Saara Sarvas
Yle
Olen elämäni aikana kuullut lukuisia kertoja, että kehon hikiseksi liikuttaminen tekee ihmiselle kaikin tavoin hyvää. Uskottelinpa muille mitä tahansa, minulle liikkumisen ykköstavoite on aina ollut selkeä. Läskiä on saatava tirisemään mahdollisimman paljon, mahdollisimman lyhyessä ajassa. Olen ollut valmis rääkkäämään kehoani kestävyyden äärirajoille kaikin keinoin. Sillä on ollut hintansa. Liikunnasta on tullut minulle mörkö, joka aiheuttaa jokaisella kohtaamisella vain enemmän pahaa.
Menneisyyteni eri lajien parissa on ollut tuttua ääripäästä toiseen heilahtelemista. Olen käynyt läpi useaan otteeseen muutoksen totaalikieltäytymisestä lähes julistavaan liikuntahurahdukseen. Parhaimmillaan tai pahimmillaan heilahdus ääripäästä toiseen on tapahtunut vain muutamassa tunnissa. Aloitettujen harrastusten kirjo kilpailee dieettikokeilujeni määrän kanssa. Treenihuuman kourissa harrastamiseni on aina ollut intensiivistä ja ehdottoman tavoitteellista. Säännölliseksi elämäntavaksi liikkumistani ei kuitenkaan koskaan ole voinut kutsua - ainakaan kovin montaa kuukautta putkeen.
Kuin muistona näistä upeista urheilullisista ajanjaksoista elämässäni, lasken edelleen jokaisen kävelylenkin varrella vähintään kolmesti, kuinka paljon kaloreita kuluttaisin hieman korkeammalla sykealueella. Tiedän myös tasan tarkkaan, kuinka monta kertaa viikossa minun kannattaisi lähteä uudestaan lenkkipolulle saavuttaakseni optimaaliset tulokset. Tiedän myös, minkä reitin varrella olisi eniten penkkejä erilaisia askelluksia ja kyykkyharjoituksia varten.
Liikuntaseuranani kulkee syömishäiriöni haamu. Kuulen sen kuiskivan korvaani mitä hyödyllisempiä ja tehokkaampia treenivinkkejä: ”Viisi kiloa katoaisi helposti viikossa ja viisitoista viidessä, jos vaan ihan vähän enemmän viitsisit.” On rehellisesti sanottuna todella vaikeaa vaientaa ne ajatukset, joita seuraamalla tiedän saavani ’jotain aikaan’. Olisi niin hirveän helppoa vain laihduttaa ja ’onnistua’ taas kerran. Mutta edistäisikö se kokonaisvaltaista hyvinvointiani pitkällä tähtäimellä? Vastaus on kokemusteni perusteella lyhyesti ja ytimekkäästi, ei.
Silti pelkään sisimmässäni vältteleväni säännöllistä liikuntaa, koska olen laiska ja saamaton - ihminen, jolla ei vain ole tarvittavaa itsekuria jatkaa säännöllistä treeniä. Pyörittelen päässäni niitä perusharhoja, joiden tiedän olevan vääriä kestävän elämäntaparemontin kohdalla.
Vaatii yllättävän paljon rohkeutta julistaa tämän kokoisena ihmisenä, että esimerkiksi kuntosalille lähteminen on terveydelleni toistaiseksi haitallista, mutta juuri niin minä silti tässä teen. En voi liikkua terveesti, ennen kuin olen purkanut syömishäiriön minuun iskostamat sairaat luulot ja säännöt. Ne, jotka ovat kerta toisensa jälkeen ajaneet minut äärirajoille.
Samalla mietin hieman haikeana, voisinkohan vielä joskus oikeasti elää ja liikkua vain itselleni? Juuri sen verran, kuin tekee mieli. Kieltääkö sitä lopulta kukaan muu, kuin minä itse?
Entä jos se, että ulkoilutan koiraani 10 minuuttia kolmesti päivässä onkin minulle ihan riittävästi. Riittävästi, juuri tässä kohtaa elämääni?
