vaan se teki palkinnosta huolimatta puoli miljoonaa markkaa tappiota.

Elokuva rahan mahdista ja sen avuttomista sätkynukeista jäi Ritva Arvelon ensimmäiseksi ja viimeiseksi elokuvaohjaukseksi.

Tutkija Outi Hupaniittu uskoo, että suomalainen elokuvahistoria voisi olla hyvin erilainen, jos esimerkiksi Ritva Arvelo olisi päässyt tekemään uran elokuvaohjaajana.

– Uskon, että hänellä olisi ollut hyvin omintakeinen tyyli, koska hänellä oli sitä teatterissakin. Hän oli hyvin uraauurtava ja vähän kapinallinenkin. Hän olisi varmasti halunnut uudistaa ja tuoda uusia asioita elokuvaan.

2017

Palataan nykyhetkeen. Elokuvaohjaaja Saara Cantell, 48, on eniten pitkiä fiktioita ohjannut suomalainen naisohjaaja. Hän on ohjannut kahdeksan pitkää elokuvaa – yhtä paljon kuin naiset ohjasivat yhteensä elokuvahistoriamme 72 ensimmäisen vuoden aikana.

– Muistan, miten opiskeluaikana oli vaikea löytää mallia, johon samastua. Tarjolla olleet elokuvaohjaajan mallit olivat niin kaukana siitä, mitä itse olin tai halusin koskaan olla, Cantell sanoo.

Teatterin puolella naisohjaajia oli ollut jo pitkään ja heitä arvostettiin. Cantell uskoo eron johtuvan siitä, että elokuvan teknisyyttä pidettiin jonkinlaisena kynnyksenä naisille.

– Sitä ajatusta ei enää ole, että naiset eivät teknisesti ja laitteiden puolesta sopisi elokuvaohjaajiksi. Vaikka näkyy se yhä siinä, miten vähän on vielä naiskuvaajia ja -äänittäjiä.

Saara Cantell, kamera, elokuvaohjaaja, Onnelin ja Annelin kuvauksissa
Ohjaaja Saara Cantell Onnelin ja Annelin talvi -elokuvan kuvauksissa Saara Cantell, kamera, elokuvaohjaaja, Onnelin ja Annelin kuvauksissa Kuva: Zodiak Finland saara cantell, elokuvaohjaaja, onnelin ja annelin kuvauksissa

Cantellin kaltaisia useamman elokuvan mittaisen uran tehneitä ohjaajanaisia on ollut Suomessa vasta 1980-luvulta lähtien. Ohjaajan mukaan elokuvantekoon pääseminen on yhä sattuman kauppaa.

– Siihen tarvitaan lahjakkuutta ja sinnikkyyttä, mutta myös onnea ja sattumaa. Tilastollisesti naiset pääsevät ohjaamaan keskimäärin vähemmän ja vanhempina kuin miehet, mutta isoin kynnys ihan kaikille ohjaajille on päästä esikoisohjauksen jälkeen tekemään seuraava elokuva, Cantell kertoo.

Vakavin ongelma on hänen mielestään kuitenkin siinä, ettemme tiedosta niitä normeja, joiden mukaan arvioimme, mikä tarina on tärkeä. Yksi yleinen käsitys on, että elokuvan mieshenkilö edustaa ketä tahansa ihmistä, mutta naisen tarina kertoo naiseudesta.

– Siksi en usko asian muuttuvan sillä, mikä on päättävän tahon biologinen sukupuoli. Olemme siitä riippumatta normien vankeja. Elokuva-alalla suurin osa tyypeistä on sukupuoleen katsomatta huippuja. Miesvaltaisella alalla suurin ero elokuvaa tehdessä lienee, että jos ei ole erillisiä vessoja, niin rengas on useammin ylhäällä, Cantell vitsailee.

Asenteet eivät riipukaan sukupuolesta. Cantell muistaa hätkähtäneensä Helsingin Sanomien otsikkoa, kun australialaisohjaaja Jane Campion vuonna 1993 voitti ensimmäisenä naisena Cannesin elokuvajuhlien Kultaisen palmun. Helena Ylänen otsikoi juttunsa sanoin ”Naisohjaaja ei ole koskaan ennen saanut Kultaista palmua… Mutta Jane Campion onkin miesten veroinen”.

– En ymmärtänyt oliko se kiitos vai selitys palkinnolle, Cantell sanoo.

Jälkikirjoitus

Elokuva-aitta julkaisi vuonna 1952 artikkelin Ankara syytös ja vakava kysymys. Sen olivat kirjoittaneet suomalaisen elokuvan tähdet Ansa Ikonen, Birgitta Kronström ja Kaisu Leppänen.

Kirjoittajat kysyivät, miksi elokuvissa ei ole kunnollisia rooleja vanhemmille naisille.

Ansa Ikonen oli 39-vuotias, Kronström 47 ja Leppänen 48.

Viime vuonna, 64 vuotta myöhemmin, samasta aiheesta kirjoitti näyttelijä Elina Knihtilä.

Kaikki ei ole muuttunut.

  • Limingan niityt pelastettiin, ja Oulujoen lohesta tehtiin cocktail

    Maamme kirja 2017: Pohjanmaa

    Sakari Topeliuksen aikana Oulussa osoitettiin rohkeutta koskia laskemalla. Nyt kosket on valjastettu ja kuuluisan Oulujoen lohen perimä on menetetty. Oulun kauppahallissa eläkeläismiehet ovat sitä mieltä, että nykyään rohkeutta on se, että menee yksinään vanhainkotiin.

  • Hätä on tullut Karjalohjalle, mutta onneksi kyläläiset auttavat

    Maamme kirja 2017: Uusimaa

    Sakari Topelius perheineen vietti kesiä Karjalohjalla. Siellä hän myös viimeisteli Maamme kirjansa ja allekirjoitti kirjan esipuheen. Karjalohja oli Topeliukselle Uudenmaan helmi. Tänä päivänä karjalohjalaiset kiistävät Topeliuksen väitteen, jonka mukaan Karjalohjalla ei ole koskaan hallaa eikä hätää.