Hyppää pääsisältöön

Johannes Ekholm: Ratkaisu ahdistukseen on kollektiivinen tai sitä ei ole

Näytelmäkirjailija Johannes Ekholm
Näytelmäkirjailija Johannes Ekholm Kuva: Otavamedia johannes ekholm

Emme tarvitse enempää työtä ja pitempiä ansioluetteloita, vaan enemmän ajan haaskausta, tehottomuutta, huolettomuutta ja huolimattomuutta! Enemmän kiusallisia hiljaisuuksia, katkoksia flowhun, jumitusta ja yhteistyöstä kieltäytymistä, kirjoittaa Johannes Ekholm kolumnissaan.

Teksti: Johannes Ekholm

Minulla on ollut yli kuukausi aikaa kirjoittaa tämä kolumni, mutta jätin sen samalle päivälle kuin tekstin oli tarkoitus olla valmis. Stressaa. Kun avaan tietokoneen, tulee vain huonoja ideoita.

Juon paljon kahvia, tulee sydämentykytys, hikoilen, ahdistun, ajatus harhailee. Korjaan tilannetta limulla ja karkilla. Sokeri rauhoittaa, koska se vähentää stressihormoni glukokortikoidin syntyä. Tunnen miten kehoni menee vähitellen "työmoodiin".

Tahallaan tuotetun psykokemiallisen ylivireystilan tarkoitus on kytkeä epämääräiset ahdistuksen virrat yhteen luovaksi voimaksi, "ideoiksi".

Aamupäivä kuitenkin kuluu ilman, että mitään ideaa syntyy. Paine sanoa "oikeat asiat" ja vaikuttaa "perehtyneeltä" saa oloni veltoksi, raskaaksi, väsyneeksi.

Sori, ei mulle yleensä käy näin, ehkä mua jännittää liikaa.

Kun on oppinut ajattelemaan, että omilla tunteilla ei ole väliä, ja että mitä vähemmän kuuntelee omaa kehoaan sen paremmin menestyy, niin kadottaa myös kaikki keinot arvioida, mitä itse haluaa ja mitä pitää hyvänä.

Tekee mieli lähettää Ylen tuottajalle sähköposti tyyliin: "Sori, ei mulle yleensä käy näin, ehkä mua jännittää liikaa, tai oon muuten vaan väsynyt, mutta tästä ei nyt tuu mitään, ei nouse, oon pahoillani, it's not you it's me."

Yhtäläisyys epäonnistuneeseen yhden illan juttuun ei tunnu sattumalta. Työ kytkeytyy haluun, vitaalisuuteen, minäkuvaan hyvin samalla tavalla kuin seksuaalinen suorituskyky. Jos jokainen tehty työ on ponnahduslauta seuraavaan, ja identiteettini on yhtä kuin CV:ni, niin yhdenkin työn tekemättä jättäminen tuntuu loppuelämää varjostavalta epäonnistumiselta.

Olen hyvä työssäni vasta, kun olen oppinut haluamaan sitä, mitä minulta odotetaan. Peitän pelkoni ja ahdistukseni hymyllä, joka yrittää vakuuttaa: "Hei, minä olen hyvä tyyppi, palkatkaa minut."

Kuva yksinäisestä työn sankarista on valheellinen ja vahingollinen.

Kuva yksinäisestä työn sankarista on kuitenkin valheellinen (koska ideat syntyvät aivojen välisestä yhteistyöstä) ja vahingollinen (koska ainoaksi tavaksi selviytyä tulee kilpailijoiden-kollegojen peittoaminen epäreiluksi viritetyillä työmarkkinoilla). Siksi ahdistus ei katoa motivaatioharjoituksilla, positiivisella ajattelulla tai sillä, että onnistuu hetkellisesti "ylittämään itsensä".

Miksi nykyään on vaikea edes kuvitella elämä, missä ihminen ei ole olemassa ainoastaan talouden ehdoilla ja taloutta varten, missä iloa tuottavat asiat, niin kuin ihmissuhteet, leikki ja taide, ovat merkityksellisiä ja arvokkaita muutenkin kuin ansaintakeinoina tai välineinä tehokkuuden lisäämiseksi?

Toisin kuin ajatushautomot, start-up-gurut ja self-helpit yrittävät vakuutella, meiltä ei puutu keinoja tai kanavia ilmaista itseämme, päinvastoin itsensä toteuttamista on ihan liikaa.

Emme tarvitse enempää vyön kiristystä ja pitempiä ansioluetteloita, vaan enemmän ajan haaskausta, tehottomuutta, huolettomuutta ja huolimattomuutta! Enemmän kiusallisia hiljaisuuksia, katkoksia flowhun, jumitusta ja yhteistyöstä kieltäytymistä.

Mitä meiltä puuttuu, on yhteisiä tapoja vastustaa ja päästä pakoon vallitsevaa tilannetta. Vaatii paljon työtä poisopetella sellainen ajattelutapa, johon ympäröivä maailma on syntymästä asti kannustanut.

Ajattelutapa, jonka mukaan ei saa epäonnistua, ei saa perääntyä, ei saa jättää mitään kiveä kääntämättä. Että ollakseen minkään arvoinen, on oltava parempi kuin kaikki muut.

Yksilöajattelu eristää ja lamaannuttaa.

Apua tämän työn aloittamiseksi olen löytänyt mm. Plan C kollektiivin tekstistä We Are All Very Anxious. Toinen kiinnostava aloite työelämän ehtojen uudelleenmäärittämiseksi on aktivistiryhmä Precarious Workers Brigaden juuri ilmestynyt julkaisu Training for Exploitation.

Yksilöajattelu eristää ja lamaannuttaa. Ratkaisu on kollektiivinen tai sitä ei ole.

Johannes Ekholm on Pilkun jälkeen -ohjelman Työ-jaksossa vieraana. Katso ohjelma Yle Areenasta!

Kommentit
  • Kuinka sitä ollaan hyvä mies, Juha Itkonen?

    Opiskelijan ja kirjailija kirjeenvaihto miesten kesken

    Kirjoitin intiimin kirjeen, jonka pääsisältö on seksi, ja lähetin sen kirjailija Juha Itkoselle. Sitten odotin. Pelkäsin kasvojen menetystä monta pitkää päivää. Sitten Juha vastasi. Onneksi hän osoittautui hyväksi mieheksi.

  • Elina Hirvonen: Nationalismin edessä tarvitaan radikaalia mielikuvitusta

    Mikä on ihmisen ja maailman suhde

    Vastaus Eurooppaa ja ihmisoikeuksia horjuttavaan liikehdintään ei voi olla teknokratia tai hiljaisuus, vaan radikaali mielikuvitus. Ympäristökriisi, automatisaatio ja tekoälyn kehittyminen haastavat tulevaisuudessa yhä suuremmalla voimalla käsityksemme siitä, mitä on olla ihminen tässä maailmassa, kirjailija Elina Hirvonen kirjoittaa kolumnissaan.

  • Olisiko maailmanloppu mahdollista välttää scifin avulla?

    Pilkun jälkeen -ohjelman päätösjaksossa katsotaan kauas.

    Pilkun jälkeen katsoo päätösjaksossaan kauas. Scifi ja fantasia käyvät realistisen suomalaisen romaanikirjallisuuden kimppuun ja luovat uusia tulevaisuudenkuvia. Keskustelemassa ovat rap-artisti ja runoilija Paperi T eli Henri Pulkkinen, kirjailija-dokumentaristi Elina Hirvonen ja kirjailija Anu Kaaja.

  • Ajavatko pienoisromaanit tiiliskivien ohi? Haastattelussa Anu Kaaja

    Kirjailijoita kunnioitetaan enemmän kuin käsikirjoittajia

    Kirjailija-käsikirjoittaja Anu Kaaja arvelee kirjallisuuden kentän monipuolistuvan jatkossa. Kaunokirjallisuuden ensisijaisena haasteena hän näkee muutoksen ihmisten ajankäytössä. Teksti: Emmi Ketonen Anu Kaajan helmikuussa ilmestynyt ensimmäinen romaani Leda sijoittuu 1700-luvun Ranskaan.

Kirjojen Suomi