Hyppää pääsisältöön

Jyrki Lehtola: Jari Tervo luulee olevansa presidentti

Jyrki Lehtola katsoo kameraan.
Jyrki Lehtola katsoo kameraan. Kuva: Marica Rosengård / Schildts & Söderströms Jyrki Lehtola,KulttuuriCocktail

Kolumnisti Jyrki Lehtola puhkoo julkisuudessa leijuvia kuplia terävällä kielellään. Kun Lehtola itse joutuu valokeilaan, hän kärsii. Kirjoituksissaan Lehtola horjuttaa vahvassa asemassa olevia ja puolustaa nöyryytettyjä. Ateneumin seinällä roikkunut pakolaisjuliste saa Lehtolan tuohtumaan, mutta kulttuurin itseisarvoa hän puolustaa.

KulttuuriCocktail: Kirjoitat kolumneissasi kaikkein näkyvimmistä ihmisistä ja ilmiöistä. Nyt olet julkaissut satiirisen hakuteoksen Suomi 100 ja antanut itse haastatteluja. Miltä tuntuu olla julkisuudessa?

Jyrki Lehtola: Saako kiroilla? Ihan vitun kiusalliselta.

KC: Mikä siinä on kiusallista?

JL: Se liittyy luonteeseeni. Jos on pystynyt 53-vuotiaaksi saakka olemaan vaivaantuneena taustalla, on noloa olla vaivaantuneena keskellä.

KC: Suomi 100 -kirjassa on erilaisten hakusanojen, kuten autoilu, media tai yliopisto, lisäksi julkkisten puheenvuoroja, jotka olet kirjoittanut heidän omaa ääntään tavoitellen. Äänessä ovat mm. Juha Sipilä, Cheek, Sofi Oksanen, Tuomas Enbuske, Irja Askola ja Jari Tervo. Miten valitsit henkilöt?

JL: Kahdella perusteella. Heillä kaikilla on selkeä oma ääni, paitsi ehkä Enbuskella, jonka ääni on pöllitty kaikilta niiltä isommilta ihmisiltä, jotka ovat edellisviikolla suostuneet puhumaan hänelle. Lisäksi valituilla henkilöillä on selkeä asema.

KC: Etsitkö toisen ihmisen ääntä kuin imitaattori, maneereja ja toistuvia tyypillisyyksiä tutkien, vai miten se tapahtuu?

JL: Osittain noin. Voisin kertoa todella mahtipontisesti, miten luen kaiken mitä henkilö on sanonut, mutta näin ei ole. Etsin häneltä yhden tai kaksi psyykkistä tai älyllistä juuttumaa, joita meillä kaikilla on. Sitten vain alan toistaa niitä eli se ei ole kauhean hienostunutta.

KC: Mikä on kirjailija Jari Tervon juuttuma?

JL: Jari Tervon juuttuma on se, että hän huomasi jokin aika sitten olevansa enemmän kuin humoristi – hän on ajattelija, hän on oikeastaan ainoa ihminen tässä maassa, joka tajuaa, että pakolaisilla on hätä, ja tajuaa, mikä on oikein ja mitä tehdä. Tervo yksinkertaistaa maailman sellaiseksi, että hän voi antaa puheenvuoroja, joiden perusteella näyttää siltä, että hän luulee olevansa presidentti.

KC: Sanoit 2000-luvun alussa lehtihaastattelussa, että 90 % pintajulkisuuden henkilöistä on syyntakeettomassa tilassa. Viittasit silloin ennen kaikkea misseihin ja muihin tuoreisiin julkkiksiin. Mikä lukema on tänään?

JL: Se on suurempi ja sisältää muitakin julkkiksia. Olen viime päivinä ollut kyllästynyt Juha Itkosen liian tunnepitoiseen ajatteluun Amerikasta. Mielestäni Itkonen on jo syyntakeeton. Mietin, että tekisinkö hänestä kolumnin, mutta sitten aloin pitää häntä niin pienenä ihmisenä, että olisikohan kolumni vähän too much.

KC: Juha Itkosen uusin teos on nimeltään Minun Amerikkani. Se kertoo kirjailijan matkoista presidentinvaaleja käyvässä maassa. Mikä on keskeisin virhe Itkosen Amerikka-ajattelussa?

JL: Itkosen puheista ja kirjoituksista päätellen hän ei koskaan käynyt Amerikassa, vaan ainoastaan omissa tunteissaan, ennakko-oletuksissaan, pettymyksissään ja kliseissään.

KC: Mitä sinä ajattelet presidentti Donald Trumpista?

JL: En kauhean hyvää tietenkään, mutta lähtökohtaisesti en ajattele Donald Trumpia.

KC: Ajatellaanko Trumpia liikaa?

JL: Kyllä. Monissa asioissa, mitä on tapahtunut, kuten Trumpin valinta tai vastenmieliset tappoiskut jonnekin, on niin helppo hankkia mielipide. Sen jälkeen lämmittelemme sen oman helpon mielipiteemme loimussa, ja kaikki muu jää.

KC: Mikä on oman kirjoittamisesi eetos, mihin pyrit?

JL: Eetos on ehkä sen huomaamisessa, että jossain on tapahtunut joku virhe tai käännös väärään suuntaan. Asiantuntijat käyvät työpaikoilla luennoimassa pienelle ihmiselle, miten pitää elää ja tehdä töitä. Ongelma ei ole paskaa puhuvat luennoitsijat, vaan väliportaan johto, kuten teillä Yleisradiossakin. He ovat itse niin pihalla, että eivät tajua, millaista pienten ihmisten, häviäjien ja hiljaisten nöyryytystä tapahtuu koko ajan.

KC: Kirjoitat Suomi 100 -kirjassa, että juhlavuottaan viettävän maamme hallitseva ideologia on kitsch. Mitä tarkoitat?

JL: Tämä liittyy vähän edelliseen vastaukseen. Kitsch on iskulauseajattelua, joka näkyy minkä tahansa suomalaisen yrityksen tai ajattelijan tai kenen tahansa nettisivuilla. Onhan se pelottavaa, että kaikesta sivistyksestä ja kaikista näistä mahdollisuuksista huolimatta, sloganiksi laitetaan, että huomennakin on päivä tai muuta vastaavaa.

Sitten jonkun mielestä on hyvä idea kutsua tämä ihminen puhumaan, ja missään vaiheessa kukaan ei sano, että vitut kutsutaan, sehän on ihan tyhmä. Vastaansanojat ovat lähteneet eläkkeelle ja tilalle on otettu ihmisiä, jotka pelkäävät uransa ja asuntolainansa puolesta. He katsovat ympärilleen ja näkevät, että huomennakin on päivä -tyyppi on ollut muuallakin puhumassa, ja ajattelevat, että ei kutsumisesta mitään haittaakaan ole. Sitä on kitsch.

KC: Kirjassasi toteat myös, että kulttuuria voi nykyään puolustaa vain sen tuomalla taloudellisella hyödyllä, ulkomaalaisten osoittamalla kiinnostuksella tai sillä, että siitä on apua vanhusten kuntouttamisessa. Näinkö on?

JL: Olen huomannut, että lehtiotsikoissa korostuu se, mitä jokin teos maksaa ja millä hinnalla se myytiin. Taiteen edistämiskeskus (Taike) taas harjoittaa hyvinvointipuhetta, koska se etsii argumentteja, joilla säilyttää taiteen rahat. Pelokkaat ihmiset löytävät aina vanhukset tai lapset tai sairaat, ja Taike löysi ne kaikki. Heidän mukaansa taiteella on hyvinvointia edistävä vaikutus, kuten voi ollakin, mutta siitä tulee samalla taiteen tarkoitus. Ongelma on se, että aletaan työstää teoksia pelosta käsin, jotta Taike pysyisi elossa. Käytetään siis mummoja hyväksi.

Banderolli taidemuseon seinällä.
Ateneumin taidemuseo nosti maaliskuussa seinälleen banderollin, jossa on graffititaiteilija EGSin Euroopan turvapaikkapolitiikkaa kommentoiva kuva. Banderolli taidemuseon seinällä. Kuva: Amnesty Finland Ateneum,EGS,Refugees Welcome

KC: Kirjoitat samassa yhteydessä, että joskus oli aika, jolloin kulttuuria ei tarvinnut puolustaa argumentein. Eli sillä on itseisarvo, sitäkö tarkoitat?

JL: Joo. Kulttuuri ei ole missään nimessä arvo minkään muun arvon yli, mutta taidetta ja kulttuuria ei pitäisi joutua perustelemaan ulkoisilla seikoilla. Esimerkiksi Ateneumin seinälle ripustettu graffititaiteilija EGSin lakana, jolla on jotain tekemistä pakolaispolitiikan kanssa, on sellainen, että alan halveksia taidetta, kun näen sen. Se on ihan hirveätä paskaa, eikä se ole edes EGSin vika. Aiemmin kuvailemaani kitschiä on myös taide-elämässä. Siellä pelätään, että ei olla relevantteja, joten laitetaan seinälle jotain, jonka tyhminkin lapsi tajuaa ja luullaan, että ollaan relevantteja. Mutta se ei mene noin.

KC: Tuo on liian yksinkertainen tapa?

JL: Kyllä. Taiteen relevanssi ei tule siitä, että on lukenut päivän lehden ja tajuaa yhdistää kauhean lakanan ja uutisotsikon. Se on kuin minun kolumnini, jota en kutsu taiteeksi.

KC: Jyrki Lehtola, olet kotoisin Tampereelta. Hävettääkö?

JL: Ei. Kirjoitin Imageen mollausjutun Tampereesta, mutta siitä tavallaan unohtui se, että kirjoitin vahvasti myös itsestäni. Tiettyä musiikkimakua lukuun ottamatta.

KC: Se on hauska artikkeli, jonka mukaan muuten niin maanläheiset tamperelaiset tekevät Tampereesta ison numeron. Mikä sinulle on maailman tamperelaisinta?

JL: Luulen, että maailman tamperelaisinta on minä meidän perheessä. Kaikki muut ovat syntyneet Helsingissä, ja heillä on avoimempi suhde maailmaan. Kun mietitään, että pitäisikö tehdä jotain, minä sanon että ei, ennen kuin kukaan muu ehtii sanoa mitään.

KC: Se on tamperelaista?

JL: Se on tamperelaista.

KC: Mikä on isoin ero Helsingin ja Tampereen välillä?

JL: Molemmat ovat yhtä nurkkakuntaisia ja itsestään syyttä suotta ylpeitä, mutta Tampere ei ole tajunnut kaupallistaa omaa itsekeskeisyyttään samalla lailla kuin Helsinki.

KC: Ilves vai Tappara?

JL: En seuraa jääkiekkoa. Kouluaikana, kun piti hankkia Ilves- tai Tappara-takki ollakseen koulunpihalla olemassa, hankin HIFK-takin. En tiedä miksi, ehkä se oli mageempi. Siinä minä sitten seisoin ja mietin, mitä on “cool” tampereeksi.

KC: Nuori kapinallinen?

JL: Nuori idiootti.

KC: ET-lehden parisuhdehaastattelussa avovaimosi, kuvataiteilija Anna Tuori kertoi, että kukaan ei ole koskaan kannustanut häntä yhtä paljon kuin sinä. Siinä on mainio ristiriita suhteessa julkiseen hahmoosi?

JL: Kyseisen lauseen nähtyäni ihmettelin, mistä se on peräisin. Sitten ajattelin, että en kysy, koska haluan elää valheessa. Kirjoitteluani en koe negatiiviseksi, vaan pyrin siihen, että se olisi vain ilottelua tietyn diskurssin sisällä. Se on aika kaukana minkään elämänasenteen legitimointiyrityksestä.

KC: Äitisi ja isäsi kuolivat auto-onnettomuudessa vuonna 1995. Millaiset muistot siitä on jäänyt?

JL: He kuolivat yhdessä, mikä on parempi kuin se, että toinen joutuu katsomaan toista kärsimässä. Olen esittänyt myös tällaisen väitteen, että veljeni ja minä säästyimme aikuisuuteen kuuluvalta kasvattavalta kokemukselta, kun emme joutuneet katsomaan vanhempiemme degeneroitumista.

Sellainen kasvattaa helvetisti, kun omista vanhemmista tulee lapsia, ja joudut ottamaan aikuisen roolin. Minun pointtini on, kun katsoo, miten ihmiset kertovat kuolemasta Facebookissa, että suru on puhtaasti narsistista. Se mitä veljeni kanssa surimme, oli se, että vanhempien kuolema tapahtui vähän liian aikaisin meille.

Kommentit