Vuonna 1977 aloittanut Ulkolinja-dokumenttisarja on seurannut Lähi-idän tapahtumia alkuvuosistaan lähtien. Ulkolinjan toimittaja Vesa Toijonen kertaa artikkelissa Lähi-idän kriisin vaiheita. Koosteen alkupisteenä on vuosi 1967, jolloin Israel iski Egyptin lentotukikohtiin. Sodan jäljistä kertoi Ylen reportaasi, kymmenen vuotta myöhemmin kriisiä alkoi seurata uusi Ulkolinja-ohjelmasarja.
40 vuotta täyttävä Ulkolinja on vuodesta 1977 toteuttanut yksinkertaista tehtävää: se yrittää auttaa katsojaa ymmärtämään usein täysin käsittämätöntä maailmaa. Artikkeli käy läpi Lähi-idän kriisin vaiheita ja tapahtumien käsittelyä Ylen reportaasissa vuonna 1968 sekä Ulkolinja-dokumenttisarjassa vuodesta 1977 alkaen kevääseen 2017.
Balfourista Gazaan
Maanantaina 5.6.1967 Israelin ilmavoimat iskivät yllättäen kello 7.45 Egyptin lentotukikohtiin ja tuhosivat niissä olevat koneet. Isku oli ajoitettu siten, että Egyptin armeijan johtamisvalmius oli huono, koska henkilöstö oli vasta matkalla palveluspaikoilleen.
Egyptin presidentti Kamal Abdel Nasser yritti käyttää hyökkäyksen jälkeistä sekaannusta hyväkseen ja yllytti Jordanian kuningasta liittymään hyökkäykseen Israelia vastaan. Nasser väitti, että tutkakuvassa näkyvät hävittäjät, jotka lensivät kohti Israelia olivat egyptiläisiä hyökkäämässä Israeliin. Todellisuudessa koneet olivat Israelin hävittäjiä, jotka olivat palaamassa takaisin Israeliin.
Jordanian kuningas Hussein nielaisi Nasserin syötin. Jordanian, Syyrian ja Irakin ilmavoimat aloittivat hyökkäyksen Israeliin. Israelin ilmavoimat iski heti takaisin, ja iltaan mennessä Jordanian ilmavoimat tuhottiin kokonaan, samoin Irakin ilmavoimien Länsi-Irakissa olleet koneet. Syyrian ilmavoimat menetti 2/3 vahvuudestaan. Kuuden päivän sota oli ohi ennen kuin se ehti edes alkaa.
Israel miehitti Gazan, Siinain niemimaan, Länsirannan, Golanin kukkulat ja Jerusalemin.
Seuraavana vuonna Yle tuotti ja kuvasi neliosaisen reportaasin Vuosi sodan jälkeen. Ensimmäinen osa kysyi: Voittiko Israel? Toimittaja Paula Porkka ja kuvausryhmä kuvasivat Tel Avivissa, Jerusalemissa, Gazassa ja Jordanjoen länsirannalla. Reportaasi oli ensimmäinen, joka selvitti mitä miehitys merkitsi palestiinalaisille ja juutalaisille. Reportaasi on täynnä oman aikansa henkeä, tekstiä myöten.
Kymmenen vuotta myöhemmin sodan jäljille palaa TV1:n uusi, kansainvälisiä asioita käsittelevä ohjelma Ulkolinja. Fokus on palestiinalaispakolaisissa, heitä kuvataan pakolaisleirillä Irakissa ja Beirutissa, Sabran leirillä. PLO:n johtaja Jasser Arafat syyttää englantilaisia palestiinalaisten murhenäytelmästä (Ulkolinja: Lähi-itä – palestiinalaiset -ohjelmassa kohta 02:40–06:41).
Arafat viittaa kuuluisaan Balfourin julistukseen, kirjeeseen, jonka Britannian ulkoministeri Arthur Balfour lähetti marraskuussa 1917 Britannian juutalaisyhteisön johtajalle Walter Rothschildille.
Kirjettä pidetään perustana juutalaisten omalle valtiolle Palestiinaan. Paroni Rotschild tunsi hyvin aiheen, hän oli itse laatinut julistuksen ensimmäisen luonnoksen.
”His Majesty's government view with favour the establishment in Palestine of a national home for the Jewish people, and will use their best endeavours to facilitate the achievement of this object, it being clearly understood that nothing shall be done which may prejudice the civil and religious rights of existing non-Jewish communities in Palestine, or the rights and political status enjoyed by Jews in any other country”
Sana ”juutalaisvaltio” ei ole jäänyt vahingossa pois Balfourin kirjeestä, josta muutenkin yleensä muistetaan lähinnä sen alkuosa – ei loppuosaa, jossa varoitetaan:
Mitään sellaista ei pidä tehdä, joka voi haitata tai vahingoittaa Palestiinassa asuvien ei-juutalaisten yhteisöjen kansalaisoikeuksia tai uskonnollisia oikeuksia.
21 vuotta myöhemmin, syyskuussa 1938 Englannin hallitus joutui huomaamaan, että Balfourin julistus ei ratkaissut ongelmaa Palestiinassa. Päinvastoin, julistus loi Palestiinaan pysyvän ongelman.
50 vuotta Balfourin julistuksen jälkeen 300 000 palestiinalaista pakenee kuuden päivän sodan seurauksia: 255 000 Länsirannalta ja Gazasta Jordaniaan ja Egyptiin, 116 000 palestiinalaista ja syyrialaista oli paennut Golan miehitystä Syyriaan. He liittyvät niiden 720 000 palestiinalaisten joukkoon, jotka pakenivat tai jotka karkotettiin kodeistaan Libanoniin, Syyriaan ja Jordaniaan vuonna 1948 Israelin itsenäistymissodan jälkeen.
Mistä koti palestiinalaisille?
Tätä kysyi otsikossaan Erkki Vihtosen ohjaama Ulkolinja 1982. Saman vuoden kesäkuussa Israelin armeija oli hyökännyt Libanoniin. Operaation ”Rauha Galileaan” tarkoitus oli karkottaa Palestiinalaisten vapautusjärjestö (PLO) pois Libanonista. PLO:n sissit olivat iskeneet toistuvasti Israeliin Libanonista.
Syyskuussa Israelin armeija miehitti myös Länsi-Beirutin, Libanonin presidentin Bashir Gemayelin murhan jälkeen.
Kaksi päivää presidentti Gemayelin murhan jälkeen Libanonin kristityt falangistit tunkeutuivat Sabran ja Shatilan pakolaisleireille ja alkoivat systemaattisesti murhata leirillä olleita palestiinalaisia. Falangistien murhaoperaatio jatkui kolme päivää. Ennen falangistien murhajuhlaa Israelin armeija sulki leirien portit ja valvoi, ettei kukaan pääse ulos leireistä.
New York Timesin Lähi-idän kirjeenvaihtaja Thomas Friedman pääsi ensimmäisten joukossa sisään leirille.
Vanha palestiinalainen mies nojaa seinää vasten. Hän on ollut kuolleena joitakin tunteja. Hänet on ammuttu läheltä, otsassa on yksi pieni reikä. Nainen makaa maassa, hänen rintansa on vedetty auki veitsellä. Nuoria miehiä on teloitettu ryhmissä muuria vasten.
Time-lehden kirjeen vaihtaja Roberto Suro seurasi, miten leirin sisääntuloja valvovat IDF:n sotilaat kuuntelivat Simon ja Garfunkelia samaan aikaan kun leiristä kuului laukauksia ja sarjatulta.
Joukkomurhassa kuoli Punaisen Ristin mukaan 800–1000 ihmistä. Israelilainen Kahane-komissio tutki 1983 Israelin armeijan osuutta tapahtumiin ja totesi, että IDF ei osallistunut murhiin, mutta oli tietoinen siitä, mitä leireillä tapahtui. Komission mukaan IDF oli epäsuorasti vastuussa teloituksista, mutta puolustusministeri Ariel Sharon oli henkilökohtaisesti vastuussa armeijan laiminlyönneistä. Hän joutui eroamaan.
Thomas Friedman sai työstään Pulitzerin palkinnon.
Israel vetäytyi Beirutista seuraavana kesänä, mutta jäi miehittämään Etelä-Libanonia vuoteen 2000 asti. PLO: n johto löysi uuden kodin, ensin Tripolista, Libyasta ja myöhemmin Tunisiasta. Palestiinalaiset jäivät pakolaisleireille. Sabran ja Shatilan julmuuksien päälle on rakennettu moottoritie.
Ensimmäinen intifada
Neljä palestiinalaista kuoli 9. joulukuuta 1987 Jabaliassa auto-onnettomuudessa, jossa toisena osapuolena oli israelilainen kuorma-auto. Palestiinalaiset lähtivät osoittamaan mieltä, ja seuranneissa mellakoissa kuoli israelilaisen sotilaan luodista yksi palestiinalainen.
Auto-onnettomuudesta alkoi tapahtumien sarja, joka alkoi kansalaistottelemattomuutena ja israelilaistuotteiden boikottina, mutta mielenosoitukset Gazassa ja Länsirannalla muuttuivat pian väkivaltaisiksi.
Kansainväliseen julkisuuteen levisi kuvia kiviä heittelevistä palestiinalaislapsista. Palestiinalaiset hyökkäsivät Israelin armeijan ja juutalaisten siirtokuntalaisten kimppuun. Israelin armeija tulitti palestiinalaisia, ensin kyynelkaasukranaateilla ja kumiluodeilla, myöhemmin oikeilla luodeilla.
Israelin työväenpuolue voitti vuoden 1992 vaalit ja Jitzhak Rabin aloitti rauhanneuvottelut PLO:n kanssa. Aluksi toiveet ovat korkealla: Israel vetäytyy osittain Gazasta ja kokonaan Jerikon kaupungista. Jasser Arafat ja PLO:n johto palaavat maanpaosta Tunisiasta ja perustavat palestiinalaishallinnon.
Joulukuussa Jasser Arafat, Shimon Peres ja Jitzhak Rabin saavat Oslossa Nobelin rauhanpalkinnon.
Kansannousu Israelin miehitystä vastaan jatkui vuoteen 1993. Palestiinalaisia kuoli noin 1 400, israelilaisia siviilejä 270 ja sotilaita 150. Syyskuussa osapuolet allekirjoittivat Oslon sopimuksen: Israel ja PLO tunnustivat toisensa. Monet uskoivat, että se antaisi mahdollisuuden ratkaista Israelin ja palestiinalaisten välisen konfliktin. Realistit muistuttivat kuitenkin, että Lähi-idässä rauha ei ole koskaan elänyt vanhaksi.
Murha Hebronissa
Eikä rauha elänyt tälläkään kertaa. 25. helmikuuta siirtokunnassa asuva israelilainen lääkäri Baruch Goldstein tunkeutui Hebronissa Patriarkkojen haudalla moskeijaan ja ampui kuoliaaksi 29 palestiinalaista, jotka olivat juuri kumartuneet rukoukseen. Goldsteinin joukkomurha oli pahin yksittäinen palestiinalaisiin kohdistunut veriteko sen jälkeen kun Israel miehitti Länsirannan kuuden päivän sodassa vuonna 1967.
Pääministeri Jitzhak Rabin tuomitsi hyökkäyksen "häpeänä sionismille ja häpeäksi juutalaisuudelle", mutta vahinko oli tapahtunut: Israelin ja PLO:n rauhanneuvottelut keskeytyivät. Pääministeri Rabin yritti katkaista koston kierrettä vapauttamalla tuhat palestiinalaista vankia ja rajoittamalla äärijuutalaisten liikkumista Länsirannalla.
Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvoston päätöslauselma tuomitsi joukkomurhan ja vaati palestiinalaissiviilien suojelua. Tapaus oli harvinainen: Yhdysvallat ei käyttänyt veto-oikeutta Israelin puolesta, ei vaikka päätöslauselmassa puhutaan ”miehitetystä Jerusalemista”. YK-suurlähettiläs Madeleine Albright nosti kätensä, mutta ”vain” ilmoittaakseen, että pidättyy äänestämästä. Ei vastustaakseen.
Murha Tel Avivissa
Seuraavat luodit osuivat rauhantekijään. Pääministeri Jitzhak Rabin murhattiin suuressa rauhanmielenosoituksessa Tel Avivissa 4. marraskuuta 1995.
"Olen aina uskonut, että enemmistö vastustaa väkivaltaa. Tämä väkivalta on saanut viime aikoina muodon, joka on tuhoisa Israelin demokratian perusarvojen kannalta," Rabin sanoi radiohaastattelussa hetkeä ennen kuin ortodoksijuutalaisesta perheestä tuleva Jigal Amir ampui hänet.
Jitzhak Rabin jää historiaan miehenä, joka solmi rauhan Palestiinan vapautusjärjestön PLO:n kanssa. Hän oli ainoa israelilainen poliitikko, jolla oli riittävästi voimaa ja karismaa maan oikeiston ja juutalaissiirtokuntalaisten vastustuksen murtamiseen.
Al-Aqsa intifada
28. syyskuuta 2000 oppositiojohtaja Ariel Sharon vieraili näyttävästi Temppelivuorella Jerusalemissa. Temppelivuoreen liittyy huomattavan paljon uskonnollisia intohimoja, juutalaisille se on kaikkein pyhin, muslimeille Temppelivuorella sijaitseva Al-Aqsan moskeija on islamin kolmanneksi pyhin paikka.
Sharonin vierailu oli poliittista teatteria – sadat mellakkapoliisit suojelivat hänen seuruettaan mieltään osoittavilta palestiinalaisilta. Todellisuudessa Sharon sai Israelin sisäministeriöltä luvan vierailla Temppelivuorella vasta sen jälkeen kun Palestiinalaishallinto oli luvannut taata, että vierailusta ei aiheudu ongelmia.
Ongelmia ei aiheutunut. Sharon sai poliittisen shownsa läpi koko maailman tiedotusvälineissä, mutta vierailusta alkanut toinen intifada jatkui seuraavat viisi vuotta.
Ariel Sharon oli sentään erotettu puolustusministerin paikalta 1983 kun Kahanin komissio piti häntä henkilökohtaisesti vastuullisena palestiinalaisten joukkomurhaan Sabran ja Shatilan leireillä Beirutissa 1982.
Toisesta intifadasta tuli ensimmäistä verisempi. Palestiinalaiset hyökkäsivät israelilaisia siviilejä vastaan, itsemurhapommittajat räjäyttivät itsensä kaduilla, ravintoloissa, busseissa. Toinen tuhat israelilaista kuoli palestiinalaisten iskuissa.
Toisaalta tilastot näyttivät samalta kuin aina: 1000 kuollutta israelilaista, 3000 palestiinalaista. Israelin armeija ja poliisi vastasivat väkivaltaan väkivallalla.
IDF on tuhonnut itsemurhaterroristien perheiden taloja, armeijan strategian mukaan talojen tuhoaminen estää tai ainakin vähentää itsemurhaiskuja. Talojen tuhoaminen ei kuitenkaan lopettanut itsemurhaiskuja, päinvastoin, koston kierre syveni päivä päivältä. Israelilaiset ihmisoikeusaktivistit varoittivat, että siviilikohteiden tuhoaminen kostona on kansainvälisen lain vastaista.
”Itsemurhaajien kehto”
Israelin armeijan tiedustelu oli tullut siihen tulokseen, että huomattavan suuri osa itsemurhapommittajista tuli Jeninin palestiinalaiskaupungin pakolaisleiristä. Huhtikuussa 2002 armeija iski leirille, mutta operaatio epäonnistui pahasti. Palestiinalaiset osasivat odottaa hyökkäystä ja leiri oli ansoitettu ja miinoitettu.
23 sotilasta kuoli ennen kuin armeijan panssaroidut katepillarit purkivat miinoitetut rakennukset. Purkivat, kirjaimellisesti. Puolet pakolaisleiristä jyrättiin maan tasalle.
Rakennusten raunioihin jäi kymmeniä kuolleita palestiinalaisia. Onnistuin vierailemaan Jeninissä vain muutama päivä operaation jälkeen. Osa ruumiista lojui vielä taloissa, armeija ei ollut antanut omaisille lupaa haudata heitä. Haju oli kauhea.
Arviot kuolleista palestiinalaisista vaihtelivat, Israelin hallitus esti YK:n kansainvälistä tutkimusryhmää tutkimasta raunioita. Myöhemmin, kieli keskellä suuta kirjoitettu raportti päätyi toteamaan, että ”ei ole syytä epäillä että kukaan olisi syyllistynyt joukkomurhaan”. Ketään ei siis tarvinnut syyttää sotarikoksesta, vaikka Amnesty International ja Human Rights Watch sitä vaativatkin.
The Wall
Toisen, Al-Aqsa intifadan aikana Israelin hallitus alkoi rakentaa Länsirannan ja Israelin väliin muuria, joka estäisi palestiinalaisten liikkumisen Länsirannalta, ja osaltaan vähentäisi terrori-iskuja Israelissa. Muurin pituus on nyt 708 kilometriä, kaksi kertaa pitempi kuin Vihreä linja (tulitaukolinja vuodelta 1949) ja se ulottuu jopa 18 kilometrin päähän Länsirannalle.
Muurilla on monta nimeä: erottava muuri, erottava aita, turvallisuusaita – tosin sana ”aita” on aivan liian vaatimaton kuvaamaan betonielementeistä koottua muuria. Palestiinalaiset kutsuvat sitä ”apartheid muuriksi”. YK:n yleiskokous ja EU ovat arvostelleet muuria, koska se hajottaa palestiinalaisalueita ja liittää 6–8 prosenttia kiistellyistä alueista Israeliin ennalta määräämättömäksi ajaksi. Israelin näkemyksen mukaan aita on kuitenkin vain väliaikainen ratkaisu.
Haagin kansainvälinen tuomioistuin antoi vuonna 2004 päätöksen, jonka mukaan aita on kansainvälisen oikeuden vastainen ja se tulisi heti purkaa. Päätöksen mukaan Israel olisi myös velvollinen korvaamaan aidasta palestiinalaisväestölle aiheutuneet vahingot. Tammikuussa 2017 Israelin hallitus jatkoi muurin rakentamista.
Itsemurhaiskut Israelissa ovat vähentyneet muurin rakentamisen jälkeen, mutta ei ole varmaa, onko se seurausta muurista vai siitä, että palestiinalaisjärjestöt Hamas, Al-Aqsa prikaatit ja Islamilainen Jihad olisivat muuttaneet politiikkaansa. Vai siitä, että muuri on vain yksi tapa rajoittaa palestiinalaisten liikkumista. Tavallinen palestiinalainen ei pääse Länsirannalta Jerusalemiin ilman erityistä lupaa, joita myönnetään vain poikkeustapauksissa.
Gaza – ohjussade ja kesäsade
Ariel Sharonin teatraalinen Temppelivuori-näytös toimi. Hän voitti Israelin seuraavat vaalit ja nousi pääministeriksi. Vuonna 2005 hän pääministerinä veti Israelin armeijan pois Gazasta ja tyhjensi Gazassa olevat juutalaiset siirtokunnat.
2006 Hamas voitti parlamenttivaalit, eikä taipunut kansainvälisen painostuksen edessä tunnustamaan Israelin valtiota. Gazasta alkoi lentää omatekoisia räjähteitä – joita media mahtipontisesti kutsui ”raketeiksi” – Israelin puolelle. Ne loivat pelkoa ja kauhua Sderotissa ja lähellä Gazaa olevissa kylissä, mutta aiheuttivat tosiasiassa vähän henkilövahinkoja.
Vuonna 2008 räjähteiden tuonti Gazaan Egyptistä pysähtyi, mutta jatkui parin vuoden kuluttua. 2012 Israeliin ammuttiin taas 2256 rakettia. Iskuissa kuoli kuusi ja haavoittui 284.
Israelin armeija kosti johdonmukaisesti kaikki israelilaisiin kohdistuneet iskut Gazasta. Israelin armeija – samoin kuin Yhdysvaltain armeija – antaa mielellään operaatioille lähes runollisia nimiä. Vuoden 2006 rankaisuretki sai nimen ”Kesäsade” (Summer Rain). Gazaan ei tullut pisaraakaan vettä, mutta satoja ohjuksia. Oikeita ohjuksia. Ihmisoikeusjärjestö B’tselemin mukaan 416 palestiinalaista kuoli Israelin armeijan kesäsateessa, joka jatkui marraskuulle asti.
2014 Gazassa satoi taas
Rakettitulitus Gazasta Israeliin kiihtyi uudelleen 2014. Nyt ammuksia pystyi nauramatta kutsumaan ”ohjuksiksi” – ne ylsivät jo Ashkelonin kaupunkiin. Niiden osumistarkkuus oli kuitenkin olematon – 2800 rakettia, 6 kuollutta 80 haavoittunutta – Israelin kehittämä ohjustorjuntajärjestelmä poimi suuren osan niistä jo taivaalla.
Mutta raivo ja poliittinen paine oikeistolaista pääministeriä, Binjamin Netanjahua kohtaan kasvoi joka kerta kun hälytyssireenit alkoivat soida.
Heinäkuun 12. 2014 kolme liftaavaa juutalaista teinipoikaa kidnapattiin Länsirannalla Gush Etzion siirtokunnan lähellä. Yksi pojista onnistui soittamaan poliisin hätänumeroon ja kuiskaamaan ”ne nappasivat minut”. Nauhalta kuului myös arabiankielisiä huutoja ja sarja laukauksia. Joku – luultavasti poliisi – vuoti nauhoituksen julkisuuteen. Paine pääministerin toimistossa kasvoi. Painetta lisäsi kun poliisin tutkijat kertoivat – julkisuudessa – että pojat oli todennäköisesti surmattu. Todellisuudessa – israelilaisen lehdistön mukaan – poliisilla ei ollut todisteita surmaamisesta. Poikien etsintäoperaatio sai raamatullisen nimen ”Brother’s Keeper” (Veljeni vartija). Operaatiossa kuoli viisi palestiinalaista.
Heinäkuun 15. päivä pääministeri Netanjahu tuli ulos paineistetusta toimistostaan ja ilmoitti että Hamas on kidnappauksen takana. Hamas kiisti kidnappauksen, mutta se oli turvallinen tutkintalinja.
Heinäkuun lopussa pojat löydettiin ammuttuina pellolta, Hebronin ulkopuolelta. 5. elokuuta Hussam Qawasmeh tunnusti, että eräät Hamasin jäsenet Gazassa olivat rahoittaneet kidnappauksen ja anteet heille aseet. Hamas kiisti edelleen. Asianajaja muistutti, että tunnustus oli tehty sen jälkeen kun turvallisuuspalvelu Shin Bet oli pitkään ja perusteellisesti kuulustellut Hussamia. Asianajaja käytti sanaa “kiduttanut”. Pääministeri Netanjahu vannoi, että syyllisiä rangaistaan.
Loppu on historiaa.
Israelin armeija (IDF) aloitti hyökkäyksen Gazaan heinäkuun 17. päivä, viisi päivää poikien kidnappauksen jälkeen, kaksi päivää sen jälkeen kun pääministeri Netanjahu tuli ulos paineistetusta toimistostaan.
Parhaan kuvan operaatiosta sa katsomalla Pertti Pesosen toimittaman Ulkolinjan Maailman vahvin uhri:
Gazan operaatio sai runoilijalta nimen ”Protective Edge” (Suojaava reuna). Pertti Pesosen Ulkolinja kuvaa vastaansanomattomasti, millaisen jäljen Suojaava reuna jätti Gazan asukkaisiin. Suojaava reuna – siitä kertominen – nostatti valtavasti tunteita, Israelin toimien puolustajat kokivat Israelin olevan uhri, ei hyökkääjä. Siitä Ulkolinjan nimi.
Tilastojen valossa Suojaava reuna on tylyä luettavaa. Tässä varmuuden vuoksi operaation aikana kuolleiden ihmisten määrät neljästä eri lähteestä: YK:n, palestiinalaisten ja kaksi israelilaista lähdettä.
Tilastot ovat vain lukuja. Ulkolinja Maailman vahvin uhri näyttää millaisen Gazan Suojaava reuna jätti jälkeensä. 551 kuollutta palestiinalaista lasta on luku, mutta luvun takana on isän suru.
YK:n mukaan ”18 000 asuntoyksikköä tuhottiin kokonaan tai osittain”. Tämä ei ole asuntoyksikkö. Tämä oli näiden ihmisten koti.
500 000 ihmistä pakeni kodeistaan. Osa on palannut, osalle ei ole paluuta.
Vuonna 1968 Ylen dokumentti Lähi-idästä kysyi: Voittiko Israel? Pertti Pesosen Ulkolinja sulkee suuren ympyrän. Voittiko Israel Gazassa?
Gazan rauniot muistuttavat taas kerran ulkoministeri Balfourtin julistuksesta vuonna 1917:
Kansallinen koti juutalaisille Palestiinaan, mutta mitään sellaista ei pidä tehdä, joka voi haitata tai vahingoittaa Palestiinassa asuvien ei-juutalaisten yhteisöjen kansalaisoikeuksia tai uskonnollisia oikeuksia.
Teksti: Vesa Toljonen
Lue lisää:
Ulkolinja: Laukaus Hebronissa
Israelin armeijan kersantti Elor Azaria ampui maassa makaavan palestiinalaisen. Imad Abu Shamsiyeh kuvasi ampumisen.
