Hyppää pääsisältöön

Hanski kierteli junapummina 30-luvun Amerikassa

Hanski todennäköisesti juuri ennen lähtöään Kanadaan vuonna 1929
Hanski todennäköisesti juuri ennen Kanadanmatkaa vuonna 1929 Hanski todennäköisesti juuri ennen lähtöään Kanadaan vuonna 1929 Kuva: Hanskin perhealbumi amerikansiirtolaisuus,Hobo

Eteläpohjalaisen Hanskin junapummi-tarina löytyi c-kasetilta. Nauhalla jo eläkeiässä oleva Hanski kertoo muistelmiaan. Äänitys on 1970-luvun lopulta, mutta vanhalla miehellä on tarkassa muistissa 50 vuoden takaiset seikkailut.

Hanski kertoo nauhalla, että häneen iski "Kanadankuume" 16-vuotiaana. Lähtöpäätökseen on todennäköisesti vaikuttanut se, että huoltajana toiminut isosisko kuoli. Hanskin vanhemmat olivat kuolleet jo paljon aikaisemmin ja nyt häntä ei Suomessa enää kaipaisi kukaan. Hän lainasi rahat laivalippuun - pianhan ne pystyisi maksamaan takaisin - ja pakkasi vähäiset tavaransa. Yhdessä muutaman muun samanikäisen nuoren miehen kanssa hän lähti vuonna 1929 kohti Kanadaa. Määränpäänä oli Garssonin kaivosalue Kanadassa. Sinne olivat muutkin kotikylän miehet lähteneet tienaamaan. Pojat eivät voineet aavistaa, että taloushistorian pahin lama tulisi tekemään heistä junan katolla kierteleviä työttömiä ja asunnottomia junapummeja.

Etelä-pohjalainen tila
Eteläpohjalainen maatila tuulimyllyineen Etelä-pohjalainen tila Kuva: Museovirasto Etelä-Pohjanmaa

Hanski kierteli Pohjois-Amerikkaa yhdessä muiden työttömien suomalaissiirtolaisten kanssa. Kulkurielämä ei ollut tavoite, mutta nuoria miehiä kiehtoi selvästi sen tarjoama vapaus.

“Sitten me jatkoomma matkaamma Vancouveria kohti. Se kesti monta vuorokautta ja se oli mielenkiintoonen ja, ja mukava matka. Mutta vaan meinas tulla näläkä, kun oli kaupunkia, pikkukaupunkia harvassa, ja niiskään ei saanu topata. Minä laskin kerrankin, että junan katolla oli 164 miestä, ja mitä oli sitten tyhyjissä vaunuussa.”

Pojat kulkivat vuorokausitolkulla junien katoilla ristiin rastiin Kanadaa. Työ ei aina edes maistunut, kun veri veti kiskoille ja bommailijan huolettomaan elämään. Välillä pantiin nyytissä kulkevat tanssivaatteet päälle ja lähdettiin juhlimaan. Mutta ovat vitsit olleet vähissäkin. Onnettomuuksia sattui, ja virkavaltaa oli pakoiltava tuon tuosta.

“Ja yhtäkkiä sivallettiin toisessa päässä vaunua ovi auki ja taskulampuilla valotettiin, niin me lähärimmä pakenemaan toisesta päästä ulos. Mutta siellä oli pari poliisia, ja joka mies kerkesi saamahan iskuja usiammankin pampusta, kun ne ajo meidät sieltä pois. Että se oli semmonen kovanlaanen herätys, että monen pojan hartiat oli mustana kun leikistä selevittiin.”

Nuori junapummi tavaravaunussa katselee ohikiitävää maisemaa, 1940
Nuori junapummi tavaravaunussa katselee ohikiitävää maisemaa, 1940 Kuva: Rondal Partridge National Archives Hobo,amerikka

Suomalaiset junapummit majoittuivat samoille leiripaikoille paikallisten hobojen, eli junakulkurien kanssa. Näitä radan varsille kyhättyjä leiri- ja hökkelikyliä kutsuttiin jungeleiksi. On kuviteltava italialaiset, irlantilaiset, puolalaiset ja balkanilaiset siirtolaiset sekaisin näihin junkelikängeihin. Kielitaito oli, mitä oli, mutta köyhyys ja nälkä yhdisti ja yhteistuumin myös ruoka bommattiin ja jaettiin. Toisten hobojen auttaminen oli myös Hanskille ja kumppaneille tärkeää. Kun he näkivät nuorempia yksinäisiä kulkureita, ojensivat he auttavan käden.

“Me sanoimme, että “nyt on kuule poika sillä tavalla, että niin, lähäre nyt meirän joukkohon” ja niin me opetimme sen sille tolalle, mitenkä, mitenkä täällä on toimeen tultava, kun ei ole rahaa eikä ruokaa.”

Tämä tarkoitti kerjuureissuja, pikku palvelusten tekemistä ja tekeytymistä säälittävämmäksi kuin onkaan, että saisi ruokaa ja vaatteita. Päivästä päivään selviytyminen ei ollut ainoastaan kevyttä seikkailua. Mutta junapummit tiesivät, miten bommata päivän leipä- ja lihatarpeet. Lue Hanskin nokkelat selviytymisvinkit täältä.

Kaksikymmentä nuorta miestä asui tässä slumminkaltaisessa hökkelikylässä New Jerseyssä vuonna 1937
Suomalaissiirtolaiset asuivat radan varsille kyhätyissä hökkelikylissä, joita kutsuttiin jungeleiksi Kaksikymmentä nuorta miestä asui tässä slumminkaltaisessa hökkelikylässä New Jerseyssä vuonna 1937 Kuva: Lewis Hine - U.S. National Archives and Records Administration Hobo,slummi

Lähes kolme vuotta junakulkurin elämää vietettyään, lähti Hanski Yhdysvaltoihin. Arvatenkin hän kyllästyi kiertolaiselämään, kun suuntana oli sukulaisten farmi. Siellä hän arveli saavansa töitä. Passia ei ollut, mutta sekös junapummia olisi haitannut. Hanski ylitti rajan salaa, junan katolla tietenkin. Mutta elämä paperittomana ei ollutkaan niin auvoista.

“Minua ruvettiin kutsumaan Inkiksi siellä. Ja naapurit sano, että he ei kyllä halua paljastaa, että niin, mitäs hyötyä heillen siitä on. Ja vältin semmosia pitempiä keskusteluja vieraitten kanssa ja niinä päivinä, kun oli siis henkikirjoitukset ja rekisterit, niin minä olin pois sisältä. Että tämä oli tällaista olemista ja elämistä.”

Lama oli USA:n puolella jopa vielä pahempi, eikä töitäkään ollut, ei ainakaan paperittomalle. Hanski piileskeli pari vuotta sukulaistensa nurkissa, kunnes sekin alkoi tuntua näköalattomalta. Hän hyppäsi jälleen junan katolle ja palasi - salaa tietenkin - Kanadaan.

Rahtilaivaa lastataan noin 1920-40-luvulla
Rahtilaivaa lastataan noin 1920-40-luvulla Rahtilaivaa lastataan noin 1920-40-luvulla Kuva: Uudenkaupungin museo satama

Paluulippuun ei edelleenkään ollut rahaa, mutta Hanski järjesti itselleen neuvokkaana pestin rahtilaivasta. Junien katolla vuorokausia kulkenut, paperittomana piileskellyt Hanski oli uhmannut vaaroja jo yli viiden vuoden ajan. Mutta seikkailut eivät vielä olleet ohi.

“Se oli joulukuun 5. päivä 1934, kun lährettiin ylittämään Pohjois-Atlantia, päämääränä Puola. Tämä oli elämäni kokemuksia, siis merellä. Laiva ei ollut suuren suuri, ja kovassa lastissa, rautaromua, ja Pohjois-Atlantti oli tosi myrskyinen koko matkan. Laivoja upposi silloin usiampiakin.”

Uudenvuoden aattona 1934 laiva saapui vihdoin Puolaan.

“Työtä tehtiin neljää neljää, neljä tuntia oli lepoa ja neljä tuntia palvelusta. Ja kauhia myrsky, niin merellä, niin että siinä väliaikoinakaan ei tahtonut saada nukuttua, niin kyllä pojat oli poikki kun päästiin Euroopan puolelle sen purkin kanssa.”

Hanski pääsi takaisin Etelä-Pohjanmaalle lähes kuuden vuoden siirtolaisvuoden jälkeen. Rahaa ei 22-vuotiaalla nuorella miehellä ollut edelleenkään. Elämänkokemusta sitäkin enemmän.

Tarina ei kerro, kuinka kauan Hanskilla meni maksaessa lainaamiaan laivalippurahoja takaisin. Se kuitenkin tiedetään, että hän perusti perheen, ja teki kunniallisen työuran autoalan yrittäjänä. Ja kun lastenlapset jo pyörivät jaloissa, hänestä tuntui, että suomalaisten junapummien tarina oli saatava talteen. Hän osti kasettimankan, ja alkoi kertoa. Rehellisen yksityiskohtaisesti. Meidän onneksemme. Sillä suurin osa vaikeni.

“Minä olen kirjoittanut tätä tämän tapaista tarinaa ja seikkailua noin nelisenkymmentä sivua, mutta en ole uskaltanut esittää sitä kellenkään. Ja enkä tiedä, olisko tällä minkäänlaista rahallista arvoa. Mutta sen minä tiedän, että paljon huonompaakin tarinaa luetaan. Ja mikä ihmeellisintä, tämä on kaikki totta.”

  • Kylmässä sodassa IBM oli tietotekninen silta länteen

    Amerikkalaisyritys dominoi tietokonemarkkinoita

    Suomen ensimmäinen tietokone käynnistettiin vuonna 1958. Ei ollut sattumaa, että Postisäästöpankin "Ensi"-tietokone oli amerikkalaisen IBM:n valmistama. Suomen läntistä teknologiayhteyttä oli ryhdytty rakentamaan jo ennen tietokoneiden aikaa. Jatkosodan jälkeen läntisen tietotekniikan saatavuus haluttiin varmistaa ylintä poliittista johtoa myöten.

  • Wiurilan kartanon perintö – vanhaa eurooppalaisuutta ja uutta yrittäjyyttä Varsinais-Suomessa

    Wiurilan kartano linkittyy Ranskan hoviin

    Wiurilan kartano linkittyy historiassa Ranskan hoviin. Euroopan tärkeimpiin diplomaatteihin ja valtiomiehiin kuulunut Maurice de Tallyerand, jo Ludvig XVI:n, sittemmin keisari Napoleon I:n ja kuningas Ludvig Filipin oikea käsi, voidaan jäljittää suomalaisiin Armfelteihin Kuurinmaan ruhtinatar Wilhelminen kautta. Gustaf Mauritz Armfelt ihastui tähän kauniiseen neitoon ja he saivat tyttären, Gustavan eli "Vavan", joka asettui Wiurilaan. Hänen tuomansa ranskalaisvaikutteet kukoistavat edelleen 1830-luvun sisustuksessa kartanon pääsalongissa. Wiurila on ollut Armfeltin aatelissuvun omistuksessa vuodesta 1787 lähtien – ja on edelleen, vaikka sukunimi onkin vaihtunut Aminoffiksi. Maatalouskartanosta tila on muuttunut innovatiiviseksi matkailukohteeksi, jossa historia saa vapaasti hengittää.

  • Metsään pysähtynyt juna – Matti Johannes Koivun sukellus modernin Suomen historiaan

    Matti Johannes Koivun kehityskertomus päättyy.

    Modernin Suomen tarina on ihmeellinen, mutta se on aina kesken. Valtavalla sinnikkyydellä ihmiset ovat yrittäneet luoda järjestystä ja hallittua yhteiskuntaa, mutta aina jokin pilaa järjestyksen. Keskeneräisyyden historia päättää Matti Johannes Koivun esseesarjojen trilogian. Mutta miksi muusikko ryhtyi selvittämään mammuttimaisia kysymyksiä? Matti Johannes Koivu kertoo.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua