Hyppää pääsisältöön

Palkittu dokumentti kokosi suomalaisten ja venäläisten sotavankien kohtalot

Reijo Nikkilän vuonna 2000 ohjaama kaksiosainen dokumentti esitti ensimmäisen kerran kokonaiskuvan viime sodissamme puolin ja toisin otettujen vankien kohtaloista. Ensimmäisessä osassa Suomalaiset sotavankileirien saaristossa suomalaisvangit kertovat ankarista oloistaan neuvostoleireillä. Ohjelman toisessa osassa Ryssä perkele – sotavankina Suomessa venäläisvangit muistelevat aikaansa Suomessa ja syitä eloonjäämiseensä. Joka kolmas jatkosodassa vangittu mies kuoli vieraassa maassa.

Talvi- ja jatkosodan aikana puna-armeija otti vangiksi noin 4 500 suomalaista, suomalaiset puolestaan ottivat samana aikana vangiksi noin 70 000 neuvostoliittolaista. Suomessa olleiden neuvostovankien määrä tunnetaan melko hyvin. Suomalaisvankien osalta tiedetään varmasti vain palautettujen määrä: rajan takaa palasi hieman alle 3 000 suomalaista. Viisi heistä oli naisia.

Lukujen suuri epäsuhta selittyy osittain sillä, että suomalaiset onnistuivat jatkosodan hyökkäysvaiheessa motittamaan suuria määriä neuvostosotilaita. Suuresta lukumääräisestä erosta huolimatta kuolleisuusaste oli sama: liki kolmaosa sekä suomalais- että venäläisvangeista menehtyi vankileireillä. Suomalaisista kuoli noin 1 400 miestä, venäläisistä noin 20 000.

Siirry Ryssä perkele -dokumenttiin
Siirry kuvagalleriaan
Siirry Reijo Nikkilän haastatteluun
Siinä tuli elämäni pisin sekunti, kun ymmärsin, mistä oli kysymys. Nousin pystyyn ja pudotin kiväärin ja vaistomaisesti nousi sitten kädet ylös.― Risto Kiiskilä

Nikkilän dokumentin ensimmäinen osa käsittelee suomalaisvankeja Neuvostoliitossa. Ohjelmantekohetkellä vuonna 2000 heistä oli elossa vielä viitisensataa, ja Nikkilä haastatteli heistä useaa. Myös venäläistutkijat saavat dokumentissa äänensä kuuluviin. Heidän mukaansa suomalaiset vangit erottuivat muista vangeista hyvän terveytensä puolesta.

Yhtenä dokumentin kerronnallisena elementtinä seurataan, miten Teuvo Alava pääsee Petroskoissa tutkimaan itseään ja entisiä sotavankitovereitaan koskevia arkistoja. Partisaanien toiminnasta kertovat lähteet tarjovat vastauksia aiemmin selvittämättömiksi jääneisiin tapauksiin.

Olli Nortia, Arvi Nyman, Olavi Martikainen, Toivo Järvelä ja Toivo Lahtinen kertovat hetkestä, jolloin heidät vangittiin. Heikki Eränen demonstroi oman kiinnijäämishetkensä paikan päällä Viipurin kirjaston kellarissa. Hänen johtamansa joukko tallentui vangittuna myös filmille. ”Sitten ne marssitti meitä Viipurin katuja pitkin, kuvaskin meitä aika paljon. Mutta ei siinä niitä kameroita liioin ajatellut”, muistelee Lahtinen.

Oli vain se ajatus, että tulis nyt pommi tähän paikkaan ettei tarvitsis mihkään mennä.― Toivo Lahtinen

Huomattavan suuri osa suomalaisvangeista otettiin kesä-heinäkuussa 1944. Vangitsemista seurasivat öisin pidettävät kuulustelut, jotka saattoivat kestää parinkin viikon verran. Kuulustelut olivat välistä väkivaltaisia. "Siellä tuli nyrkistä, siellä potkittiin, siellä tuli tuolinjalasta", kertoo Arvi Nyman.

Kuulustelun päätyttyä vangit siirrettiin rautateitse härkävaunuissa leireille. Ääriolosuhteissa tehdyt siirrot koettelivat myös pituutensa puolesta: pisin kuljetus kesti 53 vuorokautta. Pitkien siirtojen tarkoitus lienee ollut miesten yleiskunnon heikentäminen. Moni kuoli kuljetusten aikana, heidät heitettiin radanvarteen. "Siellä (junassa) ei ollu mitään muuta kun se ripulin tuoksu. Kaikkein kauheinta oli, kun ei ensin saanut ruokaa ja sitten vielä kauheempa oli se, kun ei saanut vettä", Esko Luostarinen kertoo.

Ne, jotka olivat konttorityötä tehneet, ne eivät selvinneet.― Reino Hiltunen

Perillä leirillä alkoi raskas ruumiillinen työ heikossa kunnossa. Ripulit suomalaiset oppivat hallitsemaan syömällä salaa hiiltä. Alkeellisissa oloissa akuutit infektiot jylläsivät, tulirokon ja kurkkumädän lisäksi kuoltiin myös nälkään. Jokaiselta kuoli toveri vierestä, osa myös oman käden kautta mm. syömällä myrkyllistä juurikasvia.

Sotavankien oloja selvittäneen lääkärin Reino Hiltusen mukaan parhaiten selvisivät "pienet, jäntevät ja sitkeät" miehet, jotka usein olivat kotoisin Peräpohjolasta, Kainuusta tai rajan tuntumasta. Huonoimmin selvisivät "tukevat, tanakat, lihavat ja urheilijat".

Esko Luostarinen muistaa hyvin myös erään naisvangeista, lotta Kirsti Ruotsalaisen, joka oli leirillä vauvan kanssa. Molemmat voivat olosuhteisiin nähden hyvin.

Ilmeisesti tämä äitiys hänelle siellä suotiin, niissä olosuhteissa kuin se oli mahdollista.― Esko Luostarinen

Leireillä tarjottiin mahdollisuutta loikata neuvostoliittolaiseksi. Venäläistutkijan mukaan vain harvaa suomalaista tämä kiinnosti, "antifasistisen toiminnan luominen suomalaisten keskuuteen ei onnistunut".

Palautukset alkoivat marraskuussa 1944. Ennen palauttamista kysyttiin, olisiko kiinnostunut "yhteistoiminnasta" Neuvostoliiton kanssa. Kuulusteluissa Suomen puolella tarkistettiin, oliko palautettu "loikkari vai onko ollut tosi tilanteessa". Maaliskuussa 1945 palautettu sotavanki Lauri Salo saa dokumentissa ensi kertaa luettavakseen häntä koskevan lausunnon, ja tuohtuu sen harhaanjohtavasta sisällöstä.

Kun itse pystyin vaa’alle nousemaan, painoin 38 kiloa.― Olavi Tervo

Sodan päätyttyä Suomi pyysi Neuvostoliitolta useaan otteeseen selvitystä edelleen kateissa olevista noin 4 500 sotilaasta, joiden oletettiin joutuneen sotavangeiksi. Tiedustelut tuottivat tulosta vasta 1950-luvulla, jolloin Neuvostoliitto palautti 67 vankia.

Dokumentin toinen osa on saanut nimensä sanoista, jonka jokainen Suomessa ollut neuvostovanki täällä oppi. ”Perkele, saatana, ryssä, laiskuri”, luettelee tarinassa seurattava Aleksei Golovin hymyssä suin. Myöhemmin ilmenee, että Golovin oppi itsekin puhumaan suomea sujuvasti.

Suomalaiset lääkintämiehet sitoivat minut nopeasti. Kuinka ihmeessä? Suomalaisethan olivat pahoja. Nyt he kuitenkin raahasivat puolikuollutta pitkin suota.― Nikolai Djakov

Jatkosodan alkuvaiheessa suomalaiset ottivat vangeiksi suuren määrän myös haavoittuneita neuvostosotilaita ja hoitivat heidät kuntoon. Heti ensimmäisenä sotakesänä 1941 otettiin peräti 20 000 vankia. Joukossa oli runsaasti myös naisia.

Vaikka jäin vangiksi haavoittuneena, olin syyllinen. Vangiksi ei saanut joutua. Oikea soturi ei jää vangiksi.― Maria Vasiljeva

Suomen puolella haavoittuneet vangit pääsivät ensin sotavankisairaalaan. Dokumentissa keskitytään Kokkolan sairaalaan, joka kirvoittaa niin henkilökunnan kuin entisten potilaidenkin mielissä lämpimiä muistoja. Sairaalassa oli ”puhdasta, kelvollista ruokaa, suomalainen henkilökunta ja venäläiset lääkärit”. Ilmapiiri oli olosuhteisiin nähden lämmin ja luottavainen, ja vankien oli sallittu viettää aikaa myös sairaala-alueen ulkopuolella. Alue säästyi myös pommituksilta, huhupuheiden mukaan juuri sotavankisairaalan vuoksi.

Ensimmäinen potilas ja ensimmäinen päivä. Se kyllä sammutti minussa tämän ns. ryssävihan.― Kerttu Peltoniemi

Kun vanki oli terve, hänet siirrettiin työleirille. Määräysvalta leireillä oli annettu suojeluskunnille, mikä osoittautui pian huonoksi ratkaisuksi. Suojeluskunnat eivät kyenneet organisoimaan kymmenien tuhansien vankien huoltoa, ja kuolleisuusluvut nousivat korkeiksi. Ruokaa annettiin liian vähän ja töitä liikaa. Myös kuljetuksissa tapahtui vakavia rikkeitä, jotka johtivat joukkokuolemiin.

Voi kun ne itki kun ne lähti täältä leirille. Niillä oli hyvä olla täällä. Ja mekin melkein itkettiin.― Helena Fält

Tuurista riippuen vanki saattoi päästä hyviinkin töihin. Nikolai Djakov muistelee kiitollisena kaivostyötään Pirkanmaan Viljakkalassa paroni Aminoffin alaisuudessa. ”Emme eläneet huonommin kuin suomalaiset työtoverimme. Ruoka oli erinomaista ja saunaan pääsi säännöllisesti.” Aminoffin lisäksi Djakov arvosti työnjohtajaansa toisessa paikassa, tilanomistaja Leo Alakanttia, joka asemastaan huolimatta oli ollut myös uuttera työmies.

Isäntä mönki pellolla 15–16-vuotiaiden tyttäriensä ja poikansa kanssa, he uurastivat jopa enemmän kuin me kuusi vankia.
― Nikolai Djakov

Aleksei Golovin palaa dokumentissa maatilalle, mihin hän pääsi vankeusaikanaan työmieheksi isännän kaaduttua sodassa. Jälleennäkeminen Pekka Rossin kanssa on lämmin. Miehet muistelevat aikaa, joka yhdisti heidät, isättömän koulupojan ja neuvostovangin.

Vangit tekivät työtä usein suomalaisnaisten kanssa ja heidän välilleen syttyi välistä myös romansseja. Sotavangin poika Matti Aspholm kertoo, miten tieto hänen isänsä henkilöllisyydestä on vaikuttanut hänen elämäänsä.

Moni haastateltu vanki kertoo dokumentissa pakoreissuistaan. Jos karkasi, sai kiinnijäätyään 25 raipaniskua. Jos karkasi monta kertaa, sai kuolemantuomion.

Te makaatte täällä, mutta isänmaa on teidät unohtanut.― Aleksei Golovin sotavankien muistomerkillä

Syksyllä 1943 Mannerheim uudisti sotavankiorganisaation ja vankien olot kohenivat. Samana vuonna aloitti myös Suomen sukuisten kansojen sotilaista vapaaehtoispohjalta koottu tuhannen miehen vahvuinen Heimopataljoona 3. Palkkioksi heille luvattiin Suomen kansalaisuus. Kun sota päättyi, lupausta ei voitu lunastaa, vaan miehet palautettiin Neuvostoliittoon. Valtaosa heistä pakeni ennen rajanylitystä.

Kysyttiin, haluanko kotiin Leningradiin vai armeijaan. Vastasin, että jos voin sovittaa erheeni, haluaisin armeijaan.― Jevgenija Adler

Paluu Neuvostoliittoon oli kaikille vangeille karu. Pitkien kuulustelujen jälkeen vangit sijoitettiin kuka mihinkin, osa katosi. Vankeusaikana tulkkeina toimineet tuomittiin kuolemaan.

Suomi otti moninkertaisesti enemmän vankeja

Sotavankien lukumäärästä ei ole täsmällistä tietoa puolin eikä toisin. Neuvostoliiton virallisen tilaston mukaan suomalaisia sotavankeja otettiin jatkosodan aikana 2 377, joista Suomeen palautettiin 1 969 vankia. Suomalaistutkijoiden mukaan todennäköisempi luku on 3 402, joista kotimaahan palautettiin 1 938. Talvisodasta palautettiin noin 850 ja Lapin sodasta 150 suomalaista.

Suomalaiset puolestaan ottivat jo talvisodan aikana noin 5 700 vankia, nämä vangit selvisivät kohtuullisen hyvin. Jatkosodan aikana suomalaiset vangitsivat 64 000 neuvostoliittolaista, lähes 200 heistä oli naisia. Kolmannes vangeista (eri tietojen mukaan 19 000 – 23 000) kuoli Suomessa. Yleisin kuolinsyy oli sairaus, mutta yli tuhat miestä ammuttiin. Määrä on kansainvälisesti vertaillen korkea. Lisäksi noin 200 vankia ammuttiin ilman komentoa, syynä olivat mm. "ryssäviha", heikko kuri, ruokapula ja vartijoiden mielenterveysongelmat.

Reijo Nikkilä kertoo dokumenttien teosta

Ylen pitkäaikainen Moskovan-kirjeenvaihtaja, dokumentaristi Reijo Nikkilä kertoi työurastaan ja sotavankidokumenttiensa taustoista vuonna 2005.

Dokumentit palkittiin Koura- ja valtion tiedonjulkistamispalkinnoilla. Ryssä perkele -dokumentin työryhmään kuuluneet Sotavangit ry:n puheenjohtaja Teuvo Alava ja VL Dmitri Frolov saivat myös valtion tiedonjulkistamispalkinnon.

Kirjallisuutta:
Reijo Nikkilä, Dmitri Frolov ja Teuvo Alava: Rukiver! Suomalaiset sotavangit Neuvostoliitossa. Edita 2002.

Suomen kansan sähköinen muisti: Sotavangit

Lue lisää:

Talvisodan sotavangit kertovat kokemuksistaan

Sotavangiksi Neuvostoliittoon joutui talvisodassa lähes 900 suomalaissotilasta. Lähes kaikki heistä palautettiin Suomeen. Vankien vaihto alkoi huhtikuussa 1940.Oheisessa ohjelmassa Pekka Tiilikainen haastattelee huhtikuussa 1940 viittä Neuvostoliitosta palautettua sotavankia.

Lue lisää:

Suomalaisvangit eivät viihtyneet naapurin leireillä

Neuvostoliitosta talvisodan jälkeen palautetut sotavangit joutuivat ensimmäiseksi karanteenileirille. Monet heistä olivat haavoittuneita tai muuten heikossa kunnossa. Pekka Tiilikainen vierailee toukokuussa 1940 tilapäisellä karanteenileirillä ja haastattelee palautettuja sotavankeja.

Lue lisää:

Tuhansittain sotavankeja kuoli nälkään ja tauteihin

Suomi otti jatkosodan hyökkäysvaiheen aikana vangeiksi noin 56 000 neuvostosotilasta. Vajaa kolmasosa heistä menehtyi leireillä heikkojen olosuhteiden johdosta, osa myös tarkoituksellisen julmuuden tähden.

Lue lisää:

Tietovisa neuvostovangeille

Propagandapäällikkö Reino Palmroth tenttaa vihollisen sotavankien sivistystasoa tammikuussa 1940. Jos vanki "sattui vastamaan oikein", hänet palkittiin sikarilla.

Lue lisää:

Neuvostodokumentti Läpimurto Kannaksella

Harvinaislaatuinen dokumenttielokuva Läpimurto Kannaksella näyttää, kuinka Neuvostoliiton sotapropaganda esitti Suomen rintaman tapahtumat kesällä 1944.

Lue lisää:

Sotilaita vetäytymässä Syväriltä Jatkosodassa 1944.

Eino Seitavuori palasi sotavankeudesta ja kuolleista

Kapteeni Eino Seitavuori haavoittui vakavasti Syvärin suurhyökkäyksessä kesällä 1944 jatkosodan loppuvaiheessa. Palattuaan seitsemän kuukauden sotavankeudesta hän sai huomata olevansa virallisesti kuollut. Niilo Ihamäki haastatteli sotaveteraania kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Seitavuori oli tuolloin asunut kahdenkymmenen vuoden ajan erakkona Inarissa, hoitanut mieltään yksinäisyydessä.

  • Pekan perillinen -radioseikkailussa Lipponen pelastaa tyttärensä ja rakkaansa

    Lipponen ja Korkki selvittävät Pekan tyttären sieppausta.

    Prinssieversti, ylipiäjohtaja Pekka Lipponen hoitaa kaikessa rauhassa öljyahväärejään San Diegossa, kun hotellihuoneeseen lähetetään uhkaileva papukaija ja puhelimessa lausutaan Hirtettyjen balladia. Yöjuna vie Lipposen ja palvelijansa Pavel Pohjosen Meksikoon, jossa he sotkeutuvat ensitöikseen markiisittaren tyttären sieppaukseen. Mutta kuka onkaan tämä suomalaissukuinen öljykenttien omistajatar?

  • Noita Nokinenä toi särmää juhlapyhien pumpulinpehmeään idylliin

    Noita Nokinenä ihastutti radiossa

    Näyttelijä Marja Korhosen esittämä Noita Nokinenä oli käsikirjoittaja Toini Vuoriston luoma rakastettu hahmo Ylen lastenkuunnelmissa. Noita Nokinenän seikkailuja kuultiin radiossa ensimmäisen kerran jo vuonna 1963 osana Pikkuväen satujoulu -ohjelmaa. Omana ohjelmanaan Noita Nokinenä viihdytti kuuntelijoita vuosien 1970–1985 pääsiäisinä, juhannuksina sekä jouluisin.

  • ”Joutui hyppäämään avantoon, että kamerat käy ja kukaan ei neuvonut" – Outi Popp teki tv-debyyttinsä Tuubissa

    Toimittaja–kirjailija muistelee aikaansa Tuubi-sarjassa.

    Outi Popp liittyi Tuubi-musiikkisarjan toimittajakaartiin vuonna 1983. Hectorin ja Freemanin lisäksi juontotehtävissä nähtiin myös Tapio Liinoja. Popp muisteli vaiheitaan musiikkisarjassa Elävälle arkistolle vuoden 2017 syksyllä. Vuonna 1979 käynnistyneessä musiikkisarjassa nähtiin sen alkuvuosien tapaan edelleen varsin rockpainotteista musiikkivideotarjontaa.

  • Isien sota -sarja nosti esiin sotilaiden lasten selviytymistarinat

    Palkittu dokumenttisarja vuodelta 2011

    Millaista oli elää perheessä, jonka isän sota oli suistanut raiteiltaan? Tai miten hyväksyä se, ettei sodan takia tiennyt isästään mitään? Miksi sota pääsi arpeuttamaan jopa useaa sukupolvea? Maija Kaipaisen vuonna 2011 ohjaama, palkittu dokumenttisarja kertoi kuusi hätkähdyttävää tarinaa sotilaiden lasten näkökulmasta.

Uusimmat sisällöt - Elävä arkisto