Jenny Lehtinen
Yle
Viisivuotiaat ryhtyvät laihdutuskuureille. Päiväkoti-ikäiset vertailevat vartaloitaan ja arvottavat toisiaan sen mukaan. Jo hyvin pienet lapset osaavat haukkua toisiaan läskeiksi. Miksi?
Lapsi ei katso itseään tai toista lasta inhoten, ellei joku anna hänelle siitä esimerkkiä. Lapsi ei ajattele olevansa vääränlainen, kelvoton ja sellainen jota saa kiusata, ellei joku ole ensin kylvänyt sitä siementä, joka itäessään alkaa kuiskailla: “Läski. Sun pitäisi laihduttaa. Kukaan ei tykkää susta. Olet ansainnut kaiken pahan, mitä sulle tehdään. Koska olet tuollainen.”
Aina siemenen kylväminen ei ole edes tahallista. Jäin itsekin itselleni kiinni vastikään siitä, että edelleen, kaiken läskimyytinmurtamisen ja vaakakapinoinnin jälkeen, välitin lapselleni lihavuuden pelkoa. Kun lapseni kysyi minulta kouluterveydenhuollon kasvukontrollin jälkeen, onko hän minun mielestäni läski, kiiruhdin sanomaan: "Voi ei, et tietenkään! Hyvänen aika! Et missään nimessä!"
Samalla tunsin sisimmässäni suurta surua: Voi lapseni, joudutko sinäkin tätä samaa polkua tallaamaan? Miettimään jo ihan liian pienenä jokaista suupalaasi? Alkamaan vältellä kunnon ruoan syömistä lihomisen pelossa, ja samalla antaen tietämättäsi vallan ylitsepääsemättömälle makeanhimolle? Kokemaan itsetunnon murenemisen jokaisen “itsekurin pettämisen” aiheuttaman pettymyksen myötä? Ahdistusta?
Kunnes tajusin, että tapani käsitellä lapseni kysymys kätki piilotetun viestin: Olisi aivan kamalaa jos olisit lihava. Koska lihavuus on… Niin mitä? Tähän samaan ajatteluun törmää monessa paikassa: kun lapsia varoitellaan liiasta karkinsyönnistä, ensin puhutaan hampaiden reikiintymisestä ja huonosta olosta. Ja jos se ei mene jakeluun, otetaan käyttöön viimeinen kortti: lapsi, sinusta voi tulla lihava. Bäng. Siinä se taas on. Pahin mahdollinen uhka. Lihavuus.
Tajusin, että kaikkein merkittävin teko lapseni kehonkuvan suojelemiseksi on lopettaa sen hokeminen, että hän ei missään nimessä ole lihava. Tärkeämpää olisi puhua ihmisarvosta, erilaisuudesta. Siitä että kaikki ovat hyviä eikä kenenkään keho tai paino määritä hänen arvoaan.
Ja ennen kaikkea minun pitäisi vielä tajuta ja hyväksyä tämä ajatus myös itse: kehoni on arvokas ja rakas juuri tällaisena. Oma perimmäinen asenne tulee aina näkyväksi, tavalla tai toisella. On siis aika pureutua kunnolla niihin asenteisiin, joita me koko ajan välitämme lapsillemme, kun puhumme ihmisten kehoista ja painosta. Kaikki ihmisten vartaloista käyty keskustelu vaikuttaa - oli sitten kyse vaikkapa taivasteluista julkkisten lihomisten ja laihtumisten äärellä. Kommentoinnin ei tarvitse koskea suoraan lasta, että se vaikuttaa.
Tämä asia on meidän käsissämme NYT. Me valitsemme teoillamme kasvatammeko me uuden sukupolven vihaamaan itseään ja omia kehojaan, tuntemaan jatkuvaa riittämättömyyttä ja ahdistusta omasta itsestään, tai vähintäänkin elämään lihomisen pelossa. Ja pahimmillaan elämään koko loppuelämänsä vääristyneen minäkuvan tai syömisen ongelmien kanssa.
Sillä jokaisen koko ikänsä syömisen ja laihduttamisen kanssa kipuilevan ihmisen sisällä asuu lapsi, jolle ei annettu kasvurauhaa.
Vaakakapina julistaa kasvurauhan: Lapsen paino on aikuisten asia
Lopeta laihdutus, aloita elämä! Liity kapinajohtaja Jennyn joukkoihin Facebookissa.
