Jukka Lindfors
Yle
Yksi suomenkielisen rockin tärkeimmistä synnyttäjistä oli Hector alias Heikki Harma, joka tunnetaan myös toimittajana mm. sarjoista Tuubi ja Pop eilen – toissapäivänä. Vuonna 1994 tehdyssä laajassa haastattelussa hän puhuu läpimurtonsa vuosista ja koko 1970-luvun suomirockista. Koosteemme tarjoaa lisäksi muhkean kattauksen miehen musiikista läpi vuosikymmenten – joukossa todellisia arkistoharvinaisuuksia.
Hectoria vuosikymmenten varrelta:
1966–1972
1972–1979
1980–1989
1990–
Axa Sorjasen vuonna 1994 tekemässä laajassa haastattelussa Hector kuvailee, millaista muutosta 1970-luku hänelle merkitsi. Vuonna 1965 ilmestyneen Palkkasoturi-esikoissinglen aikaan hän oli vielä koululainen. Harrastuksenomainen musisointi muuttui ammattimaisemmaksi vasta vuonna 1969, kun hän muiden Helsingin Hair-musikaalissa esiintyneiden kanssa pani pystyyn kansanmusiikkiyhtye Cumuluksen.
Hän oli tehnyt omia biisejä jo vuodesta 1965 alkaen, mutta Cumuluksesta muodostui se varsinainen tekstintekemisen koulu. Bändi tarvitsi ohjelmistoa, ja jonkun oli teroitettava kynänsä.
Hectoria repi mukaansa aikakauden "kansainvälinen kollektiivisen tajunnan virta, joka kulki mantereelta toiselle". Kuusikymmenluvun lopun valtaisa rockmullistus, jota Heikki Harma seurasi myös Ylen poptoimittajana, oli niin vetovoimainen, että hän halusi päästä osaksi sitä. Kaikki kävi nopeasti: esikoisalbumi Nostalgia vapautti "folktraumasta", ja sitä seurannut Herra Mirandos oli menestys heti ilmestyessään. Se rohkaisi ajattelemaan, että suomenkielisellä itse tehdyllä rockilla on mahdollisuuksia.
Oleellista oli että mä sain riisuttua folkjätkän manttelin harteiltani.
Hectorin oma 1970-luvun alun rock oli sävyltään progressiivista, vaikka hän omista soittotaidollisista rajoituksistaan johtuen joutuikin tekemään "vähän helpompaa" kuin vaikkapa Wigwam. Hän omaksui myös rooleja ja maskeja peittääkseen arkuuttaan ja isosta koosta johtunutta kiusaantuneisuuttaan rocktähden tehtävissä.
Suomenkielisen rockin pioneerijoukkoon kuuluivat Hectorin ohella Pekka Streng, Dave Lindholm ja Juice Leskinen. Juicen rinnalla Hector pitää itseään sovinnaisempana tekstintekijänä ja "ehkä vähän mystikkona". Muodikasta mystiikkaa ruokki omalta osaltaan tuttavuus radiokollega Jorma Elovaaran kanssa. Toisaalta Hectorin ajatusmaailmaa muokkasivat samaan aikaan myös Vietnamin sota, yhteiskunnallisen eriarvoisuuden tiedostaminen jne. Tarve sanoa lauluilla jotain yhteiskunnasta tai rauhanasiasta oli perua jo folk-kaudelta, jolloin esikuviksi löytyi Bob Dylanin kaltaisia sanojia. 1960-lukulaiset kapinoivat koti-uskonto-isänmaa-henkistä "sapelinkalsketta" vastaan kantaen huolta maailmasta kokonaisuutena, Hector määrittää.
Axa Sorjanen kertoo Hector-haastattelun taustat
Mihinkään yksittäiseen haastatteluun en ole koskaan panostanut yhtä paljon kuin vuonna 1994 tekemääni Hector-haastatteluun. Olin jo 1990-luvun alussa päättänyt siirtyä radiosta ja kirjoittamisesta leffan ja tv-dokkareiden puolelle, mutta kynnys oli korkea, eikä perheellisellä ollut varaa ansaita natsoja opiskelemalla palkatta.
Valitsin vaikeamman reitin. Käsikirjoitin ensimmäistä dokkarisarjaani, joka kertoi suomalaisen rockin 1970-luvusta, melkein kaksi vuotta päätoimisesti ilman penniäkään palkkaa. Elin kirjoittamalla yrityslehtiin. Lopulta kässäri oli puhelinluettelon paksuinen.
Tuottajaksi löytyi baarista tai nakkikioskilta koko urani uskollisin taistelupari, faijan oppipoika Lasse Wikman. Kävimme näyttämässä käsikirjoitusta silloin voimissaan olleen Ylen Mediakomppanian pomolle Lissu Akimofille. Lissu vilkaisi paperipinoa ja sanoi: "Uskon, että homma on hallussa. Ei kai mun ole tätä pakko lukea?"
Käytännössä teimme aiesopimuksen heti. Saman tien alkoi kuitenkin yksi Ylen kriiseistä ja Mediakomppania joutui lakkautuslistalle. Lissukin lopulta irtisanoutui koko talosta.
Uskoimme kuitenkin Lassen kanssa ideaamme, ja sain ylipuhuttua Hectorin meille demoa varten haastatteluun. Se kuvattiin valaisun kannalta painajaismaisessa TopEyen Tunturikadun toimistossa.
Koskaan en ole valmistautunut yhtä hyvin minulle tutun taiteilijan haastatteluun. Nyt kun nauhalta tuota katsoo, niin duunin määrä kyllä tulee läpi. Hyvällä tavalla.
Käytimme haastattelusta leikattua traileria demona Avekin, Esekin ja Ylen suuntaan. Kaksi ensimmäistä lähti mukaan laakista, Ylessä pakka oli sekaisin, vaikka ekasta tapaamisesta oli kulunut yli puoli vuotta. Minulta loppuivat viimeisetkin säästöt.
Sivusta tilannetta haluamattaan ihmetellyt Akimof sanoi, ettei pahastu jos tarjoamme muualle. Kävimme Maikkarissa tapaamassa isäni vanhassa työhuoneessa viihdepäällikkö Päiviö Pyysaloa, joka innostui. Tosin hän visioi dokkarisarjan rinnalle tv-konsertteja, jotka 1990-luvun alun Maikkarilta olisivat toteutuneet painajaismaisina viihdesikerminä.
Lopulta pahin ja paras toteutui. Rahapulani oli niin syvä, että olin kamera-assarina keikalla, jossa tehtiin yritysvideota ydinvoiman ihanuuksista. Kesken jonkun ripustuksen virittämistä puhelin soi, ja Pyysalo kertoi haluavansa sarjani täydessä mitassa Maikkarille. Soitin tuottajalleni Lasselle, joka pirautti heti Yleen, ja kilpailijan ilmaannuttua sieltä tarjottiin hyvää sopimusta saman tien.
Hyväksyimme Ylen diilin juurikaan pohtimatta, kävimme juomassa ankarat kännit ja seuraavana aamuna krapulassa ilmoitin Pyysalolle, että petämme sopimusehdotuksen. Päiviö vain nauroi ja sanoi, että aiheen etu on, että teemme sarjan Ylelle. Ihmetteli, miksi halusimme välillä naapuriin.
Tuosta urkeni lähes seitsemän vuoden putki. Noita rokkidokkareita tehtiin lopulta neljätoista tunnin jaksoa. Haastateltavia kertyi yli 200. Kaikki raakamateriaali löytyy Elävästä Arkistosta.
Mutta ihan eka oli Hector, ja jos tuo haastattelu ei olisi toiminut, ei minusta olisi koskaan tullut tv-ammattilaista. Tosin se edelleen ottaa päähän, että rönttini ei riittänyt komentamaan Heikiltä aurinkolaseja päästä. Vihreät Lennon-rillit näyttävät naurettavilta ja leikkaavat suurimman osan kasvojen ilmeikkyydestä.
Sitä alkuperäistä käsikirjoitusta en muuten käyttänyt koskaan kun lopulta pääsin kuvaamaan sarjojani. Yksi printti suunnitelmista on mapitettuna, ja työpöydän laatikossa on korppu, jonka tarra-alueelle olen kirjoittanut "Dokkarisarja SF-rock-1970-l, eri versiot".)
Axa Sorjanen
Alku-Hector
Biisejä 1960-luvulta 1970-luvun alkuun
Hectorin ensilevytys Palkkasoturi oli käännösversio Buffy Sainte-Marien pasifistisesta Universal Soldierista. Maailmankuulu protestilaulu väännettiin uuteen, kevyempään uskoon Jarmo Porolan viihdeohjelmassa, jossa Hector sai tehtäväkseen laulaa Juha Vainion kynäilemän höpsöttelyn "palkkapotilaasta". Parodia ei ehkä vastannut folk-artistin ideaaleja, mutta klippi on varhaisin videotallenne, joka hänestä on Ylen arkistossa säilynyt. Sainte-Marien alkuperäisen kappaleen Hector esitti tv:ssä vuonna 1977.
Hectorin folk-aikojen soittokumppaneita olivat kitaristi Antero Jakoila ja myöhemmin Cumulus-yhtyeessäkin vaikuttanut Sakari Lehtinen eli Oscar. Tämän kauden eräänlainen etiäinen on vuonna 1972 taltioitu harvinainen ohjelmanäyte, jossa Hector ja Oscar tulkitsevat Dylanin maineikasta Mr. Tambourine Mania suomeksi.
Vuonna 1969 syntyneen Cumuluksen monista tv-ohjelmista ensimmäisiä oli vuoden 1971 Rakkauspakkaus, jossa kuultiin mm. pikkutuhma Cornelis Vreeswijk -suomennos Hanna ja Jan sekä Kaj Chydeniuksen säveltämä Sinua sinua rakastan.
Tammikuussa 1972 tehdyn Cumulus-aiheisen radiohaastattelun lopussa Hector paljastaa olevansa tekemässä ensimmäistä soololevyään.
Rocktähti
Biisejä vuosilta 1972–1979
Hectorin vuonna 1972 ilmestynyt Hectorin esikoisalbumi Nostalgia edusti nimensä mukaisesti romanttista vastausta teknistyneelle ajalle, kaipuuta pellonpientareille ja maanteille. Sen muistetuimpia raitoja oli Mandoliinimies, joka kuultiin parikymmentä vuotta myöhemmin Q ja tähdet -ohjelmassa (ks. kohta 35.29).
Nostalgiaa seurannut Herra Mirandos syleili mystiikkaa, mutta sen hiteiksi nousivat itsemurhasta ja työttömyydestä kertova Lumi teki enkelin eteiseen ja nostalgisesti nuoruuteen katsova Olen hautausmaa. Iltatähden pukuhuonehaastattelussa syyskuussa 1973 entisestä folk-hepusta on juuri kuoriutunut vahvasti David Bowie -vaikutteinen – hiusmartoa myöten – rocktähti.
Laatu ei ole ollut millään tavallaan este Hectorin menestykselle.
Jo Nostalgialla alkanut sovitusyhteistyö Pirjo ja Matti Bergströmin jatkui Hectorock I:llä. Kolmikkoa haastateltiin keväällä 1974 Iltatähdessä, jossa kuultiin myös näytteitä albumilta.
Hectorock myi timanttia parissa viikossa, ja joulukuinen Iltatähti julistikin vuoden 1974 "Hectorin vuodeksi". Popmusiikin harrastajille oli kuulemma tullut tutuksi lause "ei päivää ilman Hectoria", ja vuoden lauluksi nimettiin ohjelmassa nuoruuden kasvukipuja kuvaava Ake, Make, Pera ja mä (ks. kohta 8.01).
Hectorockilla Hector siirtyi yhä yhteiskuntakriittisempiin teksteihin, ja Liisa pien -albumilla suunta jatkui. Trullilaulu syntyi alkujaan Eeli Aallon dokumenttifilmiin taiteilija Veikko Vionojasta. Laulaja esitti sen ohjelmassa Lapsuuden loppu -kiertueeltaan tutuissa meikeissä ja mustassa viitassa.
Hotelli Hannikaisella Hector pyrki jo karistamaan yltään vakavikon manttelia. Iltatähti Specialissa vuonna 1976 nähty lempeän humoristinen Kaipaava haavanlehti (ks. kohta 6.33) esitteli kaavun alta löytyneen kepeämmän miehen.
Vuonna 1975 Hector teki toiseenkin tv-filmiin musiikkia yhdessä Bergströmien kanssa. Kari Kyrönsepän kirjoittama ja Erkki Pohjanheimon ohjaama pienoisdraama oli ohjelma työn ja perhe-elämän juoksupyörässä elävästä miehestä, joka "ei vain uneksinut menolipusta, vaan myös osti sen".
Radiotyöstä ottamansa virkavapaan aikana Hector kokosi H.E.C.-yhtyeen, joka kuitenkin hajosi jo syksyllä 1977. Bändin ainoan albumin materiaalina oli pääasiassa lainakappaleita, kuten Monofilharmoonikko, käännös Harry Chapinin muusikkohumoreskista. Iltatähdessä nähtiin joulukuussa 1977 H.E.C:n versio Dylanin All Along the Watchtowerista Jimi Hendrix -maisine hammastemppuineen kaikkineen.
Mirandoksen ja Hectorockin jälkeen seuraava isompi menestys oli kultaa myynyt Kadonneet lapset, joka merkitsi vahvaa paluuta yhteiskunnallisuuteen, työttömyyden, syrjäytymisen ja epätasa-arvon teemoihin. Sen raita Palellaan yhdessä oli mukana Härmärock-konsertissa 1979 kuullussa potpurissa.
Kadonneiden lapsien tunnetuin kappale oli melkeinpä lama-ajan tunnuslauluksi noussut käännösralli Ei mittään. Kuten Palkkasoturi, tämä "työttömän arkiviisukin" sai taipua parodisiin tarkoituksiin. Makasiiniohjelmassa Musiikkia kaikille vuonna 1978 olivat aiheena kotimaiset kulttuuritapahtumat.
Lauluntekijä ja toimittaja
Biisejä 1980-luvulta
Uuden aallon murroksen jälkeen Hector edusti jo suomirockin vanhempaa kaartia. Vuonna 1981 ilmestynyt Eurooppa paketoi tummia tuntoja maailman tilasta ajanmukaisen syntetisaattorivetoisesti. Elämän estradi -ohjelmassa nähdyssä esityksessä on koskettimissa Jukka Hakoköngäs, monien 1980-luvun Hector-levyjen tuottaja.
Kokeellisen Hyvää yötä Bambin (1982) singlelohkaisu oli hassuun ääntämykseen perustuva tragikoominen lemmenlaulu Piironkinjalka.
Euroopan ja Hyvää yötä Bambin jälkeen seuraavaa levyä saatiinkin sitten odottaa kolme vuotta. Hector keskittyi toimittajanuraansa, joka oli alkanut 1960-luvun lopulla radiossa mm. Poppop-ohjelman myötä.
Seitsemänkymmenluvun alkuvuosina Heikki Harma oli jonkin aikaa radion ainoa vakinainen rocktoimittaja. Hän oli mukana tuomassa pop- ja rockohjelmiin analyyttisempaa ja historiatietoisempaa otetta. Yksi sen ilmentymistä oli vuonna 1973 käynnistetty kunnianhimoinen Popin historiaa -hanke.
Harma teki mm. ohjelmasarjoja Vatupassi, Popinfo, Ennenkuulumattomat ja Pop eilen – tänään ja oli käynnistämässä vuonna 1980 startannutta Rockradiota. 1970-luvun lopussa hän aloitti aktiivisen tv-työn viihdesarjoissa Perjantaita ja Lomake, joiden sketseissä myös näytteli Matti Pellonpään ym. kanssa.
1970- ja 1980-luvuilla Harma toimitti ja/tai ohjasi monia TV1:n pop- ja rocksarjoja (Tuubi, Casino, Kamoon – kielet poikki) sekä railakasta sketsi-musiikkisarjaa Studio Studio. Hän lopetti työt Yleisradiossa 1980- ja 1990-lukujen taitteessa, mutta palasi vuonna 2009 Yle Radio Suomeen tekemään suosittua ohjelmaa Pop eilen – toissapäivänä.
Vuonna 1985 julkaistun Hectorock II:n jälkeinen Nuku idiootti (1987) merkitsi Hectorille uutta kaupallista nousua. Kantaaottavalta albumilta nähtiin Hittimittari-ohjelmassa singlebiisi Päästä minut pahasta (ks. kohta 25.59), meneillään olevan vuosikymmenen kohtalokkaan mustanpuhuvaa tyyliä sivuava ihmissuhdelaulu, jossa haitari ja syntetisaattori kohtasivat.
Samana vuonna tuli ulos yksinäisyydestä ja rakkauden kaipuusta kertova Kaikki tahtoo rakastaa, joka julkaistiin vain singlemuodossa. Vuonna 1991 Hector lauloi sen Olli Ahvenlahden isännöimässä ohjelmassa Kapellimestarin vieraat.
Kestosuosikki
Biisejä 1990-luvulta eteenpäin
1980- ja 1990-lukujen taitteessa Hector vakiinnutti asemansa suurena suomalaisena popsuosikkina kahdella peräkkäisellä platinaa myyneellä albumilla. Vuoden 1988 Varjot ja lakanat -levyn jälkeen menestystä jatkoi Yhtenä iltana (1990), jonka nimiraita jäi yhdeksi tekijänsä rakastetuimmista biiseistä.
Toinen uusi ikivihreä oli Juodaan viinaa, usein silkaksi juomalauluksi tulkittu, pohjimmiltaan vakava sosiodraama. Levyllä kuultiin myös uusi, Kari Tuomisaaren vuoden 1973 versiota uskollisempi käännös Lou Reedin klassisesta alakulttuurikuvauksesta Walk on the Wild Side – suomalaiselta nimeltään Seisovaa ilmaa.
Hyvä putki jatkui Ensilumi tulee kuudelta -levyllä (1992), jonka nimikappale kuvasi parisuhdevaihdoksen vaikutusta ystävyyssuhteisiin. Lauantai-illan huumaa -ohjelmassa – kuten monessa muussakin Hectorin 1990-luvun tv-esiintymisessä – tukimiehenä on luottotuottaja Pave Maijanen. Lisää Ensilumi -albumin kappaleita on kuultavissa Q ja tähdet -sarjan Hector-jaksossa.
Niin ikään menestyneen Salaisuuksien talon (1994) olennaisimpaan antiin kuului Viimeinen unelma, lähivuosikymmenten historiallinen summaus ja omien ihanteiden tilinpäätös (ks. Lista Top 40 kohta 41.50). Toinen albumilta julkaistu single oli Magdaleena.
Kannattaisikohan Hectorien ja Juicejen jo jättää levyntekeminen muille, kun ei niissä enää sitä hampaan- ja munantynkää ole.
Vuonna 1995 ilmestynyt Kultaiset lehdet (1995) noteerattiin Ylen Lista-ohjelmassa hampaattomaksi, ja siltä irrotettu Yö tanssittaa (ks. kohta 43.42) edustikin Hectoria iskelmällisimmillään ja pehmoimmillaan.
Kultaiset lehdet ei myynyt enää kultaa, mutta vuosikymmenen lopussa Kirkan, Pave Maijasen ja Pepe Willbergin kanssa toteutettu Mestarit-nostalgiaprojekti osoittautui sen sijaan megaluokan hitiksi.
”Mestareiden myötä Hector on ollut esillä hyvinkin paljon”, totesikin Listan juontaja Mari Kakko esitellessään "ensimmäistä Suomessa tehtyä vaha-animoitua musiikkivideota" syksyllä 1999. Tahdon kaljalle, jossa seikkaili myös vahasta muovailtu Hector-hahmo, oli irrotettu Hidas-levyltä.
Seuraava omia lauluja sisältävä studioalbumi ilmestyi vasta vuonna 2004, jolloin oli kulunut miltei neljäkymmentä vuotta Hectorin ensilevytyksestä. Tyynesti taaksepäin katsova nimikappale Ei selityksiä kuultiin Ylen aamuohjelmassa Iiro Rantalan ja Matti Kallion säestämänä. Puheena ovat levyn eräät muutkin kappaleet, kuten uskontoa käsittelevä Kuunnellaan vain taivasta, legendaarisesta nimikirjoitusten metsästäjästä kertova Eki-setä ja kokonaan uusi luenta klassikosta Juodaan viinaa. Platinaa myyneelle albumille saatiin odottaa seuraajaa kymmenen vuotta, kunnes Hauras ilmestyi vuonna 2014.
Lue lisää:
Folkkari-Hectorista tuli suomirockin pioneeri
Reino Helismaan ja Georg Malmsténin laulutekstit tekivät lähtemättömän vaikutuksen tulevaan lauluntekijään, joka ihaili Paul Ankaa ja soitti sähkökitaraa.
