Jos eläimille annettaisiin yksinkertaisin perusoikeus, oikeus elämään, talous ja ehkä koko yhteiskunta ajautuisivat hetkelliseen kaaokseen. Järjestelmät kuitenkin muuttuvat, ja ihminen on sopeutuva laji, kirjailija Laura Gustafsson kirjoittaa kolumnissaan.
Teksti: Laura Gustafsson
Eläinkunta, Animalia, on miljoonien lajien moninainen joukko, jonka jäsenillä on eroja, mutta myös yhtäläisyyksiä, kuten kyky aistia. Koralli, kana, sisilisko ja simpanssi ovat eläimiä. Samoin ihminen.
Mutta – oman arvionsa mukaan – ihminen on jotain muuta kuin eläin. Ihmisajattelussa eläin toimii kattokäsitteenä kaikelle sille, mitä ihminen ei halua olla.
Ihmisellä on valta määritellä mikä, millainen ja kuka on eläin. Hän saa päättää, mitä sille voi tehdä, sillä ihminen on määritelmällisesti subjekti ja eläin kohde. Eläimen käsite pakenee biologista johdonmukaisuutta. Eläin ei aina ole toisen lajin edustaja, eikä jokaisella Homo sapiensilla ole pääsyä ihmisyyden suomaan valta-asemaan.
Eläin on se, johon ei-eläimillä on oikeuksia ja vapauksia.
Ajatus eläinoikeuksista on ristiriitainen, sillä eläin on lähtökohtaisesti oikeuksien tuolla puolen. Eläin on se, johon ei-eläimillä on oikeuksia ja vapauksia. Eläintä ei tarvitse ottaa moraalisesti eikä juridisesti huomioon, koska se on jo kielen tasolla merkitty erilaiseksi, jopa vastakohtaiseksi, ja vähempiarvoiseksi kuin ihminen.
Lainsäädännön näkökulmasta on olemassa esineitä ja henkilöitä. Esineillä ei ole oikeuksia. Muuhun eläinkuntaan kuuluvia olentoja ei esimerkiksi Suomen laissa suoranaisesti nimetä esineiksi, mutta niiden juridinen status on käytännössä sama. Silti meidänkin lainsäädännössämme on asetuksia, jotka rajoittavat ihmisten vapauksia suhteessa näihin eläinesineisiin.
Suomen eläinsuojelulain ”tarkoituksena on suojella eläimiä parhaalla mahdollisella tavalla kärsimykseltä, kivulta ja tuskalta”. Toisessa luvussa tarkennetaan, että lainvastaista on aiheuttaa tarpeetonta kärsimystä. Kun tekstiä lukee pidemmälle, tarpeettoman voi tulkita olevan jotain, mistä ei koidu ihmiselle taloudellista hyötyä. Eläinsuojelulaki pyörtää itsensä, mutta sen olemassaolo osoittaa, ettei eläinten lainsäädännöllinen asema ole tälläkään hetkellä selkeä: ne eivät ole henkilöitä, mutta eivät silti esineitäkään.
Se olisi maailman radikaalein vallankumous.
Ihminen käyttää sanoja tehdäkseen kuvitelmistaan todellisuutta. Se, että toisille eläimille turvattaisiin vapaus ihmisen kahleista, ei ole lainsäädännöllinen mahdottomuus, vaikka se sellaisena halutaan joskus esittää.
Laitkin on koottu sanoista. Ihminen on pystynyt kuvittelemaan yritykset, valtiot ja esimerkiksi yliopistot kaltaisikseen oikeussubjekteiksi, oikeustoimikykyisiksi, henkilön kaltaisiksi toimijoiksi. Muun eläinkunnan vääjäämätön kohtalo ei ole jäädä esineiksi ihmisille – ainakaan siitä syystä, että juridiset termit eivät riittäisi.
Eläinten oikeuksien tunnustamisen ongelmat ovat toisaalla. Jo pelkästään Suomessa käytetään vuosittain kymmeniä miljoonia eläinyksilöitä elinkeinoelämän raaka-aineena.
Yksinkertaisimmankin perusoikeuden, oikeuden elämään, luovuttaminen sioille, naudoille, kanoille ja koko joukolle kaloja saisi talouden ja ehkä koko yhteiskuntajärjestyksen hetkelliseen kaaokseen. Se olisi maailman radikaalein vallankumous. Järjestelmät kuitenkin muuttuvat, ihminen on sopeutuva laji.
Mutta taipuisiko ihmisen mieli? Uskonto, filosofia, taide, tiede ja tietenkin kaikkinainen propaganda ovat läpi tunnetun historian antaneet panoksensa perustellakseen ihmisen etuoikeudet ja eläimen oikeudettomuuden.
Entä jos pitäisi myöntää niiden vain koettaneen kaunistella lajimme käyttämää vahvimman valtaa? Jos ei olekaan olemassa mielekästä oikeutusta sille, että yhteiskuntamme peruskivenä on tuntevien, eri tavoin älykkäiden ja kyvykkäiden olentojen hyväksikäyttö.
Olisiko ihmiseläin valmis tunnustamaan tehneensä massiivisen virhearvioinnin – ajattelemaan eläimen uudelleen?
Laura Gustafsson on vieraana Pilkun jälkeen -ohjelman Eläinten oikeudet -jaksossa. Katso jakso Yle Areenasta.
