Hyppää pääsisältöön

Rauha ja kulttuurien aseistariisunta

Sodan ja rauhan voimat mittelevät lakkaamatta voimiaan. Käsityksemme sodasta on viime vuosikymmeninä saanut uusia vivahteita kun on uudelleen alettu puhua kylmästä sodasta, terrorismin vastaisesta sodasta ja informaatiosodasta. Elämmekö siis lainkaan oikeassa rauhantilassa? Miten rauha määritellään ja miten rauhan käsitettä tulee ylipäänsä tarkastella?

Espanjassa, tarkemmin sanottuna Kataloniassa vuonna 1918 syntynyt Raimon Panikkar on henkilö, joka on pohtinut näitä kysymyksiä läpi pitkän elämänsä. Panikkar kouluttautui kemian, filosofian ja teologian tohtoriksi ja oli jo taustaltaan kosmopoliitti, hänen isänsä oli intialainen hindu ja äitinsä katolinen espanjalainen.

Harmaapäinen mies Espanjan television kuvassa
Raimon Panikkar Harmaapäinen mies Espanjan television kuvassa Raimon Panikkar

Hän on elänyt Euroopan lisäksi neljännesvuosisadan aikuisvuosistaan Intiassa ja pitkään myös Yhdysvalloissa. Panikkar on ollut professorina Madridin, Rooman, Varanasin, Harvardin, Montrealin, Buenos Airesin ja Santa Barbaran yliopistoissa. Santa Barbarassa Kaliforniassa hän viihtyi viimeiset aktiiviset työvuotensa ja erityisesti sinä aikana hänet nostettiin, erityisesti Yhdysvalloissa laajasti omaksuttuun, Intiasta alkunsa saaneeseen tapaan eräänlaiseksi guruksi, jolla on lukuisia hänen nimeensä vannovia seuraajia. Viimeiset vuotensa Panikkar on elänyt vetäytyneenä Tavertet- nimiseen pieneen vuoristokylään lähellä synnyinkaupunkiaan Barcelonaa. Tosin Panikkar on edelleenkin kansainvälisenä kulttuurien tutkimuksen keskuksena toimivan VIVARIUM-nimisen järjestön presidentti. Raimon Panikkar on julkaissut noin 40 teosta ja tuhat artikkelia, hänestä on tehty satoja haastatteluja, joista moni löytyy myös internetistä. Raimon Panikkar menehtyi vuonna 2010 92-vuotiaana.

Vuonna 2002 hän julkaisi noin 200 sivua käsittävän kirjan Paz- y desarme cultural eli Rauha ja kulttuurien aseistariisunta. Kirjansa esipuheessa hän sanoo mm. näin:

”Rauhan teema on aivan liian tärkeä jätettäväksi pelkästään poliitikkojen käsiin; ja se on myös aivan liian monimutkainen teema, jotta voisimme luottaa tässä asiassa sen paremmin pelkästään uskonnollisiin ihmisiin. Rauha on teema, joka täyttää koko ihmisyyden kaikki mitat. Niin muodoin se on siis sekä poliittinen että uskonnollinen teema. Rauha on jotain todellista, ja todellisuus itsessään ei ole vain tiettyyn aikaan sidottu, ei myöskään ainoastaan ikuista, ja – vielä vähemmän – puolet jotain asiaa ja puolet jotain toista. Sen paremmin dualismi kuin monismikaan ei saa meitä vakuuttuneiksi.”

Raimon Panikkar on oikeastaan koko elämänsä pyrkinyt löytämään asioita, jotka yhdistävät maapallon ihmisiä ja heidän aatteitaan. Pelkistetysti voisi sanoa, että hänelle hindulaisuus tai kristinusko, budhalaisuus tai islamilaisuus ovat perustaltaan saman uskon eri ilmentymiä, joista löytyy paljon yhtäläisyyksiä. Samoin kuin yhtäläisyyksiä löytyy eri kulttuureista ja erityisesti poliitikkojen tehtävänä pitäisi olla mieluummin näiden yhtäläisyyksien kuin vastakohtaisuuksien korostaminen.

”Ennen kaikkea, rauha ansaitaan samalla lailla kuin jokin palkinto. Rauhaa ei anneta. Meillä on sekä nykyisyyteen että menneisyyteen liittyvä kokemus, että hyvistä aikeista ja tarkoitusperistä huolimatta taistelu rauhan puolesta kääntyy aina itseään vastaan. Taistelu rauhan puolesta aikaansaa aina uuden sodan ja sitä paitsi aiheuttaa epätasapainon, joka ennen pitkää synnyttää uuden, entistä perusteellisemman epävakauden kuin mitä sitä edeltänyt tila oli ollut.”

Mitä? Siis Raimon Panikkar vetää maton kaikkien hyvää tarkoittavien rauhanliikkeitten alta? Mitä siis voi pieni ihminen tehdä jollei edes taistella rauhan puolesta? Katsella vain sivusta kun suurvallan johtaja kalisuttelee sapeleitaan taistelussa hyvän puolesta pahan valtaa vastaan? Ja aikaansaa onnistuessaankin– jos Panikkaria on uskominen – uuden entistä pahemman epätasapainon, joka ennen pitkää johtaa uuteen sotaan.

Mitä siis tehdä? Kuinka rauhaa voi sitten edistää jos ei sitä voi edes itselleen antaa lahjaksi? Panikkarin mukaan on mentävä melko kauas ihmiskunnan historiaan, aikaan, jolloin nykyinen sivilisaatio ei ollut vielä jakanut ihmistä ikään kuin kahdeksi olennoksi.
Ruumiin ja sielun – materian ja hengen – erottaminen toisistaan on vienyt ihmiskunnan väärälle tielle.

”Tämä on meidän sivistyksemme taakka: ulkoisen ja sisäisen olemuksemme yhteensovittamattomuus, sanojen ja tekojen ristiriita, henkisen ja aineellisen epätasapaino.. ..kaikki tämä yhdessä aiheuttaa anrtamia –epäjärjestystä.”

Panikkar jaksottaa ihmiskunnan historiaa kolmeen vaiheeseen, mutta neljäs vaihe on jo alkanut:

”Ihminen on historiansa aikana elänyt ikään kuin kolmessa maailmassa. Nämä maailmat eivät suinkaan ole aina olleet rauhanomaisia, eivätkä hyviä, mutta niihin on aina sisältynyt tietty määrä yksilöllistä inhimillisyyttä. Ensimmäistä maailmaa voisi kutsua Jumalten aikakaudeksi, toista ihmisten aikakaudeksi ja kolmatta asioiden aikakaudeksi; eli uskonnolliseksi, humaaniksi ja maalliseksi ajaksi. Jokaisella aikakaudella oli omat erikoisuutensa, lakinsa ja tapansa kuinka lähestyä Jumalia, ihmisten päähänpistoja tai luonnon aiheuttamia ikäviä yllätyksiä. Uskonto, politiikka ja tekniikka olivat näiden vaiheiden kolme suurta elämän taiteen aluetta. Mutta nykyihminen on luonut eräänlaisen neljännen aikakauden: keinotekoisen maailman, jossa jumaluus on karkotettu, ihmisyys taltutettu ja materia vallattu.”

Onko rauhastakin siis näissä oloissa tulossa eräällä tavalla keinotekoinen tila, Raimon Panikkar kysyy? Rauhaa yritetään rakentaa samalla lailla kuin kaikkea muutakin rakennetaan ja valmistetaan, vaikka rauhan tilaa ei tällä tavoin koskaan saavuteta.

Seuraavissa kirjansa luvuissa Panikkar pohtii rauhan filosofista puolta sekä valottaa rauhan uskonnollisia ja poliittisia juuria. Mutta koska tähän puheenvuoroon ei asian mielenkiintoisuudesta huolimatta mahdu määräänsä enempää, keskityn Panikkarin teoksen loppuosaan, jossa paneudutaan rauhan olemukseen, sen esteisiin ja keinoihin päästä rauhan tielle.

Panikkarin mukaan rauhan tilaa ei voi olla ilman kolmea ehtoa. Ajatelkaamme ympyrää, joka on jaettu kolmeen yhtä suureen osaan; harmoniaan, vapauteen ja oikeudenmukaisuuteen.

”Alhaalla, ympyrän ikään kuin perustana on harmonia, joka on Kiinassa kaikkein arvostetuin ominaisuus ja ehkä vähiten arvostettu länsimaissa, vaikka kreikkalaiset filosofit sitä viljelivät ja rakastivatkin. Absoluuttista harmoniaa ei ole olemassa, mutta sisäisen ja ulkoisen, ruumiin ja sielun, luonnon ja kulttuurin, maskuliinisen ja feminiinisen jne. välillä on vallittava tietty harmonia, jotta rauha voi toteutua.”

Toinen edellytys on siis vapaus:

”Ympyrän vasemmassa yläreunassa on vapaus. Varmaa on, että vapaus on rauhan välttämätön ainesosa. Ilman vapautta ei voi olla rauhaa. Ja sanoessamme vapaus on kuin sanoisimme, että henkilön vapaus, poliittinen vapaus, vapaus ryhmästä, maasta, materiasta, eläimistä, jopa mikrobeista ... mutta vapaus ei ole vapautumista eikä pelkästään äänestämistä. Vapaus ei ole supermarketin vapautta valita tuhansista tuotteista. ..Vapaus sisältää tekemisen, ajattelemisen, toimimisen, sen järjestämisen mitä me olemme.”

Kolmas rauhan edellytys on sitten oikeudenmukaisuus:

”Ympyrän oikean yläpuolen muodostaa oikeudenmukaisuus. Ne henkilöt, jotka yleensä sijoitamme poliittisessa mielessä oikealle ovat kaikkein herkimpiä oikeudentunnoltaan kun taas vapautta he pitävät vaarallisimpana ominaisuutena. Ilman oikeutta ei rauhaa synny. Epäoikeudenmukainen rauha on särkyvä ja kestämätön eikä ole varsinaisesti rauha.”

Rauha on näin ollen monitahoinen ja monta eri tekijää yhtäaikaisesti vaativa tila. Siis lähes mahdotonko saavuttaa? Rauhan esteitä ainakin on monia. Niistä ensimmäiseksi Panikkar nostaa armeijat, jotka ovat kulttuurien ehkä erikoisimmat ja selkeimmin maskuliiniset luomukset. Sivilisaation laajentuminen on tähän mennessä aina tuonut mukanaan lisää sotia.

”Erityisesti 1500-luvulta lähtien jokainen seurannut vuosisata on ollut sotaisampi kuin edeltäjänsä. Luku on noussut 87 taistelusta lähes tuhanteen, jotka koettiin juuri päättyneellä vuosisadalla. Ensimmäisten sotien aikana kuoli tai haavoittui ainoastaan 0,01 prosenttia väestöstä kun uusin luku on jo 13 prosenttia. Nyt ihmiskunnalla on yhteensä 30 miljoonaa ammattimaista sotilasta. Näin meille on jo annettu selkeä kuva tapahtuneesta kehityksestä.”

Jos Raimon Panikkarin tiedot ovat lähimainkaan oikeita, voimme unohtaa propagandan täsmäohjuksista, jotka rajoittavat vahingot minimiin.
Panikkarin mukaan juuri teknologinen sivistys on rauhan toinen este.

”Olemme tottuneet käyttämään – enemmistö tosin täysin tiedostamattaan – järkeä aivan kuin se olisi ase. Sivilisaatiomme on eräänlainen aseistetun järjen sivilisaatio. Meidän järkemme ei vain aina ole tiedettä, ei viisautta eikä kokemusta; se on kokeilua ja valtaa. Se muuttaa meidät voittajiksi, ja sallii meidän olla mukana voitoissa, kontrolloinnissa, ennustamisessa ja hallitsemisessa. Se mikä oikeasti on dialektista on juuri yksilön sisäinen kamppailu, ja hyvin vähäisessä määrin, sota.”

Armeijan ja teknisen sivilisaation lisäksi Raimon Panikkar nostaa vielä rauhan esteeksi kosmologisen evoluution eli maailman rakennetta koskevan kehitysnäkemyksen. Tästä hän haluaa esittää muutaman selkeän kysymyksen:

”Miksi rauha ei olisi mahdollinen teknologisen sivistyksen aikana? Miksi tämä koneiden maailma, joka on ihmisen kehittämä, ei voisi olla rauhanomaisempi kuin sitä edeltäneet kolme maailmaa, jolloin vallitsi ihmisten anarkia, luonnon kaoottisuus tai jumalten salaperäisyys?”

Tiellä kohti tuota – kaiketi saavuttamatonta - Omega-pistettä eli pysyvää rauhan tilaa, on syytä muistaa, että yhdestä sotilaasta maksetaan keskimäärin 30 000 dollaria vuodessa kun taas yhdestä opiskelijasta vain 500 dollaria. Historiastakin on hyvä oppia jotain. Esimerkiksi lukemalla vuosina 1918-19 kirjoitetun Versaillesin rauhan tekstin ymmärtää paljon.

”Tänään ei sotavankeja enää tapeta, ja jokainen voi kuvitella mitä tulevat ajattelemaan ne Irakin sukupolvet, jotka eivät ehtineet tuntea Saddam Husseinia, mutta jotka omakohtaisesti tulevat kärsimään saarron ja sodan seuraukset.”

Raimon Panikkar sanoo, että hän ei suinkaan vastusta sitä, että sodasta yritetään tehdä mahdollisimman humaani ja vähemmän vahinkoa aiheuttava, mutta rauhaa sinänsä se ei edistä. Kirjansa toiseksi viimeisen luvun hän on otsikoinut sanalla sovinto tai uskonnollisen retoriikan mukaan sovittaminen.

”Sovittaminen on myös kolmijakoinen. Ensinnäkin se sisältää monia vastapareja: mies/nainen, oikeisto/vasemmisto, köyhä/rikas, katolinen/protestantti, uskovainen/ei-uskovainen, kapitalisti/ei-kapitalisti, valkoinen/musta, introvertti/extrovertti jne. ”

Mutta Panikkarin mukaan sovittamiseen liittyvät vastaparit tarvitsevat välttämättä mukaan myös kolmannen ulottuvuuden, sillä eihän Eurooppaakaan voi selittää siten, että se on alue Venäjän ja Yhdysvaltain välissä. Tuo kolmas ulottuvuus on jotain puhtaan anteeksiannon ja status quon muuttamisen väliltä, ja siihen siis liittyy aina pyrkimys oikeudenmukaiseen uudistukseen.

Panikkarin kirjan viimeisen luvun otsikko on vuoropuhelu. Esse est co-esse.

” Tämä johtaa meidät sanomaan, kaikista vastoinkäymisistä huolimatta, että rauhan tiellä kulkeminen sisältää halun kulkea tätä tietä. Tämä tahto on jo sinällään rauhanomainen ele. Rauhan tahto ilmentää tahtoa vuoropuheluun, ja halu dialogiin puolestaan ilmenee silloin kun ajattelemme voivamme saada jotakin joltain toiselta, yhdessä sen kanssa että voimme puolestamme antaa, jos mahdollista, hänelle oman näkökantamme. Fanaattisuus ja ehdottomuus
kulkevat aina käsi kädessä, ja ne luovat meille itseriittoisen olon ja saavat uskomaan, että koko Totuus on hallussamme.”

Juha Kulmanen

4.2. 2003 ja 30.3.2017 / Eurooppalaisia puheenvuoroja sarjaa on lähetetty Yleisradiossa 35 vuoden ajan.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua

Uusimmat sisällöt - Yhteiskunta