Olin yksitoista, kurkkuni oli kipeä, ja olin isän kanssa lääkärissä. Kuume poltteli poskissa ja vilunväreet väristelivät kylkiäni. Lääkäri painoi karhealla puulastalla kieltäni alas, ja kurkisteli taskulampun valossa avonaiseen suuhuni, jonka perällä nielurisani lekottelivat turpeiksi tulehtuneina. Taas angiina.
Kotiin lähtiessä kuljimme vastaanottotiskin kautta. Siinä päivystänyt sairaanhoitaja katsoi antibioottireseptiäni. Kohta, jossa kysyttiin alle 12-vuotiaan painoa, oli tyhjä. Muista asiakkaista ja ympärillä hyörivästä henkilökunnasta huolimatta hän pyysi minut tiskin taakse punnittavaksi.
En ollut ajatellut painossani olleen mitään kummallista.
Viisari pysähtyi 50 kiloon.
“Ohhoh, voitko tosiaan painaa noin paljon?”, hän päivitteli suureen ääneen kaikkien kuullen. En osannut vastata mitään. En tiennyt edes mitä vastausta hän minulta odotti. Anteeksipyyntöäkö? En ollut ajatellut painossani olleen mitään kummallista.
“Tässä täytyy olla virhe, tulepa uudelleen vaa’alle.”
Menin ja katsoin viisarin pysähtymistä uudelleen 50 kiloon.
Hoitaja katsoi minua ja isääni ja totesi, että kyllä tämä pitää paikkansa, ja kirjasi painoni reseptiin. Sitten saimme lähteä. Kuumeen polttelu poskissani oli vaihtunut häpeän punaksi.
Siitä hetkestä alkaen opin ajattelemaan, että painoni oli väärä.
Siitä hetkestä alkaen opin ajattelemaan, että painoni oli väärä. Opin, että oli olemassa lukemia, joita ei puntarin viisari saisi ylittää. Opin, että sillä, miltä näytin, ei ollut niin paljon merkitystä kuin sillä, montako kilogrammaa minua oli. Viidestäkymmenestä kilosta tuli minulle pitkäksi aikaa huonouden ja epänormaaliuden lukema.
Vasta aikuisena olen pystynyt palaamaan tuohon muistoon tuntematta häpeää. Olen ymmärtänyt, että hoitaja toimi epäammattimaisesti ja töykeästi. Siinä lyhyessä hetkessä hän teki kolme isoa virhettä - todennäköisesti vain ajattelemattomuuuttaan.
Hoitaja toimi epäammattimaisesti ja töykeästi.
Ensinnäkin hän oletti, että vaa’an lukema kertoo enemmän kuin silmät. Hänen hämmästyksensä johtui siitä, että hän näki minut normaalikokoisena, mutta vaa’an lukema oli hänen mielestään liikaa. Sen sijaan, että hän olisi katsonut täysin tavallista, keskikokoista tyttöä, hän katsoi lukua, joka ei kertonut minusta mitään.
Toiseksi, määriteltyään painoni virheelliseksi, hän langetti sen minun vastuulleni. Hän ei ymmärtänyt, että lapsen paino - oli sitä liikaa, sopivasti tai liian vähän - on aina aikuisen vastuulla. Lapsi ei ole vastuussa omasta painostaan sen enempää kuin nielurisojensa koosta.
Kolmanneksi, hän häpäisi minut ja kehoni toisten ihmisten edessä. Sellaista ei kukaan saisi toiselle tehdä, eikä varsinkaan aikuinen lapselle.
Hän oli yksi lenkki ketjussa, jonka seurauksena kasvurauhani häiriintyi.
Hän ei ole ainoa syypää siihen, että kehonkuvani vääristyi vuosikymmeniksi. Mutta hän oli yksi lenkki ketjussa, jonka seurauksena kasvurauhani häiriintyi.
Oma lapseni ei ole perinyt taipumustani nielurisatulehduksiin. Hänen kanssaan käytiin aikanaan lääkärissä muista syistä. Kasvu heittelehti, kuten lapsilla usein. Erään lääkärikäynnin jälkeen hän, täysin tavallisen kokoinen urheilullinen lapsi, kysyi minulta: “Äiti, olenko minä lihava?”
Vastasin: “Et ole. Sinä olet hyvän kokoinen.”
Sillä aion varmistaa, että hän ei peri minulta myöskään vääristynyttä kehonkuvaa.
Radio Suomen juontaja Maria Jyrkäs aloitti oman vaakakapinansa lähes seitsemän vuotta sitten. Hyvää oloa etsiessä muuttui lopulta lähes koko elämä. Painon suhteen Maria on todella kapinallinen, sillä hän ei ole omistanut vaakaa enää kolmeen vuoteen. Kolumneissaan Maria käy läpi omaa onnistunutta elämänmuutostaan.
